On kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Jumala avasi elämääni uuden erikoisen polun. Pienen Jaakobin painin jälkeen hain opiskelemaan liiketaloutta. Se oli jotain sellaista, mitä en varmasti vaikkapa viisi vuotta sitten olisi tullut ajatelleeksi, kun viiletin kirkkokuntamme vastuutehtävissä tukka putkella 24/7 – palaverista edustamaan ja taas kohta tapaamiseen.

Yö, joka kutsuu jäämään. Kuin aamua ei olisi. (Kuva, Jori Brander)

Elettiin aikaa, kun korona oli vasta puhjennut Kiinassa ja meillä sen vaikutuksista lähinnä vitsailtiin. Jumala toki tiesi, mitä tuleman pitää ja siksi hän oli ajallaan kolkuttamassa kutsumustietoisuuteni ovelle. Olipa Herra vielä niin ’ovela’, että hän höynäytti minut hakemaan opiskelupaikkaa sillä varjolla, että en uskonut pääseväni ’sisään’. Hyväksytyksi tuli vuosittain vain kourallinen opiskelijoita useista sadoista hakijoista. Oli siis helppo olla ’rohkea’, kun epäuskossaan tiesi ettei tule pääsemään sisään.

Toisin kävi. Menemättä yksityiskohtiin öisistä kehotuksista, täsmäsanoista ja kummallisesti sopivasta ajoituksesta myös koronarajoitusten näkökulmasta huomasin kesäkuussa tulleeni valituksi peräti 0,5 pisteen marginaalilla (asteikko 0-100). Siinä sitten oltiin ja laitettiin elämää uusiksi osapäiväopintovapaiden sun muiden myötä. Lienee turha mainita, että kaksi koronavuotta helpotti kummasti urakkaa ajankäytöllisesti.

Alkoi tie, jota olen nyt kulkenut papin työn rinnalla nyt yli kaksi vuotta ja viimeistään vuoden sisään valmistuminenkin alkaa häämöttää. Tämän syksyn kurssit vielä ja sen jälkeen onkin opinnot käytännössä opinnäytetyötä vailla valmiit. Sekin sentään on aloitettu ja etenee kohtuullisesti. Tällä taaksepäin katsoen näen selkeästi Jumalan johdatuksen monissa kohden jo pelkästään opintojen puolesta puhumattakaan siitä, millaiseen ”ojaan oppi kaataa” seuraavaksi.

Pari vuotta sitten kuvittelin hankkivani talous- ja johtamisosaamista papintyöhön ja etsiväni näkökulmaa elämään seurakuntakontekstin ulkopuolelta. Toki näinkin, mutta tiedätkö, Jumala ei ole lopettanut puhumasta. Ja siinä se ’ongelma’ piileekin.

Matka jatkuisi, mutta…

Taas olen sillä paikalla, että pitäisi ottaa selkeä askel – jostain pois ja jonnekin. Vuoden ajan Herra on viitoittanut selkeästi suuntaa ja antanut minun ottaa sellaisia mikroaskeleita, jotka ihminen ottaa huomaamatta puoli vahingossa. Olen suorittanut opintojen ohessa sivuopintoja, kirjoittanut hankesuunnitelmia, liiketoimintasuunnitelmaa, markkinointisuunnitelmia… Toki olen tehnyt tätä opintopisteiden kerryttämiseksi, mutta silti huomaan tehneeni kaiken ’oikeisiin’ seurakunnallisiin hankkeisiin ja suunnitelleeni jotain sellaista, mikä ehkä tulee myöhemmin eteen toteutettavaksi.

Kirjoitin tämän pitkän johdannon oman elämän tapahtumista muistuttaakseni itseäni siitä, että Herra on tuonut minut tähän asti ja että voin luottaa hänen tekevän niin jatkossakin.

Siitä huolimatta tunnen jotain samaa, mistä Daniel kirjoittaa tässä tekstissä:

”Silloin eräs ihmisen kaltainen kosketti huuliani, ja minä avasin suuni ja lausuin edessäni seisovalle: ”Herrani, näyn nähdessäni tuska kouristi minua ja voima pakeni minusta. Miten minä, vähäinen palvelija, voisin puhua herrani kanssa? Enää ei minussa ole jäljellä voimaa, tuskin henkeäkään!”” (Dan. 10:16-17)

Voin jakaa tunnetilan Danielin kanssa, vaikka minun elämässäni ei mistään hänen työnsä tai näkynsä veroisesta ole kyse. Silti minun näkökulmastani asiat ja kokemani pienuus niiden edessä on yhtä konkreettista minulle.

Minäkin puntaroin, että jaksanko ja onko minulla voimaa tai henkeä käydä matkaan. Tämä on epäilyksen ja voimattomuuden yö. Se ei ole kauhujen tai pelkojen yö. Jos olisi, juoksisin eteenpäin niitä karkuun. Tämä on erilainen yö. Se on yö, joka kutsuu jäämään paikalleen ja odottamaan niin kuin aamua ei koskaan tulisi. En osaa selittää.

Se on jotain sellaista, kun ihminen tahtoo nousta tuolilta, mutta kokee itsensä niin voimattomaksi, ettei pysty nousemaan, vaikka fyysisesti hän voisi tehdä sen milloin vain. Tuolin kutsu on niin valtava, että nouseminen on mahdottomuus. Se on sitä, kun tunnet haluavasi astua eteenpäin ja sydämessäsi jo riemuitset siitä, mutta samalla koet, ettet syystä tai toisesta uskalla tai pysty.

Ehkä Daniel koki jotain samanlaista. En tiedä, mutta kuvittelen ainakin niin.

Matka jatkuu sittenkin

Samaistuin tuohon Danielin kuvaamaan tilaan. Sanoin, että Herra on antanut sydämelle jotain, ”mikä ehkä tulee myöhemmin eteen toteutettavaksi”. Se ei haittaa niin kauan, kun tuo ’myöhemmin’ ei ole nyt.

Vertasin tätä tilannetta yöhön, joka on niin samettinen ja kutsuva, ettei aamukoittoa enää odota. On vain levollinen voimattomuus ja tieto siitä, että ”kaikki on hyvin” näinkin – ehkä sitten myöhemmin…

Danielin kirjan teksti ei päättynyt ’voimattomuuden yöhön’, mihin sitaatin katkaisin. Jos niin olisi käynyt, olisimme jääneet paitsi kirjan koko loppuosasta. Daniel ei jäänyt yöhön, mutta se ei ollut hänen omien voimiensa ansioita. Luetaan eteenpäin vielä toiset kaksi jaetta:

”Ihmisen kaltainen kosketti minua uudelleen, antoi minulle voimaa ja sanoi: ”Älä pelkää, sinä Jumalalle rakas! Kaikki on hyvin. Vahvistu, ole vahva!” Kun hän puhui minulle, minä vahvistuin ja sanoin: ”Nyt voit puhua, herrani, sinä olet vahvistanut minua.”” (Dan. 10:18-19)

Minäkin tiedän, että ”kaikki on hyvin”, mutta voimattomuuden tila lepää yhä ylläni. Odotan sinua, sinä ”ihmisen kaltainen” Herra Jeesus Kristus, että vahvistat minua. Puhu sinä minulle noita samoja elämän sanoja; sanoja, jotka vahvistavat ihmisen luottamuksen sinuun, suureen Jumalaan.

Olen periaatteessa valmis, mutta yön lepo ja samettinen pehmeys, kutsuvat kuin seireeni minua jäämään, jäämään, jäämään… Olen ollut tässä tilanteessa ennenkin ja tiedän, että sinulla Herra on voima. Vain yksi sana, ja minä nousen. Sitä minä odotan ja sitten matka jatkuu taas…

Voisitko vielä kerran kuiskata mieleni taivaalle Danielin kirjan ihmeelliset eläväksi tekevät sanat:

”Älä pelkää, sinä Jumalalle rakas! Kaikki on hyvin. Vahvistu, ole vahva!”´