Tämä kertomus on tosi. Se on elävää elämää syksyisestä keskiviikon myöhäisestä illasta, kun Jumalan palvelijana olin jälleen kerran lähdössä matkaan yötä vasten. Olin melkoisen väsynyt. En ollut väsynyt niinkään matkustamiseen tai siihen, mitä matkan kohteessa odotti.
Jumalan edessä – rukouksin.
Olin väsynyt siitä, että kutsumukselleni tärkeät asiat jäivät aina vain rempalleen odottamaan, kun nykyhetki vyöryi ongelmineen niiden yli. Olin väsynyt myös siihen, että kaikki ihmiset huutavat vain omaa asiaansa ja odottavat jonkun ratkaisevan ne puolestaan, kun taas minä jään aina yksin kassi täynnä asioita, joita kukaan ei keskeneräisinä tahdo edes nähdä, vaikka he odottavat niiden valmistumista.
Lyhyesti sanottuna olin väsynyt. Se näkyi myös siinä, että pienempikin vastoinkäyminen tuntui synkentävän mielen. Yöjuna odotti kulkijaa asemalla ja olinpa hyvin tietoinen siitä, että junassa minua odotti makuuhytti, jonka jaan ventovieraan jo Helsingistä junaan nousseen henkilön kanssa.
Aiemmin olen ollut samassa tilanteessa, jolloin jouduin odottamaan käytävällä tunnin verran junan henkilökuntaa avaamaan hytin ovea, koska toinen matkustaja oli avaimen oven suusta jo ottanut. Tässä muuten olisi samalla kehitysidea ratkaistavaksi VR:lle. Ja samansuuntainen kokemus siis odotti minua, koska olinpa jo iltapäivällä tarkistanut, että tälläkään kertaa en pääse yksin hytissä matkustamaan. Oma hytti on vähän liian arvokas tapa matkustaa pienen kirkon palvelijalle.
En edes jaksanut asiaa rukoilla, koska olin ylettömän väsynyt. Vaimoni, joka vei minut asemalle, oli sen sijaan tässä kohden viisaampi. Hän rukoili hiljaa mielessään tämän pienen asian puolesta. Ja kävi niin, että oheiset Jesajan sanat toteutuivat kohdallani:
”Ennenkuin he huutavat, minä vastaan, heidän vielä puhuessaan minä kuulen.”(Jes. 65:24)
Laahustin laiturille, katsoin vaunun numeron lipusta ja lähdin kulkemaan kohti vaunua. Matkalla tapasin junan konduktöörit juttelemassa laiturilla, joten ajattelinpa kysyä, josko saisin hytin oven auki jo nyt. Varsin ystävällinen herrasmies katsoi luettelosta, että tosiaan Helsingistä on vieras hyttiin jo tullut, että hänpä lähtee matkaani ja tulee avaamaan minulle oven. Kuljimme vaunuun, hän tarkasti jo matkalippuni, ettei tarvitse sen tähden minua enää vaivata, otti yleisavaimen ja kävi avaamaan hytin ovea.
Tähän saakka kertomusta kaikki olisi voinut mennä ihan vain inhimillisen hyvyyden piikkiin. Kävi kuitenkin niin, että avain ei syystä tai toisesta sopinut lukkoon ja konduktööri ei saanut ovea auki. Ja mitäkö siitä seurasi? Hän totesi, että hänellä on tuossa yksi hytti jäänyt tyhjilleen, joten hän majoittaa minut siihen. Ja niin kävi, että sain oman hytin, missä sain nauttia omasta rauhasta koko matkan perille saakka. Nukuin hyvin ja sangen kiitollisin mielin.
Ennen junanlähtöä soitin vaimolle ja kerroin, miten hienosti asiat matkan osalta järjestyivät, mihin hän iloiten tokaisi, että noiden matka-asioiden puolesta hän siinä asemalla hiljaa huokaisikin. Siinä sitten puhelimessa ihmettelimme Jumalan hyvyyttä – ja isommat murheetkin kummasti väistyivät hetkeksi taka-alalle. Kiitos olkoon Jumalan.
Pieni asia, mutta kummasti se vain kantoi eteenpäin, kun näki Jumalan ottavan tosissaan jopa nämä hänen mittakaavassaan mitättömän pienet asiat. Tämän kokemuksen myötä tahdon rohkaista sinua. Jumala kuulee – meistä ihmisistä huolimatta.