Aloitetaan lukemalla kappale apostoli Paavalin epistolaa korinttilaisille. Teksti on tavallisen tuttu ainakin kaikille teille, joille tuo sana ’epistola’ kuuluu normaaliin käyttösanastoon.

”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla. Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia. – Kuka tuntee Herran mielen, niin että voi neuvoa häntä? Mutta meillä on Kristuksen mieli.” (1. Kor. 2:14-16)

Jo lukiessani tekstiä mieleeni piirtyi kuva korintin seurakunnan tilanteesta ja samalla tietoisuuteeni palasi kuin taikaiskusta joukko erilaisia selityksiä ja tarkennuksia siitä, mitä Paavali tällä tekstillä tarkoitti. Hyvä niin. Onhan se palkitsevaa, kun vuosikymmenten työ ei ole mennyt hukkaan, vaan jotain pientä on muistin kätköihin jäänytkin.

Ja turvallistakin se on. Nimittäin palatessani tuttuihin tulkintamalleihin, joita on saarnattu ja koeteltu iät ja ajat, en vahingossa keksi jotain vallan kerettiläistä tulkintaa. Ei käy kuin miehelle, joka kysyi neuvoa vastaantulijalta paikalliseen kirkkoon. ”Kumpaan suuntaan pitäisi kääntyä, että pääsee kirkonmäelle?” ”Vasempaan”, tämä vastasi ja näytti itsestään päin vasemmalle. Mies meni ja ajoi vasemmalle. Ihmetteli toki, kun tie kulki alaspäin eikä noussut kirkonmäelle. Tätä ihmetellessä hän olikin jo ajanut satama-altaaseen. Ehkä olisi pitänyt kääntyä suuntaan, jonne näytettiin eikä kirjaimellisesti vasempaan. Vaikka olihan se vasemmalla – vastaantulijasta katsottuna.

Tämä riittäköön opiksi tulkinnan vaikeudesta.

En ota luonnostaan vastaan

Katson tätä Paavalin tekstiä vähän toisesta perspektiivistä sillä uhallakin, että löydän itseni samasta satama-altaasta. Joskus näet on niinkin, että pitäytyminen kerran opitussa ei olekaan vastaus uudessa tilanteessa. Pohjimmiltaan ongelma arjen uskossa liittyy tapaani kuulla tai olla kuulematta Jumalan puhetta.

Jumalan Hengen ja ihmisen välistä kommunikaatiota ei helpota, että me ihmiset olemme varsin kovapäisiä uskomaan Hengen puhetta silloin, kun se ei sovi omalla kohdalla ’järkeemme’. Tästähän Paavali tekstissä mainitsee:

”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.”

Tiedän varsin hyvin, että Paavali vertailee tekstissä hengellistä ja luonnollista (maallista) ihmistä. Ja tietenkin me pidämme itseämme hengellisinä ihmisinä, mitä asemallisesti Jumalan edessä Kristuksen sovitustyön perusteella olemmekin. Käytännön hengellisyydestä sen sijaan voidaan olla montaa mieltä.

Ollakseni rehellinen itselleni, on myönnettävä, että arkielämässä varsin usein olen siinä tilanteessa, että en ”luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta”. Kun hän käskee kääntymään vasempaan, minä käännyn oikeaan, koska Jumalan puhe oli ”mielestäni hulluutta”.

Tällöin minussa vaikuttaa tekstissä mainittu maallinen luonnollinen luontoni. Se on se luonto, joka nostaa itsensä Jumalan ja toisten ihmisten yläpuolelle. Se on langennut ihminen, joka katsoo elämää tiukasti yksikön ensimmäisessä taivutusmuodossa: minä, minun, minulle, minua, minussa, minulta, jne.

Tämä langennut ihminen näkee ympäröivän maailman itsestään käsin. Ja niin jopa Jumala muuttuu hänelle apupojaksi tai osaksi ulkopuolista maailmaa. Ja tämä maailmahan on täällä minua ja minun tarpeitani varten…

Näin sitä ajatellaan siitä huolimatta, että Kristus asuu Pyhän Hengen kautta meissä ja jakaa kanssamme tämän yhteisen kotimme – jota kehoksi kutsutaan. Onko se ’minun’ kotini vai ’meidän’ kotimme?

”Mutta meillä on Kristuksen mieli”

Onneksi meissä asuu myös tuo hengellinen ihminen – ja Jumalan Henki itse. On kyse vain siitä, kenen ääntä kuuntelen. Laitanko syrjään maallisen viisauteni ja ajattelen kuin hengellinen ihminen? Unohdan hetkeksi itseni ja laitan loppumattomat ’minä’-sanat syrjään.

Tulen Jumalan eteen ja kysyn häneltä, mitä hän ajattelee ja mitä hän tahtoo. En tule kysymään mitään itselleni – en hänen mielipidettään ’minusta’ enkä pyytämään uutta tehtävää tai tarkoitusta ’minulle’. Tulen hänen eteensä yksinkertaisesti hämmästelemään häntä. Katson häntä ja näen maailman kuin ensimmäistä kertaa.

Vaikka en kokisi mitään tunne- tai ajatustasolla, niin yksi perustava asia hengellisen ihmisen sydämessä on toisin. Se on siinä, että hengellinen ihminen ottaa vastaan Jumalan Hengen puheen sellaisenaan. Mitä se tarkoittaa käytännössä?

Se on paradigman muutos. Kun kuulen Jumalan puhuvan, en ensimmäiseksi alista sitä järkeni tiukkaan seulaan. En alista sitä ’minun’ ajatuksilleni. Otan sen vain vastaan iloiten. Luotan ja lähden katsomaan, mitä Jumala onkaan sanonut ja mitä hän tekee elämässäni. Otan esimerkin.

Olehan siin’

Jälleen yhtenä päivänä olin jotenkin vain levoton. Olin levoton, koska mielestäni kyseiseen päivään oli kertynyt aivan liian paljon irrallisia asioita – päättelemättömiä langanpäitä. Ja mikä pahinta ’minun’ piti saada ne järjestykseen. On ironista, että yksi näistä ’tehtävistä’ oli pysähtyminen hetkeksi vain olemaan Jumalan edessä.

Ironista siinä on se, että olin tärkeydessäni onnistunut tekemään ajastani Jumalan edessä suoritettavan tehtävän. Se oli jotain, mikä piti tehdä, jotta päiväni olisi täydellinen. Jos jokin on ”hulluutta”, niin tämä. Pysähdyin siis kuitenkin, koska ’se oli tehtävä’.

Siinä kuulin, kun Jumala sanoi ”Olehan siin’”. Ei muuta. Kun aloin pohtia noita kummallisia sanoja hiljaa mielessäni kysellen, kuulin taas ”Olehan siin’”. Ja aina, kun yritin mennä sanojen merkityksen taakse, palautui mieleeni vain lempeät sanat ”Olehan siin’”. Ja niin minä olin – kiireettä.

Mitä ”Olehan siin’” minulle opetti? Se puhui siitä, mitä olen puhunut edellä. Se puhui siitä, että luonnolliselle ihmiselle jopa ”päästäminen irti” muuttuu tehtäväksi. Sen sijaan, että todella päästäisin irti, takerrunkin ”irti päästämiseen” tai johonkin muuhun: pakkoon, yrittämiseen, jne. Mitä, jos vain antaisin olla? Hyväksyn ja annan olla. Ja niin otteeni kirpoaa kuin itsestään.

Pelastus on sekin tällainen. Hyväksyn sen enkä yritä lisätä siihen enää mitään. Kovin usein kuitenkin tahdon täydentää pelastustani ja kohta taas huomaan puristavani jostain sellaisesta, mistä Jumala minut kohta vapauttaa, koska en enää itse saa otettani irti. Tuona päivänä, kun Jumala kuiskasi korvaani ”Olehan siin’”, tunsin olevan pelastettu niin täysin, ettei minulla ollut enää sanoja lisättäväksi.

Tämä ”Olehan siin’” on subjektiivinen kokemus – jotain mitä Jumalan kanssa olen puhellut. Sitä ei ole tarpeen pukea opiksi – ei kehotuksen sanoiksi eikä opettaa eteenpäin. Hienoa, jos siinä oli tarttumapinta sinun elämääsi. Ja hienoa, jos se vain kulki ohitsesi.

Tässä ”Olehan siin’” on vain esimerkki siitä, miten hengellinen ihminen yksinkertaisesti asettaa Jumalan itsensä edelle ja täten myös luottamuksen ymmärryksen edelle. Hän yksinkertaisesti luottaa Jumalaansa – tarttuu iankaikkisiin sanoihin – ymmärsi tai ei.