Luulen kaikkien tietävän mistä on kyse, jos mainitsen muutaman epäsuorasti aiheeseeni viittaavan termin kuten ’euribor’, ’EKP’, ’ohjauskorko’, ’marginaali’ tai ’korkosuoja’.

Nämä sanat kuullessaan harva alkoi pohtia Euroopan talousalueen kilpailukykyä, valuuttamarkkinoita tai maailmantalouden inflaatiota, vaan ehkä moni löysi henkilökohtaisempiaasioita, kuten oman asuntolainan, kulutusluoton tai sijoitukset rahastoissa tai arvo-osuustilillä.

Puhutaan sitten sijoituksesta tai lainasta, kyse on aina rahan hinnasta. Rahan hinta on hankala käsite, joten puhumme tuttavallisesti korosta. Sehän nyt tarkoittaa vain sitä, että yksi raha ei maksakaan yhtä rahaa, vaan koron verran enemmän rahaa.

Velka on jokapäiväinen käsite suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomalaisten asennoituminen velkaan ja sen maksamiseen käy ilmi esimerkiksi vanhoista sanonnoista, kuten

”Velka on veli otettaessa, mutta veljenpoika maksettaessa.”

Sama asenne tulee esiin kaimani Molli-Jorin eli Georg Malmstenin kappaleessa Nikkelimarkka, jonka hän levytti maailmansotien välisenä aikana. Siinä hän sanailee tähän tapaan:

”Ainahan on maksettava eikös juu, minkä tässä maailmassa velkaantuu…”

Suomalaiseen rehellisyyteen kuuluu aina oletus siitä, että velka pystytään maksamaan. Eli tuskin kukaan ottaa velkaa tietäen, ettei pysty sitä missään tapauksessa maksamaan. Myös velan vanhentuminen on suomalaiselle vieras käsite, eli elämme ikuisen maksamisen periaatteen mukaan. Velka on kuin veren sukulaisuus, se ei häviä, vaan se siirtyy sukupolvelta toiselle.

Velan käsite Raamatussa

Tarkkaavainen lukija havaitsi varmasti jo Roomalaiskirjeen tekstistämme Paavalin toteamuksen velastaan 14. jakeessa:

”Olen velassa sekä kreikkalaisille että barbaareille, sekä viisaille että tyhmille”

Paavalin velallisesta käyttämä sana ’ofeiletes’ merkitsee ’velkaantunutta henkilöä’, kuvaannollisesti ’rikollista’ ja moraaliselta merkitykseltään ’syntistä, Jumalalle velallista’.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä Raamatussa kerrotaan velallisen ja velkojan suhteesta:

• Velallisen tuli luovuttaa velkojalle pantti vastineeksi velasta (5. Moos. 24:10-11).

• Velkojan ei tullut pitää itsellään köyhän velallisen toimeentulolle tärkeää panttia (5. Moos. 24:12-13, 2. Moos. 22:26-27).

• Velallinen, jos kuului Israelin sukuun, tuli vapauttaa velastaan sapattivuonna eli joka seitsemäs vuosi (5. Moos. 15:1-15).

Etenkin kolmas kohta on suomalaisille vieras, me kun olemme tottuneet elämään asuntovelassa eläkeikään saakka. Mutta kuten kolmas kohta sen osoittaa, Mooseksen velkaa ja velkomista koskevissa laeissa välittyy mielikuva Jumalan armollisesta suhtautumisesta hänen omiaan kohtaan. Koska Herra on itse armahtanut kansansa, kehotti hän omiaan samaan armahtavaisuuteen, mitä he ovat saaneet osakseen Herran puolelta.

Jumala ei vaadi meitä hänelle velallisia suorittamaan velkaa, vaan hän on valmis antamaan sen meille anteeksi, jos vain nöyrrymme hänen eteensä sitä pyytämään. Eli vaikka synti luetaan rikkojalle velaksi, niin Kristuksen tähden se annetaan anteeksi katuvalle, joka uskoo Jeesukseen (Luuk. 7:41-50). Isä meidän -rukouksessa edellytetään vastaavasti rukoilijalta itseltään samaa armahtavaa mieltä, mitä Isä osoittaa meitä kohtaan antaessaan armosta syntimme anteeksi (Matt. 6:12, 14-15).

Roomalaiskirjeen tekstiin

Edellä mainittu riittänee tällä erää velasta ja velallisesta. Katsahdetaan nyt Roomalaiskirjeeseen, missä Paavali kertoo olevansa hänkin velallinen.

”Teidän on syytä tietää, veljet, että olen monta kertaa suunnitellut matkaa luoksenne mutta tähän saakka minulle on aina tullut jokin este. Tahtoisin korjata satoa myös teidän luonanne, niin kuin olen korjannut muidenkin kansojen parissa. Olen velassa sekä kreikkalaisille että barbaareille, sekä viisaille että tyhmille, ja siksi haluaisin päästä julistamaan evankeliumia myös teille Roomassa asuville.” (Room. 1:13-15)

Pienen sana-analyysin perusteella ymmärrämme nyt selkeämmin, mitä Paavali tarkoitti sanoessaan olevansa velallinen. Hän ei tässä yhteydessä kirjoita velallisuudesta Jumalaa kohtaan, vaan hän näkee olevansa velassa kirjeen vastaanottajille: ”kreikkalaisille että barbaareille”.

Rooman seurakunta koostui ilmeisesti pääosin pakanoista (=ei-juutalaiset), joista osa puhui kreikkaa ja osa todennäköisesti latinaa. Sanalla ’barbaari’ Paavali ei loukkaa ketään, vaan se oli normaali termi, jolla viitattiin seurakunnan latinankielisiin jäseniin. Mielleyhtymä sivistymättömästä ja kovaotteisesta barbaarista ei kuulu sanan silloiseen merkitykseen, vaan sana tarkoitti yksinkertaisesti kaikkia heitä, jotka eivät puhuneet kreikkaa. Eli ’barbaari’ oli kreikkalaisten antama yleisnimitys kreikkalaisten korvaan vieraalta kuulostavan kielen puhujista.

Tärkeintä jakeessa 14 on kuitenkin huomata, ettei Paavali puhunut tässä yhteydessä velastaan Jumalalle, vaan velastaan ylipäätään muille ihmisille. Hän siis koki Jumalan palvelijana olevansa velassa toisille ihmiselle – tässä yhteydessä hän tarkoitti nimenomaan Rooman kaupungissa asuvia, mutta yleisesti hän tarkoitti kaikkia – erityisesti niitä, jotka eivät olleet vielä tulleet tuntemaan evankeliumin koko totuutta.

Herää tietenkin kysymys, mistä Paavali oli velkaa ja miten hän saattoi sitä lyhentää? Jakeessa 15 on vastaus: ”ja siksi haluaisin päästä julistamaan evankeliumia myös teille Roomassa asuville.” Paavali lyhensi velkaa julistamalla evankeliumia. Edelleen on tärkeä muistaa, kenelle Paavali sanoi olevansa velassa. Evankeliumin julistaminen ei lyhentänyt hänen velkaansa Jumalalle, vaan hänen ’lyhennyksensä’ kohdistui velkaan, jota hänellä oli niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät vielä olleet päässeet sisälle pelastuksen salaisuuteen.

Evankeliumia julistamalla Paavali ei siis yrittänyt ansaita pelastusta itselleen, vaan hän tiesi hyvin, että se velka oli kertakaikkisesti saatu anteeksi. Mutta se, että hän itse tunsi pelastuksen salaisuuden ja oli saanut itse vastaanottaa ikuisen elämän lahjan, teki hänestä velvollisen julistamaan ilosanomaa muille sekä johdattamaan kääntyneitä yhä syvemmälle Jumalan sanan totuuksiin.

Huomaa vielä, että Paavali ei sanonut haluavansa tulla Roomaan julistamaan evankeliumia siksi, että se olisi hänen kiitoslahjansa tai suurin henkilökohtainen haaveensa. Paavali tahtoi julistaa evankeliumia, koska se oli hänen velvollisuutensa; sisäinen pakko ajoi häntä eteenpäin.

On selkeä ero siinä, jos maksaa velkaa verrattuna siihen, että puuhastelee pelkästään omaksi ilokseen. Ero ei välttämättä ole työn mielekkyydessä, vaan sen tavoitteellisuudessa. Jos puuhastelen omaksi ilokseni, voin jättää homman kesken ihan milloin vain. Jos sen sijaan työskentelen maksaakseni velkani jollekin, jatkan kunnes velka on maksettu. Paavali ei julistanut evankeliumia pelkästään siksi, että oli kivaa julistaa, vaan hänellä oli selkeä tavoite. Joka kerta, kun joku kuulijoista löysi tiensä Jeesuksen luo, Paavali sai maksettua hänelle velkansa. Paavalin sydän paloi evankeliumille.

Paavalin velka – minun velkani?

Miksi sitten Paavali koki olevansa velassa lähimmäisilleen? Yksinkertaisesti sen tähden, että evankeliumi oli suurin lahja, mitä hän itse oli koskaan saanut. Hän ei yksinkertaisesti voinut pitää evankeliumin lahjaa itsellään, vaan oli ’velvoitettu’ jakamaan sen muiden kanssa.

Kuvittele, että keksisit keinon, jolla voisi ratkaista helposti maailman nälkäongelman. Eikö tällöin voisi sanoa, että olet velkaa maailmalle sen, että jaat tuon tietämyksen muille? Ketä se hyödyttäisi, jos pitäisit sen vain itselläsi?

Sama koskee pelastusta ja evankeliumin sanomaa. Paavalilla oli ikuisen elämän avaimet käsissään, joten hän oli maailmalle velkaa sen, että hän jakoi tuntemansa salaisuuden toisille. Paavali oli siis löytänyt keinon järjestellä velat ja koki tarpeelliseksi kertoa uudesta Jumalan velkajärjestelystä kaikille.

Voit kysyä itseltäsi, kenelle minä olen velkaa? Olenko velkaa Jumalalle? Pystynkö hyvittämään syntivelkani Jumalalle? – Enpä pysty, joten ainoa mahdollisuuteni on nöyrtyä ja pyytää velkaani anteeksi häneltä. Ehkä siis Herra on minulle armollinen ja hän armahtaa minut niin kuin rikas mies armahti palvelijansa (Matt. 18:23-35). Ja kas näin astun minäkin rinnallesi Jumalan velkajärjestelyssä olevien joukkoon!

Entäpä jos olen jo saanut velkani anteeksi Jumalalta, olenko enää velkaa kenellekään? Teknisesti en ole. Velka on pyyhitty ja sitä ei enää ole. Moraalisesti sen sijaan tunnen eri sävyisen vastauksen sydämessäni; olen löytänyt ehtymättömän ikuisen elämän lähteen, onko oikein pitää löytö vain itselläni? Katson hetken ympärilleni ja kysyn, kuka on lähimmäiseni? Eli toisin sanoen kenelle olen velassa?

Olen moraalisessa velassa lähimmäiselleni, joten velka on jotenkin maksettava. Velkani on jo maksettu, mutta moraalinen velkani muita velallisia kohtaan on kertoa heille, miten päästä ikuiseen velkajärjestelyyn.

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, sen tiedän itse parhaiten. Paavali oli julistaja, Martti on laulaja, naapurin Helvi rukoilee, Pera tukee työtovereitaan ja Anne myötäelää naapurin neidin sydänsuruja… He jokainen julistavat evankeliumia – ts. Jumalan velkajärjestelyä – omalla tavallaan. Mikä on minun tapani lyhentää ’evankeliumin velkaa’ lähimmäisiäni kohtaan?

Ehkä onkin parasta palata siihen, mistä aloitimme, ja lopettaa Molli-Jorin perisuomalaiseen kehotukseen:

”Ainahan on maksettava eikös juu, minkä tässä maailmassa velkaantuu…”

Pohdittavaa

Mitä eroa on velalla ja kiitoslahjalla?
Millainen on velkoja on Herramme? Entä miten hoituu velkasaneeraus?
Mitä on moraalinen velka?