Heprealaiskirjeen kirjoittaja kirjoitti oheisen tutun jakeen tutkielmansa päätteeksi, jossa hän on kuvaa Kristusta ainutkertaiseksi ylipapiksi.

Palatseja ja valtaistuinsaleja. (Kuva Adam Derewecki Pixabaystä)

”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16)

Kirjoittaja kehottaa painokkaasti meitä lähestymään Herraa siitä huolimatta, että hän on ehkä asemallisesti katsoen ylhäinen ja siksi mielestämme vaikeasti lähestyttävä.

Arvovaltaiset ja etäiset

Ja näin se on meidän maailmassamme. Olin aikoinaan majoittuneena samassa korttelissa – jopa viereisessä hotellissa – Yhdysvaltain silloisen presidentin George W. Bushin kanssa. Ja siellä kuulkaa vilisi silmäätekeviä virkamiehiä kuin myös raskaasti aseistettuja turvamiehiä. Ei ollut puhettakaan, että olisin kävellyt presidentin hotelliin tapaamaan häntä ja vaihtamaan kuulumisia ’naapurien’ kesken.

Samoin olen istunut ’stagella’ valtiollisissa jumalanpalveluksissa muutaman metrin päässä presidenttiparista, pääministeristä ja muusta arvovaltaisesta porukasta. Ei olisi ollut puhettakaan, että poikkean protokollasta ja kävisin jututtamassa heitä. Ei siitä huolimatta, että he vaikuttivat tavallisilta ihmisiltä niin kuin tuo Bushin nuorempi versiokin. Samaa ilmaa me hengitimme ja samaan tapaan täältä ajasta jonain päivänä lähdemme.

Tällainen asemallinen etäisyys kuuluu ihmisen sosiaaliseen normistoon. Kun näin korotamme asemansa puolesta – varmasti ansaitusti – jonkun henkilön yläpuolellemme korotamme samalla itseämme ’niihin muihin nähden’. Voimme näet elvistellä tavanneemme arvovaltaista seuraa. Aivan niin kuin minä teen tässä kirjoituksessa. Voi, olenpa ollut todella tärkeä, kun olen tuollaisiin kohtaamisiin päässyt! Enpä siis kerro enempää, miten onnistuin Bushia noinkin lähelle pääsemään. Ehkä luulette sen olevankin enemmän kuin sattuma.

Taivaalliset ja arvovaltaiset

Palataan näistä maallisista näkymistä Heprealaiskirjeen tekstisitaattiin ja kuljetaan tekstin mukana iankaikkiseen valtaistuinsaliin. Siellä Kristus hallitsee ylipappina ja kuninkaana. Se on paikka, jonne kokoontuvat maailmankaikkeuden silmäätekevät. Siellä ei päätetä vain pienen Suomen asioista eikä pelata pientä maailmanpoliittista peliä Yhdysvaltain johdolla. Siellä hallitaan ja operoidaan maailmankaikkeuden asioita. Sen rinnalla salaliittoteorioiden takahuoneet ja piilovaltaa käyttävien kabinetit kalpenevat.

Jos mietit tätä taustaa vasten heprealaiskirjeen kirjoittajan kehotusta”astukaamme sen tähden rohkeasti…”, huomaat kehotuksen olevan paikallaan. Kuka tavallinen ihminen nyt muutoin tuollaiseen paikkaan astuisi! Ainakaan, jos ajatellaan asiaa tämän maailman normien ja lainalaisuuksien näkökulmasta.

Havaintomatka

Tehdään pieni havainnollistava ajatusmatka. Tämä avasi ainakin minulle jotain siitä, kuinka huikea etuoikeus on saada olla yhteydessä Taivasten kuninkaallisiin.

Tämä idea ei ole omani – tapailen tekstissäni kirjailija Gwen Ford Faulkenberryn kirjoittamaa kertomusta. Luin sen ja koin, miten se konkretisoi minulle heprealaiskirjeen kehotuksen järjenvastaisuutta. Tuo järjenvastaisuus todistaa, miten Taivasten valtakunnan periaatteet ovat niin erilaiset kuin ihmisten valtakunnan. Käydään matkaan.

Tarina alkaa kuninkaallisen palatsin liepeiltä. No, aivan palatsin liepeille ei tietty pääse, koska väliin on rakennettu paitsi muuri myös valtava puisto yksin kuninkaan käyttöön. Jonkin matkan päässä portista tien vieressä istuu nälkiintynyt kulkuri. Kerjäläiseksikin tätä likaista elämän kulkijaa voisi kutsua. Likaisuus, rikkinäinen vaatetus, haju eikä kylmä silti haittaa häntä, koska hänellä on nälkä. Hän ei ole syönyt viikkoihin ja nälkä on hänen ongelmansa nyt. Jos tahdot, voit kuvitella itsesi hänen paikalleen tai voit lukea kertomusta katsellen tapahtumia sivusta.

Kulkija hoippuu linnan portille, mistä vartijat hätistävät häntä syrjään. ”Tahdon tavata kuningattaren! On kyse elämästä ja kuolemasta”, hän huutaa. Vartijat katsovat toisiaan ja päästävät miehen sisään portista. ”Tuskin hän selviää linnan portille asti puutarhan läpi”, he ajattelevat. Niin heikossa kunnossa kulkija oli.

Kulkija hoippuu puiston läpi hitaasti kuin itseään raahaten. Häntä vastaan tulee useita puutarhan työntekijöitä. Ja vielä useampi seuraa häntä kaukaa töidensä lomasta. ”Mitähän tuo täällä tekee? No, vartijat ovat hänet päästäneet sisään”, he ajattelevat.

Viimein kulkija saapuu palatsin ovelle. Hän kolkuttaa. Hovimestari avaa oven, katsoo miehen rääsyjä, haistaa lian ja paiskaa oven kiinni. Kulkija kerää voimansa ja koputtaa uudelleen. ”Mene pois!” huutaa hovimestari. Mies jatkaa koputtamista, joten hovimestari kutsuu vartijat.

Vartijat kahlehtivat ja köyttävät miehen. Alkaa pitkä matka takaisin puutarhan portille, kun vartijat raahaavat häntä pois linnan edustalta. Matkalla takaisin portille heitä vastaan tulee prinssi valkealla ratsullaan. ”Pysähtykää!” hän komentaa. ”Mitä täällä tapahtuu? Kuka tuo on? Minne te viette häntä?”

Ennen kuin vartijat ehtivät vastaamaan, prinssi näkee kulkijan kasvot. Prinssin katse pysähtyy: ”Sinä! Se olet sinä! Me olemme odottaneet sinun vierailuasi”, hän sanoo. Vartijat vapauttavat kulkijan kahleista. ”Tule, mennään tapaamaan kuningatarta”, prinssi sanoo. Ja niin yhdessä prinssin kanssa he askeltavat hitaasti kohti palatsia kunnes kulkevat ovesta aina valtaistuinsalin ovelle saakka.

Prinssi raottaa ovea, jolloin kulkija alkaa perääntyä. ”Ei, en minä voi tulla sinne tällaisena. En voi kohdata kuningatarta näin”, hän estelee. Epäröinti on jo liian myöhäistä, koska kuningatar ehti nähdä hänet. Hän juoksee kulkijan luo: ”Tule, tule nyt vain!” Kuningatar tarttuu kulkijaa kädestä ja saattaa hänet valtaistuimen eteen. Kuningatar istuu alas valtaistuimelle ja kysyy: ”Miten voin auttaa sinua tänään?”

Sen pituinen se.

Lopuksi

Jotenkin tuon kertomuksen kautta itselleni avautuu, mikä on se todellisuus, johon me astumme, kun tartumme heprealaiskirjeen kirjoittajan kehotukseen.

”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16)

Ihmisten valtakunnassa mikään tällainen ei olisi mahdollista, mutta Taivasten valtakunnassa kaikki on toisin. Siellä me kulkijatkin olemme aina tervetulleet Jumalan valtaistuinsaliin siitä huolimatta, että emme hallitse etikettiä, emme ole habitukseltamme puhtoisia eikä meidän asiamme edes ole niin suuren suuri, että siitä pitäisi maailmankaikkeuden kuninkaallisten päättää.

Jumalan armo on absurdi ihmisten valtakunnassa, mutta todellinen Taivasten valtakunnassa.