Kiirastorstain ilta on varsin tapahtumarikas, mitä tulee evankeliumien yhteiskertomukseen. Tekstini sijoittuu kiirastorstain ja pitkäperjantain väliseen yöhön. Se on keskeinen teksti, joka kuuluu pääsiäisenä muistettaviin tapahtumiin. Tällaisten tekstien ongelma on usein siinä, että ne luetaan pinnallisesti tai entuudestaan tutusta kulmasta paneutumatta tekstiin syvemmin.

Tänään yritän tarjoilla erilaisen näkökulman perjantaiyön tapahtumiin psalmin 33 päätössanojen sekä jo Jeesuksen aikana tunnetun latinankielisen lentävän lauseen näkökulmasta.

Erehtyminen on inhimillistä

Aloitetaan tuosta vanhasta latinankielisestä sanonnasta. Yleensä siitä kuulee vain alkuosan: ”Errare humanum est” eli ”erehtyminen on inhimillistä”. Sen näkee usein siteeratun Senecan (Lucius Annaeus Seneca) nimissä, mutta sanonta tuskin on hänen käsialaansa.

Sanontaa on siteerannut tekstissään myös kirkkoisä Hieronymus (347-420). Sanonta löytyy myös eri muodoissa kreikkalaisen runoilija Theogniksen teksteistä sekä poliitikko ja filosofi Ciceron tuotannosta, jotka kummatkin ovat eläneet ennen ajanlaskun alkua.

Sanonnasta on olemasta useita muotoja ja sovelluksia. Lainaan niistä kahta: Ciceron (106-43 eaa) stoalaista näkemystä ja modernin ajan satiirikko runoilija Alexander Popen (1688-1744) versiota.

”Cuiusvis errare: insipientis nullius nisi, in errore perseverare” (Cicero)

”To err is human, to forgive divine.” (Alexander Pope)

Suomeksi

”Kuka tahansa voi erehtyä, mutta vain tyhmyri puolustelee jääräpäisesti erehdystään.” (Cicero)

”Erehtyminen on inhimillistä, anteeksiantaminen jumalallista” (Alexander Pope)

Nämä kaksi tulkintaa katsovat aloittavaa lausetta ”erehtyminen on inhimillistä” varsin erilaisesta näkökulmasta. Näin pääsiäisen alla sanoisin, että ensimmäinen stoalainen näkemys tarjoilee inhimillisen ratkaisun osoittelemalla sormella virheen tehnyttä. Jälkimmäinen versio taas puhuu armoa syntiselle, eli miten Jumala suhtautuu inhimillisiin virheisiimme.

Muistapa nämä kaksi näkökulmaa, kun kohta katsomme evankeliumin tekstiä, mutta ennen sitä luetaan vielä tuo psalmin teksti.

”Nimeensä me luotamme”

Psalmi 33 päättyy seuraavasti (korostus on minun):

”Me odotamme hartaasti Herraa, hän on meidän turvamme ja kilpemme. Hän on meidän sydämemme ilo, hänen pyhään nimeensä me luotamme. ” (Ps. 33:20, 21)

Luen säkeet, pohdin hetken ja sanon sydämessäni hiljaa aamenen. Tälläkin hetkellä voin yhtyä psalmistin sanoihin. Hän kuvaa sydämeni odotusta. Hän kuvaa odotusta, joka nousee tarpeestani tarttua johonkin, mikä kantaa minua – Jumalaan, joka on turvani. Jumala on myös minun sydämeni ilo, siksi odotan kohtaavani hänet aina uudelleen.

Kun hänet sitten kohtaan, tiedän voivani luottaa hänen nimeensä. Jumalan nimessä on voima, joka liittyy Jumalaan itseensä, hänen olemukseensa. Se tarkoittaa minun kannaltani sitä, ettei minun tarvitse aprikoida, kykeneekö hän auttamaan minua juuri tänään tai miten hän minuun suhtautuu. Luen psalmin vielä uudelleen:

”Me odotamme hartaasti Herraa, hän on meidän turvamme ja kilpemme. Hän on meidän sydämemme ilo, hänen pyhään nimeensä me luotamme. ” (Ps. 33:20, 21)

Psalmin ääreen on siis helppo tulla ja pysähtyä, kun elämä on mallillaan. Vaan miten tekstin merkitys muuttuu, jos olen hädässä ja epätietoinen Jumalan kyvystä auttaa? Entä silloin, kun mietin, miten hän suhtautuu minuun juuri nyt? Kenties olen erehtynyt – tehnyt väärin. Mitä Jumala nyt minusta ajattelee? Uskallanko luottaa häneen? Maltanko odottaa hartaasti – varsinkin, jos syystä tai toisesta epäilen, ettei hän enää tulekaan luokseni?

Tämä jälkimmäinen ajatusleikki ei tietenkään tee oikeutta Jumalalle, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten koskaan elämässäni olisi ollut tilanteessa, missä vastaavat kysymykset ovat nousseet mieleeni.

”En tunne häntä”

Muistapa tuo psalmin teksti ja kaksi esittämääni versiota sanonnasta ”erehtyminen on inhimillistä” nyt, kun luemme tekstin pitkäperjantain yön tapahtumista. Asetu tekstissä apostoli Pietarin asemaan.

”Silloin he ottivat Jeesuksen kiinni ja veivät hänet ylipapin taloon. Pietari seurasi heitä kauempana. Pietari seurasi heitä kauempana. He sytyttivät nuotion keskelle sisäpihaa, ja kun he asettuivat istumaan, Pietari istuutui heidän joukkoonsa. Eräs palvelustyttö näki hänen istuvan tulen ääressä, katsoi häntä tarkkaan ja sanoi: ”Tuokin oli hänen seurassaan.” Mutta Pietari kielsi sanoen: ”Nainen, en tunne häntä.” Hetken kuluttua sanoi eräs mies hänet nähdessään: ”Sinäkin olet yksi niistä.” Mutta Pietari sanoi: ”Mies, en ole.” Noin tunnin kuluttua toinen mies väitti: ”Totisesti, tämäkin oli hänen kanssaan. Onhan hänkin galilealainen.” Mutta Pietari sanoi: ”En ymmärrä, mies, mistä puhut.” Samassa, hänen vielä puhuessaan, kukko lauloi. Herra kääntyi ja katsoi Pietariin. Silloin Pietari muisti Herran sanat, jotka tämä oli sanonut hänelle: ”Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” Hän meni ulos ja itki katkerasti.” (Luuk. 22:54-62)

Pietari seurasi matkan päästä Jeesusta hänen pidättämisensä jälkeen. Kaikki oli tapahtunut odottamatta ja nopeasti. Hän odotti hartaasti Herraansa. Hän oli hädissään. Hänen sydämensä ilo oli riistetty eikä hän enää tiennyt mihin luottaa. Hän tahtoi nähdä edes vilauksen Herrastaan. Ehkä hän odotti Jeesuksen näkevän hänet väkijoukossa uskollisena seuraamassa häntä, vaikka hän Getsemanesta olikin paennut ja jättänyt Herran vihollisten käsiin.

Pietarin ajatuksiin ei sopinut ajatus, että Jeesus oli voimaton ’auttamaan’ itseään. Ehkä oli tullut seuraamaan, miten Jeesus vapautuisi. Kun aika kului, epätoivo valtasi mielen.

Pietarin toive kohdata Herran katse ’täyttyi, sillä kävi niin, että ”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin.” Pietarin odotus palkittiin, kun hän sai katsekontaktin Herraan, vaan millä hetkellä! Hän tiesi, että Jeesus tiesi. Hän tiesi, että Jeesus tiesi hänen kieltäneen. Ja näissä olosuhteissa Pietari ei tietty olisi tahtonut Herransa katsetta kohdata.

”Hän meni ulos ja itki katkerasti.” Mitä ajattelet Pietarin ajatelleen itsestään? Entä mitä ajattelet hänen ajatelleen Jumalan ajattelevan itsestään? Miten Pietari olisi tuossa tilanteessa jatkanut aikansa lentävää lausetta ”Erehtyminen on inhimillistä,…”?

Löysikö hän jatkon Ciceron tulkinnan kaltaisista ajatuksista virheensä toistavan ihmisen typeryydestä? Vai nostiko Pietari katseensa virheistään ja luotti Herransa anteeksiantoon? Näkikö hän inhimillisyytensä tuomarin vai sovittajan silmin?

Anteeksiantaminen on Jumalallista

Tavalla tai toisella me jokainen olemme kohdanneet ja kohtaamme tilanteita, missä Pietari oli. Ehkä meistä tuntuu siltä, että Jumala ei katso puoleemme silloin, kun sitä odotamme. Tai ehkä hän katsookin minua juuri silloin, kun en tahtoisi hänen katsovan tai edes näkevän.

Oleellista ei ole se, milloin tai mihin Jumala katsoo, koska hän katsoo joka hetki ja näkee elämäni pintaa syvemmältä. Hänen katsomisensa ja läsnäolonsa ei ole kiinni minun huomaamisestani. Oleellisempaa on se, mihin minä katson! Mitä katseeni etsii?

Uskallanko katsoa häneen, vaikka olen erehtynyt, tehnyt väärin? Vai menenkö minäkin ulos, käperryn itseeni ja itken katkerasti? Tunnen olevani arvoton ja anteeksiannon ulottumattomissa.

Hautaudunko menneiden syntieni alle kykenemättä nostamaan katsettani? Jäänkö tuijottamaan syntiä ja omaa kurjuuttani? Ei – valitsen toisin niin kuin Pietari. Kaikesta huolimatta etsin katseellani Jeesuksen, katson hänen silmiinsä ja luotan siihen, että hän on sama Jumala kuin vielä hetkeä aiemmin, kun innokkaasti etsin hänen katsettaan, että hän huomaisi minut.

Mitä pitkäperjantain yön teksti minulle opettaa? Katsomaan Kristukseen olosuhteista ja oman arvon kokemuksestani huolimatta. Kohtaan hänen katseensa etenkin silloin, kun koen olevani arvoton astumaan hänen eteensä.

Kerään itseni ja uskaltaudun kohtaamaan hänet, koska tiedän hänen tietävän, että ”erehtyminen on inhimillistä”. Minun ei tarvitse sitä hänelle selittää. Hän tuntee ihmisen – minutkin. Ja koska tunnen Jumalani, luotan myös siihen, että ”anteeksiantaminen jumalallista” – hän ei voi luontoaan kieltää. Pyydän anteeksi, saan anteeksi.`