Viime viikolla vietin kesälomani viimeisiä päiviä. Vaikka virkavapaalla vielä jonkin aikaa jatkan, olen palannut opintojeni pariin ja arkeen lomalaisen vapaudesta.

Vietin tuon viikon Salamajärven kansallispuistossa Hirvaankierrosta vaeltaen. Paluumatkalla vietin vielä vajaan päivän pienehkössä Pyhä-Häkkin kansallispuistossa. Pyhä-Häkin luonto on ikimetsää – satoja vuosia vanhaa metsää. Vanhassa metsässä on yksi petäjä ylitse muiden. Opasteen mukaan se on torrattanut siinä 1500-luvulta saakka. Minun tuli sääli: katsella nyt ihmisen typeryyttä puoli vuosituhatta. Nämä vanhan petäjän näkökulmasta keskenkasvuiset ihmiset toistavat samat virheet sukupolvesta toiseen.

Mitäpä minä sitä tähän sanailen; Saarnaaja tämän kiteyttää mainion kirjansa johdantoluvussa.

”Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas. Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa… Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä. Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.” (Saarn. 1:4-11)

Näkökulmia ikuisuuteen

Petäjän ajatuksia en tavoita, mutta petäjä tavoitti minun ajatukseni. Puuvanhusta (vanha ihmisen näkökulmasta) katsellessa ymmärsin jotain uutta tästä ihmiselle vieraasta sanasta ’ikuinen’. Miten sen määrittelen? Mikä on ikuista? Onko se jotain, mikä on pysynyt läpi aikojen?

’Ihmisen ikuinen’

Puhun tässä ’ihmisen ikuisesta’, eli jostain sellaisesta, mikä on ihmisen perspektiivistä aina ollut ja jää olemaan hänen jälkeensä. En siis ajattele absoluuttista ikuista, kun sellaista ei täällä ”auringon alla” ole muuta paitsi Jumala, joka hänkään ei rajoitu ”auringon alle”.

Onko siis esimerkiksi tuo petäjä ikuinen vai kenties tämä iki-metsä sen ympärillä? Ei tuo puu ole enää sama kuin se oli nuorena mäntynä. Ollakseen valtava petäjä, se on käynyt läpi pitkän muutosprosessin. Entä tämä metsä sitten – onko se ikuinen? Se on ollut tässä pidempään kuin tuo petäjä. Puut ja metsän asukit ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta silti se on siinä – ikimetsä.

Herää kysymys, että onko se sama vain puheessamme – entä Jumalan silmissä? Onko tuo metsä ’ihmisen ikuinen’ vain siksi, että joku valopää on keksinyt rajata tuon alueen mielessään ja antaa sille nimilapun ’metsä’! Ovatko vain käsitteet pysyviä, kun kaikki elollinen muuttuu?

Ise-Jingu

Mieleeni tulee vanha japanilainen lähes Pariisin keskustan kokoinen Ise-Jingu shintotemppeli. Sen historia voidaan laskea noin 2000 vuoden taakse. Temppelin ytimessä oleva Shikinen Sengu palatsi puretaan ja rakennetaan uudelleen samanlaiseksi joka 20. vuosi. Tämän tarkoitus on muistuttaa ihmistä elämän kiertokulusta. Rakentaminen kestää noin kahdeksan vuotta. Palatsi on rakennettu uudelleen 62 kertaa – viimeksi vuonna 2013.

Miten siis on? Onko Ise-Jingu ’ihmisen ikuinen’ – pari tuhatta vuotta vanha? Entä palatsi Shikinen Sengu? Onko se ’ihmisen ikuinen’ vaiko vain maksimissaan 20-vuotias?

Mikä tekee ympärillä olevista rakennuksista ’vanhoja’ ja miksikö aina samanlaiseksi uudelleen rakennettu temppeli ei olisi yhtä vanha? Puhummehan me valtameristäkin ikuisina ja vanhoina ja nekin ovat alati muutoksessa?

Jumalan ikuinen ja ihmisen ikuinen

Niin. Vain Jumala on ikuinen sanan absoluuttisessa merkityksessä, mikään luotu ei sitä ole. Silti moni ’ihmisen ikuinen’ on ikuista käsitteiden suuressa maailmassa, mikäli käsite vain säilyy koskemattomana. Onhan täällä ajassa monen monta rakasta ’ihmisen ikuista’, kuten isänmaa, äidinkieli, vaikka nekin ovat tänään jotain muuta, mitä ne olivat syntyessäni.

Itselleni ajatus jatkuvasti muuttuvasta ’ihmisen ikuisesta’ – eli ikuisen kaltaisesta ”täällä auringon alla” on vapauttava. Kuinka usein jään kiinni johonkin asiaan, esineeseen tai rakennukseen ajatellen, että sen on säilyttävä, jotta jokin merkitys tai asia säilyisi. Ja sama koskee ajatuksiani ihmisestä. Eikö elämän moninainen kirjo synny juuri siitä, ettei mikään ole kankean pysyvää?

Ihminen kasvaa lapsesta aikuiseksi, vanhenee, heikkenee ja kuolee pois. Jos näin ei olisi, kenelläkään meistä ei olisi lapsuutta. Jos näin ei olisi, kukaan meistä ei koskaan näkisi uuden elämän syntymää. Jos näin ei olisi, kukaan meistä saisi kokea vanhemmuuden riemua. Jos näin ei olisi, kukaan meistä ei tietäisi, mitä on olla mummi tai vaari. Jos näin ei olisi, kukaan meistä ei tietäisi, mitä on tulla vanhaksi.

Jos ’ihmisen ikuinen’ ei olisi jatkuvaa muutosta, emme oppisi ymmärtämään elämän kauneutta sen heikkoudessa. Emme myöskään näkisi koskaan elämän vahvuutta siinä, kuinka se vain jatkuu, vaikka se muuttaa muotoaan.

Vain pyhä kolminainen Jumala, meidän Isämme, on ikuinen. Me näemme ikuisuuden täällä ajassa jatkuvana elämän kiertokulkuna. Mitä jos hyväksyisin sen?

Tänään nautin siitä, kun jokin kerran ’ikuiseksi’ rakentamani käy turhaksi ja löytää uuden muodon toisaalla. Nautin siitä, kun näen asioita hautautuvan menneen varjoihin ja tekevän tilaa uudelle. Näen uuden syntyvän ja saan arvuutella, millaiseksi se tulee vai tuleeko. Elämä on ajatusta suurempi.

Seurakunta

Viimeisenä sanana jätän sinulle mietittäväksi sanan ”seurakunta”. Se on samaan aikaan Jumalan ikuinen ja ’ihmisen ikuinen’. Jumalan tarkoitus ja Jumalan Henki ei väisty; se pysyy sukupolvesta toiseen.

Sen sijaan se, mikä seurakunnassa on ’ihmisen ikuista’, muuttuu ja löytää uuden muodon jokaisessa sukupolvessa. Voisinko siis hyväksyä, että sekin rakennetaan uudelleen kerta toisensa jälkeen kuin Shikinen Sengun palatsi?

Silti se säilyy ikuisesti Jumalan temppelinä. Mitä on merkitystä sillä, että vanha kirkkorakennus sammaloituu ja puretaan pois, jos Jumalan seurakunta on rakennettu uudelleen sinne, missä tämän päivän ihmiset asuvat ja olevat.

Pohdittavaa

Uskallanko nähdä ’ihmisen ikuisen’ muutoksessa?