Muistan elävästi iltapäivän, kun ala-aste-ikäisenä seurakunnan lastenleirillä leikittiin aarteenetsintää.

Liekö onnistuneessa leikissä syy siihen, että olen vanhemmilla päivillä ’hurahtanut’ leikkimään geokätkentää ja nyt myöhemmin sitten Pokemon Go:ta.

Palataan kuitenkin tähän lapsuuteni unohtumattomaan aarteenetsintään. Tuolloin aarre oli piilotettu leirikeskuksen pihaan ja etsijöille annettiin vihjeet sen löytämiseksi. Aarretta etsittiin hartaasti ja pitkään kaikkien leiriläisten voimin siitäkin huolimatta, että kaikki mahdolliset paikat oli jo katsottu. Samoja piiloja katsottiin uudelleen ja väliin löytyi aina uusikin idea tarkastettavaksi.

Aarteen arvo

Entä mikä sai vilkkaassa iässä olevat tyttö- ja poikalapset sinnikkäästi etsimään laatikkoa pihamaalta? – No tietenkin se, että kyseessä oli aarre! Kukaan ei tiennyt, mikä aarre tarkalleen on, mutta kaikki olivat vakuuttuneet aarteen arvosta. Se oli jotain löytämisen arvoista. Aarteenetsintäleikissä toteutui sama ajatus kuin Jeesuksen vertauksessa Taivasten valtakunnassa, joissa hän puhuu aarteesta ja helmestä:

”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.

Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.” (Matt. 13:44-46)

Nämä Jeesuksen vertaukset kertovat paljon aarteen arvosta, eikö totta? Aarre on jotain niin arvokasta, että sen löytäjä ei epäröi luopua kaikesta omistamastaan saadakseen aarteen itselleen. Ja sama ajatus toistuu Taivasten valtakunnan aarteen arvosta toisessa vertauksessa helmestä.

Lähtökohta aarteenetsinässä on tieto aarteen arvosta. Arvon tuntee se, joka aarteen on piilottanut tai se, joka on luotettavalta taholta saanut kuulla aarteen olemassaolosta ja sisällöstä. Entä mitä tulee Taivasten valtakuntaan aarteen arvoon; pelastuksen lahjaan Jeesuksessa Kristuksessa, hänen ylösnousemusvoimansa kokemiseen omakohtaisena elämänrikkautena jo tänään? Sen me uskovat tunnemme ja tiedämme varmasti arvokkaaksi. Me olemme heitä, ketkä kertovat ’tarinaa’ satumaisesta aarteesta, jonka olemme löytäneet.

Uskovien todistuksen kautta syntyy tietoisuus kallisarvoisen aarteen olemassaolosta. Ja tiedätkö – on vain niin, että juuri niin kallisarvoiseksi uskon aarre ihmisten silmissä muodostuu, millaiseksi sen itse arvostamme. Ketä houkuttaa aarre, jota sen omistaja häpeää? Ketä houkuttaa aarre, jota ei pidetä arvossa? Mutta aarre, joka saa silmät loistamaan ja sydämen syttymään, se houkuttaa ihmisiä puoleensa.

Aarrekartta

Aarteen tärkeä ominaisuus on sen arvo – mikä Taivasten valtakunnan aarteen kohdalla on kiistaton. Kyse on vain siitä, ymmärrämmekö itse aarteemme todellisen arvon. Mutta aarteenetsintäleikki ei olisi leikki alkuunkaan, jos aarre olisi leikin lähtöpisteessä heti näkyvillä ja otettavissa.

Oleellinen osa aarteenetsintää on tietenkin kätketyn – arvokkaaksi otaksutun – aarteen löytäminen tuntemattomasta sijainnista. Täysin tuntematon tuo sijainti ei kuitenkaan saa olla. On näet aarre kuinka arvokas tahansa, niin jos se voi sijaita aivan missä tahansa, ei kukaan jaksa sitä kovin kauaa etsiä. Tarvitaan vihjeitä sen löytämiseksi.

Paras vihje on aarrekartta. Siinä kerrotaan aarteen sijainti riittävällä tarkkuudella, jotta ahkera etsijä kykenee sen sijainnin kartan perusteella oivaltamaan kyllin tarkasti. Kun käännän huomion erityisesti Taivasten valtakunnan aarteeseen, arvaat varmaan millaisesta aarrekartasta voisi olla kysymys.

On todellakin olemassa pelastuksen aarrekartta, minkä lisäksi on heitä, ketkä viitoittavat etsijää oikeaan suuntaan ja auttavat kartan lukemisessa. Ainakaan minulle ei välttämättä vieraan paikan kartta avaudu tuosta vain, ellei jostain saa apua alkuun pääsemiseksi.

Aarrekartta vie meidät nyt aikaan reilut 600 vuotta ennen ’aarteen’ syntymää. Menemme kuningas Josian aikaan katsomaan vähän, millaisesta kartasta oikein on kyse.

Kuningas Josian uudistukset

Varsinaisen tekstini kertomus alkaa, kun Juudan kuningas Josian 18. hallitusvuotena aloitettiin Jerusalemin temppelin korjaustyöt (2. Kun. 22:3-7). Määräyksen antanut kuningas Josia oli tuolloin ehtinyt 26 vuoden ikään.

Valtaistuimelle Josia (640-609 eKr.) oli astunut jo varhain 8-vuotiaana ja aikakirjojen kertoman mukaan (2. Aik. 34:3) hän oli 16-vuotiaasta alkaen elänyt Jumalalle omistettua elämää.

Edelleen 20-vuotiaana hänen kerrotaan aloittaneen laajat uskonpuhdistukset valtakunnassa, jolloin lopetettiin julkinen epäjumalanpalvelus ja palautettiin Herralle asema valtakunnan ainoana Jumalana (2. Aik. 34:3-7). Valtakunta oli näet taantunut hengellisesti edellisten jumalattomien kuninkaiden aikana syvälle epäjumalanpalvelukseen.

Josian elämä Daavidin Jumalan seuraajana puhui puolestaan. Kuninkaiden kirjan kirjoittaja antaa hänestä oikein hyvän todistuksen, mikä riittää meille tiedoksi hänen aiemmista vaiheistaan:

”Josia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä. Hän kulki kaikessa esi-isänsä Daavidin teitä, poikkeamatta oikealle tai vasemmalle.” (2. Kun. 22:2)

Josian sydämen kuuliaisuus Herralle oli erityistä, koska se ei tullut hänelle isänperintöä. Nimittäin sekä hänen isänsä (2. Aik. 33:21-22) ja isoisänsä (2. Aik. 33:1-20) olivat olleet jumalattomia kuninkaita ja pitkälti syyllisiä kansan nykyiseen hengelliseen rappioon. Toki hänen isoisänsä Manassen puolustukseksi pitää mainita, että Manasse tosin hädän hetkellä huusi avuksi Herraa ja toimitti valtakunnassa tämän jälkeen uskonpuhdistuksenkin (2. Aik. 33:1-17). Tämän käänteen mainitsee ainoastaan aikakirjojen laatija.

Manassen heräämisestä huolimatta valtakunta oli Josian jumalattoman isän Amonin jäljiltä uskonpuhdistuksen tarpeessa Josian hallituskaudella.

Josian käynnistämien puhdistusten jälkeen osana Herran kunnian palauttamista alkoi Josian 18. hallitusvuotena temppelin korjaustyöt (2. Aik. 34:8). Tarkoitus oli palauttaa temppeli alkuperäiseen käyttöön ja kunnostaa siitä jälleen kansallinen ylpeyden aihe.

Löysin kirjan, aarrekartan…

Rinnakkainen ja täydennetty versio kuninkaiden kirjan tekstin tapahtumista on ahkeraa lukijaa varten kirjoitettu aikakirjoihin (2. Kun. 34:14-33). Tähän väliin kannattaa kerrata myös tekstimme.

Heti rakennustöiden alussa kävi niin, että Jerusalemin temppelin kunnostustöissä löydettiin kirja temppelistä. Pappi Hilkia tunnisti kirjan lainkirjaksi ja antoi sen kirjuri Saafanille kuninkaalle vietäväksi.

Kirjan löytyminen ei ollut mitenkään tavatonta, koska mm. Egyptissä ja Mesopotamiassa tiedetään olleen tapana muurata temppelin perustaan rakentamisvaiheessa esimerkiksi siitä jumalasta kertova kirja tai käärö, jolle temppeli oli omistettu. Tällä tavalla haluttiin varmistaa, että tieto temppelin alkuperästä säilyisi tuleville sukupolville, vaikka temppelin käyttötarkoitus vuosikymmenien saatossa muuttuisi. Kirja täten odotti perustuksissa löytämistään siinä toivossa, että löytäjä haluasi ennallistaa temppelin alkuperäiseen käyttöönsä.

On hyvinkin mahdollista, että temppelistä löydetty kirja oli juuri tällainen perustukseen muurattu kirja. Kirjan sanotaan olleen ’lain kirja’. Aikakirjan kirjoittaja määrittelee kirjan vielä tarkemmin nimeten Mooseksen kirjan kirjoittajaksi (2. Aik. 34:14-15). Tämä antaakin meille jo hyvän vinkin siitä, mistä kirjasta oli kyse.

Osa tutkijoista on sitä mieltä, että kyseessä oli koko pentateukki, eli kaikki 5 Mooseksen kirjaa. On myös mahdollista, että perustasta löytyi pelkkä Deuteronium eli Viides Mooseksen kirja, jonka nimi tarkoittaa ”lain toisintoa”. Viides Mooseksen kirjahan on liiton kirja, joka kirjoitettiin vasallisopimuksen muotoon muistuttamaan Israelia liitosta Jumalan kanssa.

Oli kyseessä siten koko pentateukki tai osa siitä, nimetään se myöhemmin tekstissä liiton kirjaksi (2. Kun 23:2), mikä viittaa hyvinkin sen sisältäneen liittolupauksen (2. Moos. 24:7; 2. Moos. 20-23) ja siihen liittyvät siunaukset ja kiroukset (3. Moos. 26; 5. Moos. 28).

Kirjaa luetaan, sen arvo punnitaan

Kirjuri Saafan luki lain kirjan kuninkaalle, jota kuulemansa hyvinkin järkytti:

”Kun kuningas kuuli lain kirjan sanat, repäisi hän vaatteensa. Ja kuningas käski pappi Hilkiaa, Ahikamia, Saafanin poikaa, Akboria, Miikajan poikaa, kirjuri Saafania ja Asajaa, kuninkaan palvelijaa, sanoen:

’Menkää ja kysykää minun ja kansan ja koko Juudan puolesta neuvoa Herralta tästä löydetystä kirjasta. Sillä suuri on Herran viha, joka on syttynyt meitä vastaan, koska meidän isämme eivät ole totelleet tämän kirjan sanoja eivätkä tehneet mitään kaikesta siitä, mitä siinä on meille kirjoitettuna.’” (2. Kun. 22:11-13)

Josian ensimmäinen reaktio oli syvä järkytys, mitä vaatteiden repäiseminen eleenä tarkoitti. Josian reaktio ja ryhtyminen saman tien selvittämään korjaavia toimia kertoo, että hän ymmärsi löytyneen kirjan sanoman arvon. Olisiko tapahtunut mitään, jos kirjan olisi löytänyt häntä edeltäneet tai hänen jälkeensä valtaan tulleet jumalattomat kuninkaat? – Tuskin, koska he eivät olisi tunnistaneet kirjan arvoa!

Josia tunnisti teoksen arvon Jumalan liitonkirjana ja tunnusti sen edessä kansansa syyllisyyden liiton rikkojana. Josia tunsi kirjan arvon sen aarteen kautta, minkä hän oli tullut tuntemaan Jumalassa jo aikaisemmin. Sen perusteella hän arvotti myös liitonkirjan siihen arvoon, mikä sille kuului.

Kirja ei kuitenkaan noussut pääasiaksi. Kuningasta ei huolettanut kirjan löytyminen tai se, ettei hän tuntenut kirjan sanomaa entuudestaan. Häntä huoletti se, mistä kirja puhui, koska se liittyi juurikin siihen, minkä hän oli omakohtaisesti tunnistanut elämänsä arvokkaimmaksi aarteeksi – liiton Herran Jumalan kanssa.

Kirja oli Josialle kuin aarrekartta suunnattoman suuren aarteen löytämiseksi. Kartta itsessään ei ollut arvokas, mutta siihen piirretty reitti oli arvokas sen aarteen vuoksi, joka reitin kulkijalle oli taattu. Josia näki, ettei kansa vaeltanut kartan mukaan, vaan päinvastoin harhaili teillä, mistä aarre olisi tavattoman vaikea löytää. Mutta nyt kartan löydyttyä heillä olisi suunta, ja siihen suuntaan he lähtevät kulkemaan.

Liiton kirja (kartta) ei olisi saanut arvoistaan vastaanottoa, ellei olisi löytynyt ketään, kuka tunsi kirjan liittosanoman arvon. Jos kirjan lukija ei olisi itse vakuuttunut Taivasten valtakunnan aarteen arvosta, tuskin hän olisi vakuuttunut kirjankaan hyödyllisyydestä. Josia tunsi Herran, mikä antoi hänelle arvopohjan arvottaa oikein myös löytyneen liitonkirjan:

”Kuningas meni Herran temppeliin, ja hänen kanssaan menivät kaikki Juudan miehet ja kaikki Jerusalemin asukkaat, papit ja profeetat ja koko kansa, niin ylhäiset kuin alhaiset. Hän luki heidän kuultensa kaiken, mitä temppelistä löytyneessä liiton kirjassa sanottiin. Sitten kuningas nousi korokkeelle ja teki Herran edessä liiton. Sen mukaan heidän tuli seurata Herraa ja kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan noudattaa hänen käskyjään, liitonehtojaan ja säädöksiään. Näin he täyttäisivät sen, mitä kirjassa oli liitosta sanottu. Koko kansa yhtyi tähän liittoon.” (2. Kun. 23:2-3; 2. Aik. 34:29-32)

Mieti mikä muutos tapahtui?Yksi liiton kirja, eli yksi ’aarrekartta’, yhden pelastuksen aarteen arvon tunteneen ihmisen käsissä – olkoonkin, että hän oli kuningas – ja koko kansa sai mahdollisuuden löytää tien aarteen luo.

Kaikki ne vuodet – Manassen 55 hallitusvuotta ja Amonin 2 hallitusvuotta – pelkkää pimeyttä ja hapuilua ilman tietä liiton aarteen luo. Mutta nyt ’sattumalta’ löytynyt aarrekartta yhden uskollisen Herran palvelijan käsissä, ja muutos on mahdollinen.

Josia ei ohittanut liiton kirjan sanomaa, hän ei vaiennut siitä häpeissään eikä pitänyt sitä vain omanaan. Päinvastoin hän otti kirjan esille, teki sen sanoman tiettäväksi kansalle sekä omalla esimerkillä (Josian hengelliset uudistukset) opasti heitä sen sanomaan sisälle tehden tiettäväksi myös Jumalan liiton arvon.

Aarteen etsijästä oppaaksi

Aarrekarttavertauksen tai kertomuksen lain kirjan löytämisestä soveltaminen omaan elämään ei liene vallan vaikeaa, mutta kerrataan kuitenkin.

Niin kauan, kun kyse on pelastuksen aarteesta, ei aarteen tosiasiallisessa arvossa ole moitteen sijaa. Kun lukee mainoksia tai kuuntelee kahvipöytäkeskusteluja, huomaa ihmisten arvostavan elämää. He etsivät elämälle jatkuvuutta ja pituutta, mutta myös laatua. Meidän ’salattu’ aarteemme on iankaikkinen yltäkylläinen elämä Kristuksessa (Jes. 53:6), mikä on enemmän kuin vastaus ihmisten kaipuuseen.

Jos siis aarre on kunnossa, miten on sen arvostamisen kanssa? Välittyykö jo kerran aarteen löytäneiden elämästä aarteen arvo? – On vain niin, että juuri niin kallisarvoiseksi uskon aarre ihmisten silmissä arvotetaan, millaiseksi sen itse arvotamme. Ketä houkuttaa aarre, jota sen omistaja häpeilee? Ketä houkuttaa aarre, jota ei pidetä arvossa? Tai ketä houkuttaa aarre, jota ei pidetä esillä, vaan piilotetaan muiden aarteiden taakse? Sen sijaan mikä on houkuttavampi kuin aarre, joka saa silmät loistamaan ja sydämen syttymään, se vetää ihmisiä puoleensa (2. Piet. 15-17).

Hyvä, nyt aarteen arvo ja arvostuskin ovat kohdallaan. Jotta suuri aarteenetsintäleikki voi alkaa, tarvitaan vielä aarrekartta. Ja tiedätkö, me täällä Suomessa olemme onnellisessa asemassa verrattuna kuningas Josiaan, koska meidän ei tarvitse temppelin perustuksista lähteä karttaa etsimään! Aarrekartta ja liitonkirja on tietenkin Raamattu,

”ja se on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2. Tim. 3:16)

En tiedä osaammeko arvostaa kaikille saatavilla olevia Raamattua omalla kielellämme kyllin etenkin, kun tietää miljardeille ihmisille tilanteen olevan jotain aivan muuta. Antakaamme siis arvo Raamatulle se arvo, mikä sille kuuluu. Se on aarrekartta, joka johdattaa ihmisen Taivasten valtakunnan aarteen luo.

Kertomuksessamme Josia tunsi pelastuksen aarteen ja sinne opastavan liiton kirjan arvon, mikä edelleen motivoi hänet tekemään kaikkensa, jotta koko kansa löytäisi saman, minkä hän oli löytänyt. Motivoiko pelastuksen lahjan ja aarrekarttani, Raamatun, arvo minut opastamaan toisia suureen aarteenetsintään?

Olenko tehnyt kaikkeni, jotta ihmiset voisivat löytää Raamatusta tien Jeesuksen Kristuksen luo? Väitän, että pelkkä kartta ei aina etsijälle riitä, vaan tarvitaan mieluusti ’paikallisten’ apua sen lukemisessa. Itse muistan eksyneeni kerta toisensa jälkeen vieraassa kaupungissa, vaikka minulla on ollut kartta ja joskus jopa navigaattori. Jos taas matkassa on joku paikallinen, matkan teko on huoletonta ja keveää. Saman olen huomannut todeksi myös geokätköjen etsimisessä; on huomattavasti helpompaa löytää kätkö, jos matkassa on joku jo kerran kätkön löytänyt.

Me uskovat olemme niitä ’paikallisia’ tai ’kätkön löytäneitä’, kun puhutaan taivastien kulkemisesta ja pelastuksen aarteen etsimisestä. Kuinka paljon helpompi on tietä etsivän navigoida elämän kokoisen aarteen luo Raamattu-kartan kanssa, kun rinnalla kulkee joku, joka tuntee tien entuudestaan:

”Sitten kuningas nousi korokkeelle ja teki Herran edessä liiton. Sen mukaan heidän tuli seurata Herraa ja kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan noudattaa hänen käskyjään, liitonehtojaan ja säädöksiään.” (2. Kun. 23:3)

Josia kantoi vastuunsa Jumalan liiton tunnetuksi tekemisessä. Ottakaamme mekin rohkeasti paikkamme tiennäyttäjänä ja rinnalla kulkijoina. Älkäämme tyytykö antamaan ’aarrekarttaa’ ilman, että tarjoudumme kulkemaan etsijän rinnalla. Ja ennen kaikkea – antakaamme rakkautemme ja arvostuksemme pelastuksen lahjaan – Taivasten valtakunnan suureen aarteeseen – näkyä aina niin, että elämämme Kristuksessa herättää kateutta heissä, ketkä sitä eivät ole vielä löytäneet.

Pohdittavaa

Jos pelastuksen lahja on suurin aarre, mikä on Raamattu?
Jos Raamattu on aarrekartta, kuka minä olen? Etsijä vai opas?