Ajatus tähän tekstiin nousi jo paljon aiemmin, kun luin artikkelia Iso-Britannian edesmenneestä pääministeristä Margaret Thatcherista.

Artikkeli palautui mieleeni, kun teen parhaillaan opintoihini yhtä tutkinnon osaa Lontoossa sijaitsevaan kouluun. Siellä pienryhmäni vertaisvalmentajat ovat kummatkin Englannista. Keskusteluissa usein sivuamme yhteiskuntiemme erilaisuuksia ja politiikkaa, joten siitä tuo Margaret nousi mieleeni.

Margaret Thatcher oli tiukan linjan poliitikko, joka ei pelännyt sanoa mielipiteitään. Kärkevillä kommenteilla ja kovilla päätöksillä hän hankki itselleen lisänimen ’rautarouva’ sekä suuren joukon vastustajia. Täydellinen hänkään ei ollut. Hänen maineestaan kertoo paljon se, että suuri joukko brittejä juhli hänen kuolemaansa, vaikka kuoleman aikaan pääministerikaudesta ja aktiiviurasta politiikassa oli kulunut jo vuosikymmeniä.

Eräässä TV-haastattelussa tammikuussa 1980, jossa keskusteltiin epätasa-arvosta. Itse en tätä haastattelua muista, vaikka olenkin ollut jo melkein kymmenen vuotias. Tuossa haastattelussa Margaret antoi yhden monista kuolemattomista lausunnoistaan:

”Kukaan ei muistaisi laupiasta samarialaista, jos hänellä olisi ollut vain hyviä aikomuksia. Hänellä oli myös rahaa.” (Margaret Thatcher)

Olen toki tutustunut kontekstiin, mihin asiaan tämä humoristinen – mutta myös hyvää raamatuntulkintaa osoittava kommentti – varsinaisesti liittyi. Silti siinä on iso opetus yhä nykypäivän seurakunnille, joissa kovin usein keskitytään puhumaan silloin, kun olisi aika löytää sanomalle painoarvoa myös teoista.

Muutama sana laupiaasta samarialaisesta

Margaret osasi lukea vertauksesta laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) sen ulottuvuuden, jonka me jokainen toki ymmärrämme siinä olevan, mutta jonka huomaamatta ohitamme antamatta sille merkitystä.

Laupias samarialainen ei auttanut hädänalaista lähimmäistään vain periaatteessa, vaan mitä hän teki, hän teki sen käytännössä. Toisin sanoen auttaminen vaati häneltä konkreettisia ponnisteluja ja uhrauksia. Se tarkoitti sitä, että hänen piti hetkeksi luopua omasta mukavuudestaan ja nähdä vaivaa, vaikka kukaan ei häntä siihen velvoittanut.

Se, mitä hän antoi lähimmäiselleen, oli pois häneltä itseltään. Laupiaan samarialaisen ei tarvinnut kertoa laupeista aikeistaan eikä sanoa halaistua sanaa siitä, millainen mies hän oli. Kaikki tuli sanottua siinä, mitä hän teki ja mistä hän luopui lähimmäisensä hyvinvoinnin vuoksi.

Margaretin piikki vertauksesta oli varsin tarkkanäköinen. Tuskin muistaisimme vertauksen päähenkilöä, jos kaikki olisi jäänyt aikeen tai puheen varaan. Vielä suuremman merkityksen vertaus saa, jos ajatellaan sen puhuvan Jumalan laupeudesta ja siitä, mitä hän on käytännössä tehnyt meidän vuoksemme.

Jos Jeesuksen sovitustyö, Pyhän Hengen vuodatus tai Jumalan jokapäiväinen huolenpito olisi jäänyt pelkän aikomuksen asteelle tai kuolleeksi kirjaukseksi musteena paperille, en usko, että me puhuisimme tänään Raamatusta lainkaan siinä määrin, mikä sen asema on nyt elämässämme. Jumalan rakkaus on siinä, mitä hän tekee – ei vain siinä, mitä hän sanoo tai aikoo.

Jaakob: rakkaus ei valikoi

Vertauksen varsinainen opetus on kertoa, kuka on minun lähimmäiseni, mistä puhuu myös Jaakob kirjeessään:

”Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, te teette oikein. Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi. ” (Jaak. 2:8-9)

Jumala lähettää luoksemme lähimmäiset, meidän tehtävämme ei ole valikoida heitä. Toisin sanoen lähimmäinen ei ole vain hän, kenestä me pidämme, vaan lähimmäinen on se toinen ihminen – kuka tahansa – kenet Herra johdattaa tiellemme.

Johannes: rakkaudella on kädet

Ja kuten edellä jo totesin, lähimmäisen rakkaus ei ole hurskas aikomus, vaan se on jotain, missä Jumalan sydämeemme panema rakkauden liekki tulee lihaksi meidän kauttamme. Tästä rakkauden käytännön ulottuvuudesta Jaakob jatkaa muutaman jakeen perästä lisää kirjeessään (Jaak. 2:15-16).

En kuitenkaan siteeraa tätä totuutta Jaakobin mukaan, vaan otan vastaavan opetuksen apostoli Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Tällä tavoin valikoiden saamme Raamatun kokonaisilmoituksen näkökulmasta huomattavasti laajemman pohjan tälle kannanotolle toimivan käytännön lähimmäisenrakkauden puolesta. Siitä, kun puhuu meille tällä tavoin Jeesus Luukkaan tekstissä sekä Johannes ja Jaakob kirjeissään seurakunnille.

Johannes kirjoittaa lähimmäisen rakkaudesta näin:

”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3:17-18)

Johannes haastaa meidät katsomaan kriittisesti rakkauttamme. Jos se, mitä me nimitämme rakkaudeksi sulkee sydämen lähimmäiseltä, ei se ole ainakaan sitä rakkautta, jota Jumalan rakkaudeksi kutsutaan. Se on korkeintaan katoava kuva siitä, minkä me kuvittelemme olevan rakkautta.

Rakasta teoin ja totuudessa

Rakkaus, joka ei astu esiin teoin ja totuudessa, on tyhjä haavekuva rakkaudesta. Se on jotain sellaista glamouria, mitä meille tänä päivänä monesti rakkauden nimellä kaupitellaan. Kuitenkin, kun sitä tarkemmin katsoo, joutuu toteamaan sen olevan vain halpaa rihkamaa – ei rakkautta lainkaan.

Ethän silti ymmärrä väärin Johanneksen kriittisiä sanoja; ne eivät ole kylmä käsky eivätkä vaade rakastaa, vaan hän sanoo, että aidon Jumalan rakkauden heijastus on konkreettinen todiste siitä, että se sama rakkaus, millä Jumala meitä rakastaa, asuu uskovassa hänen Pyhän Henkensä kautta.

Rakkaus teoin ja totuudessa on vastakohta jo ohimennen viittaamani kylmälle tietopohjaiselle rakkaudelle, mikä ei vastaa muuhun kuin tiedon janoon. Siinä missä tiedollinen usko ei ruoki nälkäistä eikä sammuta janoa, rakkauden Jumala lähestyy häntä ei vain rakkauden sanoin, vaan rakkauden teoin.

Sama pätee rakkauteen, joka esiintyy vain tunteina. Ajattele, jos Jumalan rakkaus meitä kohtaan olisi vain Jumalan lämmin tunne ihmistä kohtaan ilman aikomustakaan rakastaa ihmistä teoin ja totuudessa! Rakkaus, jolla ei ole kuin tunteet, on kuollutta sekin.

Siinä, missä saamme armon antaa rakkaudelle kädet ja jalat, näemme todistuksen Jumalan rakkaudesta meissä. Siellä, missä Jumalan rakkaus tulee ilmi ”teoin ja totuudessa”, siellä saamme rauhan sydämeemme, kun koemme hänen rakkautensa tosiasiallisesti vaikuttavan keskellämme. Kuinka paljon suurempi on Jumalan konkreettinen rakkauden todistus kuin vaikka tämä minun puheeni.

Tuskin te kuuntelisitte puhettani Jumalan rakkaudesta, jos Jumalalla ei olisi ollut osoittaa konkreettista todistetta rakkautensa tosiasiallisesta laadusta ”teoin ja totuudessa”. Minun ei tarvitse järjen sanoin tai tuntein vakuuttaa yhtään ketään Jumalan rakkaudesta, koska Jumalan teot eivät jääneet aikeeksi, vaan ne todistavat hänen rakkautensa voimasta tänään.

Johanneksen tekstin vetoomus ”älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” on annettu meille jokaiselle haasteeksi tuoda esiin Jumalan rakkaus myös lähimmäisenrakkautena. Rakastaminen ”sanoin ja puheessa” tarkoittaa rakkautta, joka vain maalaa kauniita mielikuvia tekemättä mitään niiden saavuttamiseksi. ”Teoin ja totuudessa” rakastaminen on edellisen vastakohta, koska siinä rakkaus sitoutuu lähimmäiseen ja tulee ilmi käytännön elämässä.

Vetoomus meille

Tekstimme soveltaminen omaan elämään ei liene vaikeaa. Sen voi kiteyttää apostolin kehotukseen ”älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa”.

Kyse ei ole siitä, että usko tai rakkaus vaatisivat tekoja tullakseen täydellisiksi, vaan toisinpäin. Jos uskosi on elävää ja rakkautesi ’totta’, on niiden hedelmä lähimmäisen ’poimittavissa’. Eli sananlaskun sanoin ”hedelmistään puu tunnetaan”.

Voit itsekin arvioida omaa elämääsi ja miettiä miten Kristuksen rakkaus ja elävä usko tulevat esiin keskinäisenä rakkautena arjen vuorovaikutuksessa. Tosin kehotan sinua mieluummin kysymään asiaa hyvältä ystävältäsi, joka pystyy arvioimaan elämäsi hedelmää huomattavasti sinua objektiivisemmin.

Nimittäin useinkaan et huomaa itsessäsi Kristuksen rakkauden tuottamaa hedelmää niin kuin lähimmäisesi sen sinussa näkee, minkä tähden saatat turhaan pelätä uskosi puolesta. Jos sen sijaan päädyt tulokseen, ettei ’uskosi’ näy millään tavoin elämässäsi – ei laupeuden tekoina eikä edes kuuliaisuutena Kristukselle ja hänen opetuksilleen, kehotan sinua miettimään tarkoin minne elämääsi suuntaat.

Jos taas itsearvioinnissa päädyt siihen, että Jumalan rakkaus on saanut tulla Jumalan armosta elämässäsi esiin myös tekoina ja totuudessa, niin haastan sinut silti lukemaan vielä kerran Johanneksen kirjeen sanat ja miettimään, sitä kuka se aina onkaan lähimmäisesi. Uskon, näet, että meillä jokaisella on aina pieniä varjoja rakkauden heijastumissa, minkä vuoksi saamme luvalla tarkastella kriittisesti rakkautemme laatua, vaikka hyvä hedelmä jostain pilkottaisikin.

”Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta. Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” (1. Joh. 3:17)

Teoin ja totuudessa – vielä kerran

En olisi tätä aihetta nostanut esiin tällä kertaa, ellei Jumala olisi erityisesti tästä minulle puhunut. Olen näet useamman kerran aikaisemminkin puhunut samasta aiheesta ja vieläpä pitkälti samasta näkökulmastakin.

Tällä kertaa kertaus on kuitenkin opintojen äiti minullekin. ”Teoin ja totuudessa” on Jumalan puhetta minulle itselleni aivan siinä, missä se varmasti käy kohti sinuakin.

Aihe näet nousi ensimmäisen kerran ajatuksiini puhuttelemaan minua alussa siteeratun Margaret Thatcherin nokkelan kommentin kautta. Mutta Jumala ei jättänyt asiaa tähän.

Nimittäin samana päivänä, kun ajattelin pelkästään laittaa Margaretin ajatuksen naamakirjan seinälle – minkä tosin teinkin, minulle lähetti tuttavani privaatti viestin naamakirjaan. Hän kertoi viestissä siitä, kuinka hän perheineen kamppaili talousvaikeuksien keskellä ja sai ihmeen kautta ystävältä sopivan summan rahaa, joka auttoi hänet pahimman yli.

Mutta juttu ei jäänyt siihen, vaan kaveri laittoi kirjaimellisesti saamansa hyvän kiertämään ja siitä tuli melkoinen tapahtumaketju, jossa moni ’huono-osainen’ tuli kaverin lähimmäisenrakkauden kautta siunatuksi. En kerro tarkemmin tapahtumista ja johdatuksen vaiheista, mutta totean vain johdatuksen olleen sitä luokkaa, että minulla tapahtumista lukiessani hiipi kyynel silmäkulmaan ja sydämessä kaikuivat sanat ”Kiitos Herra tosi evankeliumista!”

Ja mikä ihmeellisintä koko kertomuksessa on, siinä evankeliumi sai ”teoin ja totuudessa” rakastamisen kautta uudet kasvot. Ne eivät olleet sanoja suusta tai sanoja paperilla. Ne olivat paljon enemmän – todellisemmat kasvot, kuin ne, joita yleensä saarnastuolista julistetaan.

Ajatus on siinä, että evankeliumilla ei ole vain suuta, vaan sillä on yhtä kaikki myös kädet ja sydän. Se on sitä siinä, missä evankeliumin totuus tulee Kristuksessa meidän hyväksemme. Viimeistään Jeesuksen Kristuksen persoonassa ”teoin ja totuudessa” löytävät tosi kasvot, mutta miksei ”teoin ja totuudessa” voisi toteutua myös evankeliumin ilosanoman viejän elämässä?

En usko tulkitsevani Johanneksen sanoja lainkaan väärin, jos väitän, että hän on tarkoittanut tekstinsä sanat – ei pelkästään kuvaamaan Jumalan rakkauden laatua – vaan kehotukseksi meille jokaiselle tuoda rakkaus elämään arkipäivään ja sinne, missä lähimmäisetkin ovat:

”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18)

Maistelkaamme Johanneksen kehotusta oikein suussamme ja antakaamme se eteenpäin maisteltavaksi. Me olemme saaneet kokea, kuinka Jumala rakastaa meitä teoin ja totuudessa, miksi emme kertoisi siitä eteenpäin yhtä lailla teoin ja totuudessa.

Pohdittavaa

Miten minä rakastan teoin ja totuudessa?
Minkä tähden se laupias samarialainen nyt muistetaankaan?