Jumala on Pyhän Hengen kautta läsnä jokapäiväisessä elämässämme, mutta ihmisinä emme ole siinä määrin läsnä Jumalan Hengen läsnäololle. Ehkä juuri siksi tapaamme sanoa tietyistä ohikiitävistä hetkistä, että tulimme erityisesti Jumalan koskettamiksi tai kuulimme juuri tuolloin Jumalan puhuvan meille.

Kyse ei ole siitä, etteikö Jumala meille mieluusti puhu, vaan että me itse olemme poissaolevat katsellen toisaalle. Emme kerta kaikkiaan kuule häntä itseltämme, kiinnostuksiltamme, kiireiltämme tms. – Mutta ei hätää, Herra Jeesus tuntee meidät, eikä hän käy kovakorvaisuudesta meitä syyttämään.

Niinpä minäkin – Jumalan rakastama yksi pieni kovakorvainen ihminen – haluan kertoa ’ainutlaatuisen’ kokemuksen tuiki tavallisesta hetkestä, kun Jumalan Pyhä Henki tavoitti minut arjen menossa ja melskeessä. Tapahtumasta on jonkin verran aikaa, mutta asia on edelleen ajankohtainen ja uskon sen myös pysyvän sellaisena.

Minulla on taipumus viedä itseni aika ajoin hyvin lähelle jaksamisen rajoja. Tämä oli tilanne jälleen kerran minun maailmassani. Tämä kerta ei poikennut tavallisesta; se oli yksi lenkkireissu muiden joukossa, jolla katkaisen hetkeksi päivän askareet tunniksi tai pariksi. Minun korvani näet avautuvat Jumalan puheelle yleensä hiljaisuudessa. Se tarkoittaa lenkkeilyä luonnossa, uintiretkeä syrjäisellä lammella tai muuten vain kylmissä vesissä.

Tällä kertaa purnasin Jumalalle taakkani suuruutta ja raskautta tyyliin ”Mitä sinä Herra minun tahdot vielä tekevän? Eikö tämä jo riitä?” Se on kumma juttu, että kerta toisensa jälkeen, sitä kyselee samoja asioita Jumalalta, vaikka periaatteessa tietää itse kuoppansa kaivaneen. Sitä vain huutaa kipuaan kuin syyttäen Jumalaa, koska tuntee, ettei itse osaa ja pysty asioita korjaamaan.

Tällä kertaa Herra meni vastauksessaan askeleen pidemmälle mitä minä odotin – näin ainakin koen. Pohjimmiltaan tuskani oli erottaa tarpeellinen puuha vähemmän tarpeellisesta. Se ei ole aina niin helppoa – etenkin, jos pitää tehdä ero kahden hengellisen toiminnan välillä. Monesti päivät täyttyvät hyvistä asioista, jotka eivät kuitenkaan ole juuri niitä, mihin Jumala on ihmisen kutsunut. Voi käydä jopa niin, että niiden muiden kiireellisten asioiden tähden sitä lykkää eteenpäin sellaisiakin asioita, jotka sydämessään kokee Jumalan erityisesti antaneen juuri minun osakseni.

Siinä metsäpolulla juostessa minä koin Herran kysyvän minulta ”Mistä sinun taakkasi oikein koostuukaan?” Ja ennen kuin ehdin edes ajattelemaan vastausta, seurasi suora jatkokysymys: ”Oletko vastauksessasi nyt aivan vilpitön?”

Seuraavassa hetkessä ajatus löysi muotonsa rukouksena, josta olen itseäni toistuvasti sen jälkeen muistuttanut. Tuo rukous on lyhyt, mutta sen kaltaiselle ihmiselle, jolla on taipumus taakoittaa itseään, se on syvälle luotaava ja ennaltaehkäisevä rukous. Se kuuluu näin:

”Herra, pysäytä minut siinä, missä en ole vilpitön.”

Koen tämän lyhyen rukouksen vastaukseksi turhan taakan keräämiseen, koska yleensä minua taakoittavat juuri ne tehtävät ja asiat, joita otan vastaan vain miellyttääkseni ihmissilmää – omaani tai jonkun muun. Ne ovat niitä tehtäviä, joiden vuoksi iloisesta palvelutyöstä tuleekin raskas taakka. Näiden edessä Jumala kehottaa minua olemaan vilpitön.

Vilpittömyys elämänasenteena on kaikessa Jumalan tahdon mukaista. Se on vilpittömyyttä Jumalan edessä, toisten ihmisten edessä, mutta myös peilin edessä.

Uskon, että rukous ”Herra, pysäytä minut siinä, missä en ole vilpitön” on tarkoitettu laajemmalle piirille kuin vain minulle itselleni. Tahdonkin nyt jakaa tämän ajatuksen sinulle.

Vilpillisyys

Mitä tarkoittaa vilpittömyys? Ehkä ymmärrän käsitteen paremmin, jos katson ensin sen vastakohtaa ”vilpillisyyttä”. Vilpittömyys tarkoittaa jotain, missä ei ole vilppiä; vilpittömyys on vilpin puutetta.

Vilppi puolestaan on jotain, mikä ei kestä totuutta. Puheessa vilppi on synonyymi valheelle – suurelle tai pienelle. Sopimusta solmiessa vilppi on petollisuutta. Ihmissuhteessa vilppi tarkoittaa yleensä kaikkea ei totuudellista toimintaa; teeskentelyä, mielistelyä jne.

Jostain syystä vilppi kuitenkin näyttäytyy usein helpoimpana pakotienä ja ratkaisuna, mikä tekee siitä varsin houkuttelevan. Vilppi sanan kavalaa luonnetta kuvaa jo sekin, että sitä ikään kuin vähätellään luonnostaan. Sen eteen melko helposti tarttuu pehmentävä ilmaus ’pieni’ – puhutaan ”pienestä vilpistä”.

Tyypillinen pieni vilppi on vaikkapa valkoinen valhe. Ajattelepa esimerkiksi tilannetta, että naapurin alle kouluikäinen lapsi soittaa ovikelloa ja ojentaa sinulle lahjaksi pienen lautasellisen pikkuleipiä maistiaisiksi. Otat ne vastaan, mutta syystä tai toisesta – ihan tahattomasti – pikkuleivät unohtuvat keittiön sivupöydälle eikä niitä sitten tullutkaan maistettua. Parin päivän päästä kohtaat pihalla tytön ja hän kysyy silmät kirkkaana, miltä pikkuleivät maistuivat.

Mitä vastaat? Kerrotko unohduksesta silläkin uhalla, että joudut itse noloon asemaan ja pahoitat pienen tytön mielen? Vai kerrotko niiden olleen hyviä? Eihän se nyt oikeastaan ole valhe – puolitotuus… pieni vilppi.

Tässä tapauksessa pienestä vilpistä tuskin on suuria seuraamuksia, mutta usein jo pienikin vilppi johtaa siihen, että sitä tarvitsee myöhemmin selitellä tai jopa paikata uudella vilpillä. Siitä kertyy sangen raskas kuorma kannettavaksi, eikö totta? Etenkin, kun usein vilpillä peittelee totuutta, mikä vapauttasi sinut, jos uskaltaisit vain olla rehellinen. Vilppi ja valhe mutkistavat suoraa tietä, jota muuten olisi sangen kevyt käydä.

Ei siis ihme, että Jumala sanassaan toistuvasti puhuu totuuden puolesta. Jumala sanoo vihaavansa valhetta:

”Petollista puhetta {valhetta} Herra ei siedä, sanansa pitävä on hänelle mieleen.” (Sananl. 12:22)

Monet englanninkieliset käännökset kääntävät tässä ”petollisen puheen” sanalla valhe, suomalaisista käännöksistä näin tekevät myös vanhempi kirkkoraamattu ja Raamattu Kansalle – käännös.

Ajatus on kuitenkin kaikissa käännösteksteissä sama. Herra tahtoo vilpin pysyvän poissa elämästämme, koska vilppi tuo korkeintaan hetkellisen helpotuksen, mutta pitkällä juoksulla tekee elämästä huomattavasti raskaampaa.

Vilpittömyys

Vilpittömyys puolestaan merkitsee vilpin puutetta. Se on ihmisen kannalta oikein hyvä puutostila.

Raamatussa Salomo antaa hyvän todistuksen edesmenneestä isästään Daavidista vilpittömänä miehenä, kun hän Gibeonissa kohtaa Herran öisessä unessa:

”Salomo vastasi: ’Sinä osoitit runsain mitoin suosiotasi palvelijallesi, isälleni Daavidille, kun hän vilpittömänä ja oikeamielisenä vaelsi teitäsi ja oli sinulle uskollinen. Sinun suosiosi säilyi runsaana loppuun saakka, sinä annoit hänelle pojan, joka tänään istuu hänen valtaistuimellaan’” (1. Kun. 3:6)

Jos Daavidin elämää yhtään tunnet, saatat ihmetellä Salomon ylevää todistusta isästään. Eihän Daavid mikään synnitön tai täysin puhtoinen pulmunen ollut. Miten Salomo saattoi kutsua isäänsä vilpittömäksi ja oikeamieliseksi?

Uskon näin, että kaikkine virheineen Daavid oli kuitenkin vilpitön. Hän teki elämässään vilppiä, mutta sydämessään hän oli uskollinen ja pohjimmiltaan pyrki elämään vilpitöntä elämää. Hän joutui toki kokemaan, millaista on elää vilppi tyynynalusena. En käy tähän luettelemaan hänen erheitään, varmasti muistat niistä ’suurimmat’ itsekin.

Siitä huolimatta Daavid pyrki elämään vilpitöntä elämää ja uskon sen tarkoittavan vilpittömyyttä Jumalan edessä – valittuna kuninkaana, vilpittömyyttä ihmissuhteissa mutta myös vilpittömyyttä itselle.

Vilpittömyys peilin edessä saa ihmisen etsimään Jumalaa, koska harvemmin vilpittömästi itseään tarkasteleva näkee mitään järin kaunista ja kestävää.

Vilpittömyyttä merkitsevä sana (kreikan ’ἁπλότης’ eli ’haplótēs’) Uuden testamentin kielessä tarkoittaa ”yksinkertaisuutta, suoruutta ja vilpittömyyttä”. Klassisessa kreikassa sana ’haplus’ on vastakohta sanalle ’diplus’ eli ”kaksinkertainen”. Vilpittömyys ei kanna kaksinkertaisia totuuksia, vaan se pitäytyy yhdessä.

Ikävä kyllä yksinkertaisuutta (ts. vilpittömyyttä) ei pidetä aina arvossa tässä maailmassa, minkä vuoksi sanaan ’haplus’ liittyi myös merkitys ”yksinkertainen” samanlaisessa halventavassa äänensävyssä kuin meidän kielessämmekin. Kuka nyt haluaisi tulla kutsutuksi yksinkertaiseksi!

Onneksi vilpittömyys ei ole aivan niin värittynyt sana kuin ’yksinkertainen’, vaan vilpittömyys tulkitaan hyveeksi, kun sillä viitataan puhdassydämisyyteen. Siitä huolimatta ihmistä, joka pyrkii olemaan elämässään vilpitön – niin puheessa kuin teoissa – pidetään toki arvossa, mutta samaan aikaan myös vähän avuttomana tai yksinkertaisena. Aivan kuin hän jäisi paitsi jostain, kun hän mieluummin pitäytyy erossa vilpistä silloinkin, kun pienellä vilpillä voisi jotain pientä saavuttaa tai ansaita.

Vilpittömyys elämän ohjaavana voimana

Uskon kuitenkin niin, että vilpittömyys elämänasenteena johtaa laadullisesti parempaan elämään. Se on tie, jolle ei kerry niin paljoa turhaa taakkaa. Apostoli Paavali kehottaa meitä vaalimaan vilpitöntä / yksinkertaista elämänasennetta. Paavalin kehotus on annettu alkujaan orjille, mutta se sopii vallan mainiosti meille ihan kaikille ihmiselle:

”Orjat, totelkaa kaikessa maallisia isäntiänne, ei silmänpalvelijoina ja mielistellen, vaan vilpittömin sydämin {KR33/38: vaan sydämen yksinkertaisuudessa}, Herraa peläten. Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:22-23)

Paavalin käyttämä sanamuoto ”vilpittömin sydämin” tai ”sydämen yksinkertaisuudessa” esittää juurikin sen ajatuksen, jota uskon Jumalan tavoilleen, kun mainitsen hänen kehotuksensa rukoilla ”Herra, pysäytä minut siinä, missä en ole vilpitön”.

Kuuliaisuus sydämen yksinkertaisuudessa ja eläminen vilpittömin sydämin vapauttaa ihmisen elämään niin kuin Jumala on tarkoittanut – vapaana Kristuksessa. Se on elämää ”täydestä sydämestä” niin kuin Paavali sanoo. Se on elämää ”täydestä sydämestä” Kristukselle, meidän Herrallemme.

Mitä teenkin, voin olla vilpitön, koska tiedän Herrani tuntevan elkeeni ja ajatuksen varsin hyvin. Toisin sanoen minun ei tarvitse palvoa silmää – ei omaa eikä toisen. Teen virheitä, epäonnistun, en aina edes ymmärrä, sanon väärin, en tarkoita, unohdan jne. Mutta silti voin olla vilpitön kaikkien niiden virheideni edessä.

Tärkeintä on olla aikeissaan vilpitön Herralle ja itselleen; toiset ihmiset kyllä pitävät huolen, että heidän tarpeensa tulevat sinulle tiettäväksi. On kyse sitten maallisesta tai hengellisestä työstä, kummassakin on helppo langeta tyhjään silmänpalvontaan ja mielistelyyn, joka pohjimmiltaan palvelee vain ihmisten omaa etua ja kunniaa.

Rukouksessa ”Herra, pysäytä minut siinä, missä en ole vilpitön” on kyse siitä, miten vilpitön elämä ei ole niin taakoitettu kuin elämä juonittelevien tai peiteltyjen sanojen ja tekojen takana. Vilpitön ihminen kulkee avoimin mielin siinä, kun vilpillinen peittelee ja etsii uutta paikkaa hyötyä pienestä vilpistä.

Sydämen vilpittömyys on elämää, joka kestää Jumalan edessä. Ja jos se kestää Jumalan edessä, se kestää myös meidän oman arvostelumme sekä ihmisten arvostelun. Sydämen vilpittömyys ei tarkoita täydellisyyttä; päinvastoin ollaksesi vilpitön, sinun pitää kohdata myös oma mahdottomuutesi ja käydä etsimään armahdusta Jumalan luota.

Vilpittömyys keventää taakkaa juurikin siinä, kun kaikkea ei tarvitse tarkoin kätkeä takin sisään piiloon muiden, itsen ja jopa Herran Jeesuksen katseelta.

Kehotus olla vilpitön asettaa meidät puntaroimaan elämän arvoja. Miksi antaisin sellaisten seikkojen painaa pääni kumaraan, jotka eivät olekaan niitä, jotka vilpittömästi katsoen tunnistan omikseni ja Jumalan minulle tarkoittamaksi. Ehkä helpotus olisi siinä, että uskallan katsoa elämääni vilpittömästi arvioiden ja laittaa asiat sen mukaiseen järjestykseen.

Jos jonkin tavoitteen saavuttaminen ei onnistu vilpittömin keinoin tai se ei kestä vilpitöntä tarkastelua, onko sen saavuttaminen sen arvoista? Vaikka sellaisen tavoitteen saavuttaisin, uskon sen lopulta tulevan kannaltani enemmän taakaksi kuin siunaukseksi. Miksi siis haalisin itselleni jotain sellaista, mitä Jumala ei ole nähnyt tarpeelliseksi antaa?

Eikö loppuviimeksi ole parempi olla vilpitön Jumalan edessä ja ottaa mieluummin sisällöllisesti merkittävän elämän avaimet häneltä, kuka sanoo itsestään:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28-30)

Herra, tuota minä haluan! Minkä ihmeen tähden minä etsisin mitään muuta? ”Herra, pysäytä minut siinä, missä en ole vilpitön”, mitään muuta en sinulta pyydä.

Pohdittavaa

Mitä vilpitön elämän asenne tarkoittaa?
Miten vilpittömyys vapauttaa ihmisen elämään koko elämää?