Aikamme ihminen on ehdollistunut arvostamaan uutta ja ehyttä, pystyvää sekä oppinutta. Ovat hyviä ominaisuuksia ja olen ehdollistunut itsekin arvostamaan niitä.

Onhan se nyt toista tuntea älykellon värinä ranteessa kuin vaihtaa taas paristo vanhaan naarmuiseen Citizenin digitaalikelloon. Jos et tiedä, mikä tuo ’digitaalikello’ on, poikkea museossa. Siellä on muutakin minun lapsuuteeni kuuluvaa. Oppineisuuden ja kyvykkyyden arvostus on hyvä asia sekin. Mieluusti kuulen alansa osaajaa tai pyydän apuun pystyvän. Ostan palvelun toimittajalta, joka kykenee tilauksen täyttämään enkä siltä, joka lupaa halvalla, mutta toteutus ontuu.

Koen kuitenkin, että tämä uuden, ehyen, pystyvän ja oppineen arvostus on jossain suhteessa mennyt liian pitkälle. Aivan niin kuin se vanha digitaalikello ei kykenisi aikaa kertomaan, vaan pyydän toisen mielipiteen älykellolta. Tai käytössä kulunut ämpäri, josta nyt puuttuu toinen sanka, pitäisi muka huonommin vettä kuin uusi ja kiiltävä. Jos et ole lääketieteen tohtori, niin sinun on turha yrittää kertoa, millaista kipua jalassasi tunnet. Niin, vaikka kyllähän lääketieteen tohtori varmasti itse kesämökkinsä saunan lämmittää, vaikka pyrotekniikan tohtori ainakin teoriassa osaisi asian paremmin.

Tietyllä tavalla me jokainen olemme oman elämämme asiantuntijoita – ainakin jossain määrin. Olemme toki myös rikkinäisiä ja kuluneita. Näin huolimatta siitä, montako tutkintoa tai väitöskirjaa olemme ehtineet hankkia.

Ja sama seurakunnissa

Ikävä kyllä edellä kuvattu arvostusten trendi on vallalla myös seurakunnissa. Monessa asiassa seurakunnissa jumitetaan valtavirtaa vastaan, mutta tämän koukun olemme nielaisseet halulla. Liekö syynä langenneen luontomme syvään juurtunut tahto korostaa omaa itseämme, vaikka se huomaamatta tapahtuu monesti muiden kustannuksella. Milloin mitätöimme toinen toistamme tai Jumalaa.

Seurakuntien ohjelma keskittyy trendikkäästi – ainakin vastuunkantajille suunnatussa toiminnassa – yksilöllisten lahjojen ja taitojen kehittämiseen. Tämä onkin toivottavaa, mikäli ei korosteta ihmisen omaa kyvykkyyttä, vaan sitä mitä hän on ja kykenee tekemään Jumalassa.

Käytössä ovat lahjaluettelot, persoonallisuustutkimukset ja vahvuusmittarit ja lukuisat erilaiset testit ja analyysit. Niillä sitten etsitään vahvuuksia ja kykyjä terästämään palvelua, mutta mistä etsitään? – Omasta itsestämme. Kaivamme kultaa ihmisestä, vaikka todellinen kultasuoni on jossain aivan muualla. Rakensiko Jumala valtakuntansa sen varaan, mitä minä olen tai mitä osaan? Minunko kuuluu olla Jumalan valtakunnan rakennuksen keskipilari? Minäkö olen se taho, jolle kuuluu huomio ja kunnia siitä, että Herrani temppeli menestyy?

Rikkinäisten otusten kerho

Hyviä asioita nuo edellä mainitut käytännössä varmasti ovat, sitä en kiistä. Tahdon vain muistuttaa siitä, että seurakunta on enemmän kuin kauniiden ihmisten kerho.

Seurakunta on rikkinäisten otusten kerho. Se on kerho, missä yksisankaiset ämpärit ja kuluneet digitaalikellot ilolla palvovat Jumalaa, vaikka tietävät maailman täyttyvän kauniista ja kiiltävistä kelloista ja ämpäreistä. Tässä kerhossa keskipisteenä on kaiken valtias ja osaaja, joka silti ilolla kysyy kuluneelta kellolta aikaa ja vuodattaa rakkautensa rikkinäiseen ämpäriin. Tässä kerhossa on vain yksi täydellinen ja monen monta rikkinäistä ja kulunutta otusta.

Meidän Herramme on paljon kiinnostuneempi heikkouksistasi kuin vahvuuksistasi. Miksi? Koska vahvuudestasi käsin et näe Jumalan suuruutta, heikkoudessasi sinulla ei ole muuta. Kun ’omaa voimaa’ ja ’kauneutta’ on vähemmän tiellä esteenä, Herralla on enemmän tilaa työskennellä.

Jumalan kerhossa lähtökohta ei ole siinä, että me keräämme suoritusmerkkejä ja ansaitsemme arvomme kerhon kunnioitettuina jäseninä, vaan kerhossa painopiste on pysymisessä. Se on siinä, että rikkinäisyydessäni ymmärrän olevani täysin riippuvainen Jumalastani. Kuuntelepa Jeesuksen sanoja:

””Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh. 15:5)

Heikko, rikkinäinen ja silti täysin kelpaava

On helppo lähteä mukaan itsekeskeiseen palvelukulttuuriin tänään; keskittyä itsetunnon rakentamiseen ja inhimilliseen hyvyyteen. Mutta se on Jumalan hyvyys, ei meidän, joka on arvomme perusta. Kuuntelehan Paavalia. Puhuttuaan pitkään kärsimyksistään ja heikkouksistaan Paavali esitti summaksi kaikesta tämän yllättävän lausunnon:

”Mutta hän on vastannut minulle: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.” (2. Kor. 12:9-10)

Jumalan ajatuksissa on rikkinäinen astia. Vaikka me toisin valehtelemme itsellemme ja muille, ei tässä kerhossa ole kuin rikkinäisiä kappaleita. Se ei kuitenkaan ole pois yhdenkään meidän arvostamme. Meidän Herramme ei katso pois inhimillisyydestämme, vaan rakastaa meitä siinäkin.

Hänen koulutusohjelmansa tähtää luottamukseen. Siihen, että luovumme kyvykkyydestä, tartumme hänen käteensä ja matkaamme hänen kyvykkyyteensä luottaen. Joskus luottamuksen kasvaminen edellyttää vaikeita aikoja.

Kritiikki ja hylkääminen

Puuseppä käyttää monia työkaluja luodessaan raakapuusta vaikkapa istuimen. Ei hän käytä pelkästään hienoa hiekkapaperia luomuksen, jolla hän varoen valmistaa teoksen. Hiekkapaperin aika toki tulee, mutta ennen sitä tarvitaan viilaa, raspia, talttaa, kirvestäkin. Samoin Jumalan koulussa on sielläkin käytössä erilaisia työkaluja, joilla Herra jalostaa itsekeskeisestä ihmisestä Jumalan valtakuntaan täyteen luottamukseen kasvaneen palvelijan.

Kirvestäkin tarvitaan. Kirveitä Jumalan koulussa ovat esimerkiksi kritiikki ja hylkääminen. Ne ovat Jumalan työkalupakissa järeitä keinoja, joilla hän vapauttaa palvelijansa ihmisten hallinnasta ja omasta halusta miellyttää ihmisiä. Tehdäkseen sinusta hyödyllisen astian – siis sopivan Mestarin käyttöön – Jumala saattaa sallia sinunkin kohdata esimerkiksi hylkäämistä elämässäsi. Jos katsot Paavalin elämää (2. Kor. 11:16-33), näet paljon tätäkin – muusta ahdistuksesta puhumattakaan.

Tällainenkin voi olla Jumalan uudistava kosketus, vaikka emme siitä mieluusti puhu. Modernin palvelutyön koulutuksen tavoite on kehittää luonnollisia kykyjäsi, johtamistaitojasi, itsenäisyyttäsi ja itseluottamustasi. Se kuulostaa hyvältä ja kutsuvalta. Mutta oletko valmis astumaan Jumalan kouluun, missä sinut riisutaan omasta itsestäsi? Jumala näet tahtoo sinun ennen kaikkea luottavan häneen itsesi sijaan. Miksi? Jotta kaikki käyttämäsi voimat ovat kokonaan lähtöisin hänestä.

Jumala murtaa meidät rakentaakseen meidät uudelleen. Ja mitä enemmän luonnonlahjoja henkilöllä on, sitä enemmän murtamista tarvitaan. Jumalan näkökulmasta on etuoikeus olla haavoittuneiden joukossa. Hän haavoitti jopa oman Poikansa, jotta meillä on elämä.

Lopuksi

Vaikka särkyminen on kivuliasta ja se tuntuu vaikealle, se on kaikesta huolimatta kaunista, koska siinä Jumalalla on tilaa olla Jumala. Luonnolliset lahjasi kiinnittävät ihmisten huomion sinuun itseesi, kun taas rikkinäisyys ja heikkous kiinnittää huomion Herraasi.

Kirjailija Ernest Hemingway kirjoitti:

”Maailma rikkoo jokaisen, ja jälkeenpäin jotkut ovat vahvempia niiltä osin kuin ovat rikkoutuneet.” (Ernest Hemingway, Jäähyväiset aseille)

Kristittynä ymmärrämme, että loppuviimeksi Jumala on se, joka rikkoo meidät, sillä hän käyttää maailmaa työkalunaan siihen. On lohdullista tietää, ettei työkalu ei ole kenen vain käsissä. Näe Jumalan työ sielläkin, missä et ehkä näe etkä ymmärrä tarkoitusta. Se vapauttaa luottamaan kaikesta huolimatta.

Meidät on opetettu lapsesta pitäen voittamaan. Meille opetetaan, miten saada etua ja luoda oma tiemme. Mutta ei todellinen elämä ole sitä. Hyvän elämän salaisuus on oppia häviämään. Tie täydelliseen voittoon on voittaa yhdessä Jumalan kanssa. Se on tie luopua omasta ja suostua häviämään itsessämme, jotta Jumalalla on tilaa täyttää rikkinäinen astiansa omalla voimallaan.

”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:7)

Rikkinäistä astiaa, Jumala rakastaa!