Suomalaisittain eletään jonkinlaista jälkikoronan aikaa – ainakin rajoitusten ja median kiinnostuksen osalta. Lähikuukausina ja vuosina saamme lukea monen monta artikkelia pandemian vaikutuksesta yhteiskuntaan ja ihmiseen.

Yksi seurakuntaelämässä näkyvä vaikutus on varmasti ollut käteisrahan käytön väheneminen. Itse en ole ollut vuosikymmeniin käteisen ystävä, vaan olen aina suosinut korttia maksuvälineenä. Tosin en ole enää edellä aikaani minäkään, koska huomaan suosivani korttia ja lähimaksua, mutta mobiilimaksamista en ole vielä kokenut omakseni. Vanhuus tulee ja muutosherkkyys vähenee. Mutta kuten sanoin, niin korona-aika nopeutti käteisrahan käytön vähentymistä maksuvälineenä todella paljon.

Tarkoitus ei ole tässä pohtia kolehtikulttuurin murrosta. Totesin vain, että elämme viimeisiä aikoja, kun voin käyttää seuraavia esimerkkejä, jotka liittyvät kolehtiin. Nimittäin pian esimerkit eivät enää toimi, koska jonkun pitää ensin kertoa lukijalle, mikä se semmoinen ’kolehti’ on ollut ja mitä sillä tarkoitettiin.

Herättelen tässä esimerkkien kautta ajatusta meidän ihmisten vilpittömistä motiiveista, peloista ja armon käsitteestä. Kohderyhmänä armon etsimiseen ovat ihmiset ja Jumala. Otan kaksi esimerkkiä, jotka ovat tosia kummatkin.

Miltä mahtaa tuntua?

Aloitetaan tutulla kertomuksella ajanlaskumme alkupuolelta. Siinä Jeesus oli ystäviensä kanssa viettämässä päivää Jerusalemin temppelin naistenpihalla. Katselivat siinä maailmanmenoa ja tapahtui seuraavaa:

”Jeesus käänsi katseensa uhriarkkuun päin ja näki rikkaiden panevan siihen lahjoja. Hän näki myös, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani arkkuun kaksi pientä lanttia. Hän sanoi: ”Totisesti: tämä köyhä leski antoi enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.’” (Luuk. 21:1-4)

En käy sisään tekstin teemaan. Pysähdyn vain tähän kuvaan ja kuvassa yritän asettua köhän leskivaimon asemaan. Siinä missä rikkaus näkyi päällepäin toisista, naisesta näkyi köyhyys. Miltä se tuntuu?

Tiedän olleeni aikoinaan melko köyhä – rikas en ollut koskaan. On merkillistä, että silloin köyhänä en tiedostanut köyhyyttäni. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt olleeni köyhä ja miettinyt tapahtumia uudelleen tästä kulmasta.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset ’nimilaput’, kuten ’köyhä’ ja ’rikas’ eivät todellisuudessa tarkoita yhtään mitään. Voit olla köyhä ja rikas yhtä aikaa etkä edes tiedä olevasi. Ne ovat vain sanoja, jolla me kategorisoimme tätä maailmaa. Köyhyys tai rikkaus laatusanana ei kuvaa mitään. Se on vertailuun perustuva tyhjä oletus.

Jos tekstin nainen tiedosti köyhyyden identiteetikseen, hänen kokemuksensa lanttien antamisesta oli aivan toinen kuin silloin, jos hän tiedosti identiteetikseen olevansa Jumalalle rakas ihminen. Sellainen Jumalalle rakas kuin me kaikki muutkin, katsomatta siihen, mitä kukin arkkuun laittaa tai miten hän on pukeutunut.

Ajattele itsesi tuohon naisen paikalle. Olet siinä Jumalan ja ihmisten silmien edessä. Miltä sinusta tuntuisi olla tuo nainen ja tuossa tilanteessa? Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

Kolehtihaavin edessä

Edellisen esimerkin teemaan liittyen kerron omasta kolehtikokemuksestani. Tämä avaa minun kantamaani identiteettiongelmaa. Ongelmani on liittynyt siihen, kenen armoon luotan ja kenen armottomuutta pelkään.

Tämäkin on tosi tarina. Kuten sanoin, en ole ollut vuosikymmeniin käteisen rahan ystävä. Jos se on jossain tuottanut ongelmia, niin seurakunnassa kolehdin yhteydessä.

Vielä toimiessani piirikunnanjohtajana kiersin työni puolesta eri seurakunnissa saarnaamassa, pitämässä puheita ja johtamassa konferensseja ja kokouksia. Tavan vuoksi jouduin istumaan yleensä etummaisissa penkkiriveissä, vaikka luonteeltani olen peränurkan poika. Kun sitten jumalanpalveluksessa kerättiin kolehti, minulle se oli asia, johon piti varautua erikseen, koska en käteistä rahaa muuten käyttänyt ollenkaan.

Epäonnekseni olin kuullut tarinan ’eräästä’ papista, jolla ei ollut sattunut lompakko mukaan jumalanpalvelukseen. Papilla ei siis ollut panna kolehtiin mitään. Kun kolehdin aika tuli, hän päätti antaa ’ilmakolehdin’ – eli sujauttaa käden haaviin kuin antaakseen jotain. Yleensä kolehdin kerääminen aloitetaan eturivistä ja niinpä hän oli ensimmäinen antaja. Hän vilautti tyylikkäästi käsi nyrkissä ’ilmakolehtinsa’ tyhjään haaviin, mihin kolehdinkantaja oli todennut ”Eihän siellä mitään ole.”

Liekö tarina tosi, en tiedä, mutta minä muistin sen. Toki muistin myös jonkun opettaneen, kuinka pastorin pitää tässäkin olla esimerkillinen. Ja niin tahdoin ollakin, vaikka kiitoslahjani Jumalalle menikin pankkisiirtoina…

Välttääkseni kertomuksen kaltaista tilannetta pidin aina lompakossa kolehtirahan ja lisäksi pikkurahoja siltä varalta, että olin unohtanut nostaa kolehtirahoja. Niinpä sitä sitten tuli vuosien varrella useinkin laitettua ’leskenropoja’ haaviin, kun automaatille ei vain ehtinyt tai muistanut poiketa.

Ja usein se ’pikkuropo’ oli minullakin siinä mielessä ’lesken ropo’, ettei minulla ollut mitään muuta. Annoin siis kaikkeni. Onneksi pankkikortit ja mobiilimaksamiset ovat nyt apuna.

Jälkeenpäin kysyn itseltäni, että miksi minä toimin tuolla tavoin? Ymmärrän tietenkin, että minun piti olla esimerkki. Kyllä näin. Toisaalta kysyn, että mitä se sinulle tai kenelle muullekaan kuuluu, mitä annan Jumalalleni? Ja tämän kysymyksen esitän nyt itselleni.

Jos minä annan tai jätän antamatta kolehdin Jumalalle, miksi arastelen tehdä sen ihmisten edessä? Eiväthän he tiedä, olenko edellisenä päivänä antanut Jumalalleni ja tänään vain on välipäivä. Jumala tietää ja se riittää. Hänellehän minä kiitollisuuttani kolehdillakin osoitan. Vai osoitanko?

Armoa keneltä ja kenelle?

Näiden esimerkkien välityksellä esitän kysymyksen, että kenen armoa etsin ja kenen hyväksyntää anelen? Jos ajattelen kolehtiesimerkkiä, niin Jumala tietää minun antamiseni, kiitollisuuteni ja kaiken muunkin. Miksi arkailisin? Ja kuinka typerältä se näyttääkään hänen silmissään, jos minä näyttelen kiitollisuutta Jumalalle laittamalla napin kolehtiin! Vaikka muut eivät nappiani näe, Jumala tietää ja nauraa minun hölmöilylleni – se on sellaista hyväntahtoista ja armollista naurua.

Kyse tässä kaikissa on vain ihmisistä. Mitä he ajattelevat minusta? Kysyn siis, kenen armoa ja mielisuosiota etsin? Me ihmiset olemme niin armottomia, että meiltä sitä on turha etsiä. Ehkä juuri siksi, minusta on ollut parempi vaikka vähän ’feikata’ kuin heittäytyä ihmisarmon kannateltavaksi. Niin, ihmisten suosiota ja armoa; sitähän minä olen typerällä manööverilläni etsinyt!

Tämä ihmispelko kertoo jotain minusta itsestäni, mutta kertoo se myös kulttuurista ympärilläni. Nimittäin, jos en ikinä olisi oppinut, että ”kolehtiin kuuluu laittaa paljon rahaa”, en olisi koskaan tullut edes ajatelleeksi pitää mukana ’hätävaraa’ ihmissilmiä varten. Voinkin kysyä, mitä olen ’kiitoslahjallani’ yrittänyt ostaa? – Ihmissuosiota ja armoa. Ilmeisesti Jumalan armo ja suosio ei ole minulle riittänyt.

Ja nyt… rukoilen

Herra, armahda minua. Anna anteeksi minulle typeryyteni pelätä ihmisiä. Anna minun paistatella päivää sinun rakkautesi ja armosi valossa. Herra, jospa antaisit minulle rohkeutta olla edessäsi oma arvokas itseni jmyös silloin, kun koko maailma katsoo minua ja suoritustani.

Ja vielä Herra, auta niin, etteivät armottomat ajatukset saa minun sydämessäni. Herra, etten olisi armoton toisia enkä itseäni kohtaan. Aamen.

Pohdittavaa

Jumalan edessä katsonko yksin häneen vai pälyilenkö ihmisiä?