Jumalan suuruus ei ole yksin siinä, että hän kykenee tekemään valtavan suuria asioita ja hallitsemaan kokonaisuuksia, joista meillä ihmisillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Mielestäni Jumalan suuruus on paitsi siinä, että hän kykenee olemaan läsnä myös meidän pienissä asioissamme, mutta ennen kaikkea siinä, että hän pystyy tekemään mitä ihmeellisempiä asioita meidän vajavaisten ihmisten kautta.
Huomaan Jumalan toimivan jopa aivan arkisissa asioissa lähimmäisteni kautta, kun näen täydellisen ajoituksen. Ihme ei välttämättä ole siinä, että tapahtuu jotain yliluonnollista, vaan siinä, että luonnollinen ja jopa arkinen tapahtuu yliluonnollisen tarkasti oikeaan aikaan.
Jos vain olemme kuuliaiset Herralle Jeesukselle, kun hän laskee sydämelle ihan tuiki tavallisia asioita ja johdattaa eteemme tai mieleemme ihmisiä lähettyviltämme, saatamme päästä osalliseksi jostain suuresta ’ajoituksen ihmeestä’. Mitä Herra kauttamme sitten tekeekään, ei välttämättä ole mitään erityistä, emmekä välttämättä edes koskaan tule tietämään teon arvoa. Usein ne ovat juuri ne pienet asiat, joiden kautta Jumala tekee suuria.
Autuasta on se, että saamme silloin tällöin armon olla enkeleitä – ts. Jumalan sanansaattajia – toisillemme. Omassa arjessani tänä syksynä sain todistaa juuri tästä, että Jumala lähettää lähimmäisiämme ihan heistä itsestään tietämättä enkeleiksi arkeemme. Omaa kokemustani kuvaa oheinen Heprealaiskirjeen teksti, vaikkakin minun tapauksessani ne olivat ne ’enkelit’, jotka olivat sekä vieraat että vieraanvaraiset:
”Älkää unhottako vieraanvaraisuutta; sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan.” (Hepr. 13:2)
Oli kiireisen päivän ilta noin kello 20:30. Laitoin lapsille iltapalaa, puhuin samaan aikaan puhelimessa ja illassa odotti vielä muutama rästityö ja vastaamaton sähköposti. Se ei ollut vain kiireinen ilta, se oli selviytymistaistelu. Odotin vain sitä hetkeä, että pääsen nukkumaan.
Tuossa hullunmyllyssä kuulen, että ovikello soi. En ollut enää tietoinen edes kellonajasta, vaan huikkasin lapsille, että käykää nyt avaamassa, koska se on kuitenkin jonkin teidän kaverinne. Meillä menee kerrostalon alaovi kiinni jo kello 19:00.
Ei aikaakaan, kun ovelta kuuluu huuto: ”Isi, tule ovelle. Se on sinulle.” Tulen ovelle ja näen kaksi hymyilevää nuorta ihmistä, joista toinen vaikutti vähän tutulle, vaikka en osannut hänen kasvojaan tuossa yhdistää mihinkään. Lopetin puhelun ja sanoin soittavani kohta takaisin.
Nuoripari ojensi käteeni vastaleivottuja muffinsseja, joissa oli vielä suklaa lähes juoksevaa. Ilmeisesti huomasivat hämmennykseni, kun esittelivät itsensä uusiksi naapureiksemme ja sanoivat, että heistä vain tuntui siltä, että tahtoivat näin tervehtiä meitä ihan yllättäen, kun olivat leiponeet. Siinä selvisi sekin, että olin toiseen heistä raamattukoulun opettajana tutustunut ja siksi hän oli niin tutun oloinen. En osannut sanoa oikeastaan mitään järkevää kuin kiitoksen, vaan jäin siinä suu auki muffinssit kädessä ovelle katsomaan.
Kun painon oven kiinni, tiesin kohdanneeni enkeleitä. Ihmisiä he olivat, mutta Jumala oli heidät luokseni lähettänyt ja ajoitus oli mitä täydellisin. Siinä koen, miten Jumala puhuu, että katso nyt kuinka minä pidän teistä huolen. Perheemme ei ollut kuolemassa nälkään, mutta tuo lähimmäisteni pieni pyyteetön teko antoi minulle voimaa jaksaa taas monta päivää eteenpäin. He saivat olla enkeleitä minulle, vaikka eivät asiaa voineet millään tavalla tietää.
Rohkaiskoon tämä pieni kertomus sinua olemaan ihminen ihmiselle ja tekemään joskus jotain pientä, mitä et välttämättä ymmärrä. Voihan olla niin, että on sinun vuorosi olla Jumalan enkelinä jollekin toiselle.
”Ollaanko enkeleitä toisillemme?
Kai sinut ikuisesti pitää saan
Jos oomme enkeleitä toisillemme
emme muuta enää kaipaisikaan”
(Enkeleitä toisillemme, Jope Ruonansuu)