Otsikon kysymys olisi helppo kaataa pienellä saivartelulla. Voi näet aina kysyä, että kuka langenneen ihmiskunnan jäsenistä lopulta on ’viaton’ sanan perimmäisessä merkityksessä.

On kuitenkin totta, että maailmassamme moni kärsimykseen viaton joutuu kärsimään – sitä ei ole kiistäminen. Otan kaksi esimerkkiä vähän kauempaa, jotta asioiden henkilökohtaisuus, ajankohtaisuus tai läheisyys ei vie esimerkeissä huomiota.

Ensimmäinen esimerkki on Ruandan kansanmurha, eikä tarvitse mennä aikaa taaksepäin kuin vuoteen 1994. Tuona vuonna Ruandassa tapahtui joukkomurha, jossa joukko hutujen ääriryhmiä tappoi sadan päivän aikana noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Uhriksi joutuvat kaikki tutsiheimoon kuuluvat ikään tai sukupuoleen katsomatta. Kansanmurhaa ei tehty edes ’siististi’, vaan hyvin raa’asti kärsimystä säästelemättä YK:n puuttumatta asiaan. Jos tahdot päästä aiheeseen sisälle, suosittelen katsottavaksi elokuvaa nimeltä ’Shooting Dogs’.

Toinen esimerkkini on fiktiivinen, mutta yksinkertaisuudessaan se kuvaa toisenlaista kärsimystä. Se on James Clavellin reilun 700 sivun mittaisesta novellista nimeltä Tai-Pan. Sen ytimessä on rakkaustarina englantilaisen liikemiehen nimeltä Struan ja hänen rakastettunsa May-Mayn välillä. Jossain kirjan puolivälin tietämissä on kolme pientä sanaa: ”hyttynen pisti häntä”. Sanoista tuli kirjan kertomuksen kannalta käännöspiste, koska myöhemmin tulee ilmi, että May-May oli sairastunut malariaan, mihin ei tuolloin tunnettu parannuskeinoa. Kolme pientä sanaa ja kaikki kaunis kääntyy kovin traagiseksi. Tämän fiktiivisen esimerkin otin esiin, koska siinä kolme pientä sanaa uhmaavat kokonaista jättieeposta ja kääntävät kirjan suunnan. Se kuvastaa elämän oikukkuutta, jossa vastaavia tosikertomuksia kirjoitetaan päivittäin.

Tiedän varsin hyvin, ettei tarvitse matkata Afrikan Ruandaan tai paeta novellin tekstiin löytääkseen ihmiselle selittämätöntä kärsimystä. Eihän minun tarvitse sanoa muuta kuin sanoa ’korona’ tai ’Ukraina’ ja kaikki tietävät millaisesta lähiajan kärsimyksestä ja todellisesta tragediasta puhtaan. Ja onhan niin, että pienessä mittakaavassa koko elämä on pientä tragediaa – tai tragikomediaa, jos ihminen on oppinut nauramaan vastoinkäymisille.

Teodikean ongelma

Kärsimys on luomakunnalle jokapäiväinen tuttava. Se on ajankohtainen; joka päivä kuolee 20 000 – 30 000 ihmistä sairauksiin, jotka johtuvat aliravitsemuksesta tai puutteellisesta ruokavaliosta. Kun tähän lukuun lisätään heidät, jotka kuolevat likaisen veden aiheuttamiin sairauksiin, luku lienee jo sitä suuruusluokkaa, ettei se enää tarkoita meille mitään. Kärsimys on täten perin arkipäiväinen tuttava eikä varmastikaan kenellekään täysin tuntematon.

Toki tunnistan tässä vivahde eron, kun puhutaan kivusta ja kärsimyksestä. Kärsimys on ihmisen ripustautumista kipuun tai hankaliin elämän olosuhteisiin, joten siinä mielessä kärsimys on ’valinta’. Lienee kuitenkin riittävää puhua tässä yhteydessä yleensä kärsimyksestä, koska harva meistä on oppinut päästämään irti elämässä siitä, mikä kärsimystä meissä aiheuttaa. Puhutaan siis tässä kärsimyksestä yleissanana.

Jos siis kärsimys on arkista, mikä siitä tekee hankalan ymmärtää? Kärsimyksen kohtaaminen muodostuu ongelliseksi, kun joku ryhtyy etsimään kärsimykselle syytä ja kysymään ”Miksi viattomat kärsivät?” Se on vaikea kysymys teoreettisesti, mutta helppo kysymys siinä mielessä, ettei ei se vaadi kysyjää osallistumaan kärsimykseen, vaan pikemmin sallii hänen jäädä turvallisen matkan päähän tarkastelemaan sitä ulkopuolisena.

Jos puolestani kysyn ”Mitä minä voin tehdä kärsimyksen lieventämiseksi?” osoittaa kysymyksen kärki ikävästi itseäni. Vastaus kysymykseen on todennäköisesti helppo, mutta vaikeaksi kysymyksen tekee se, että se vastaus tekee minusta osallisen kärsimykseen ja vaatii minua toimimaan kärsimyksen lievittämiseksi.

Kärsimyksen jumaluusopillista ongelmaa kutsutaan teodikean ongelmaksi, johon eri maailmanuskontojen teologit yrittävät antaa omat vastauksensa. Termi ’teodikea’ tulee kreikan sanoista ’theos’ ja ’dike’ eli ’jumala’ ja ’oikeus’. Kysymyksessä on dilemma, miten ratkaista ihmiskärsimyksen ja Jumalan oikeudenmukaisuuden välinen ristiriita. Vallitseeko kärsimyksen ja absoluuttisen oikeuden välillä tasapaino, vai onko olemassa kärsimystä Jumalan oikeustajun ulkopuolella?

Teodikea on yritys sovittaa yhteen usko rakastavaan ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan nykymaailmassa vallitsevan ilmeisen kärsimyksen kanssa. Ongelman asettelu ponnistaa kärsimyksen todellisuudesta:

”Jos Jumala on oikeudenmukainen ja rakastava, hän ei voi olla kaikkivaltias. Jos Jumala puolestaan on kaikkivaltias, hän ei voi olla rakastava ja oikeudenmukainen.”

Tämä argumentti nojautuu kokemukseen kärsimyksestä, jolloin ongelman reaalinen lähtökohta on kärsimyksen olemassaolo, johon yritetään sovittaa inhimillisen logiikan keinoin Jumalan kaikkivaltius, oikeudenmukaisuus ja rakkaus.

Voidaan tietenkin kyseenalaistaa myös se, että onko ongelma inhimillisen rationaalisen ajattelun saavutettavissa. Toinen iso argumentti tällaista teodikean ongelman kaltaista pohdintaa vastaan on se, että Jumala on läsnä kaikkialla. Hän ei voi ihmisen tavoin vetäytyä ’katsomaan’ tarkastelemaan kärsimystä etäältä. Hän on läsnä kaikessa tämän ajan kärsimyksessä – tahtoi hän tai ei. Hän ei voi valita sulkea silmiään, kuten me ihmiset mieluusti teemme, kun kärsimys on sopivan lähellä, mutta ei silti henkilökohtaista.

Väitänkin, että kärsimyksen ongelma on inhimillinen ja johtuu meidän sydämemme kylmyydestä ja etäisyydestämme toinen toisiimme.

Raamatun näkökulma kärsimyksen ongelmaan

Raamattu ei juuri filosofoi kärsimyksen ongelmaa. Siihen ovat antaneet panoksensa myöhemmät kirjoittajat ja teologit. Raamatun kirjoittavat eivät silti hekään ole sulkeneet silmiään kärsimyksen ongelmalta. He sen sijaan suhtautuvat siihen hyvin käytännöllisesti meidän maailmanaikaamme kuuluvana epämiellyttävänä tuttavana.

Raamattu lähtee liikkeelle kärsijästä – ei kärsimyksestä. Kärsimyksen kohdanneen ihmisen perimmäinen kysymys ole niinkään miksi, vaan miten tästä eteenpäin. Raamatun näkökulma viattomien kärsimykseen ei ole täten teoreettinen. Se on päinvastoin käytännöllinen.

Otan silti kolme esimerkkiä. Kahdessa ensimmäisessä Jeesukselle esitetään kysymyksiä kärsimyksen ongelmaan liittyen ja kolmannessa kerron lyhyesti Jobin kirjan näkökulmaa kärsimyksen ongelmaan.

Syntymästä sokea mies

Aloitetaan kertomuksella sokeasta miehestä. Mies oli syntynyt sokeana, mikä teki hänen kärsimyksestään teologisesti hankalan juutalaisen syntikäsityksen mukaan. Juutalaiset näet ajattelivat kärsimyksen olevan seuraus ihmisen itsensä tai hänen vanhempiensa synnistä.

Äärimmäiset tahot jopa opettivat, että lapsi on voinut syyllistyä synnintekoon jo kohdussa tai että synti on hänen sielunsa tekemää syntymää edeltävässä tilassa. Ja mitä ikävämpi kärsimys ihmistä kohtasi tai mitä häpeällisemmin hän kuoli, sen suurempaan syntiin se heidän mielestään viittasi (Joh. 9:34).

”Tien sivussa Jeesus näki miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ’Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?’” (Joh. 9:1-2)

Kysymyksen esittäminen miehen läsnä ollessa kertoo paljon kysyjästä itsestään. Opetuslapsille sokea mies näet edusti ensisijaisesti teologista ongelmaa. Miksi mies oli syntynyt sokeana? Oliko syy kenties hänen vanhempiensa synti, joka rangaistiin tälle miehelle? Heitä ei koskettanut miehen nykytila, vaan heille miehen kärsimys oli älyllinen haaste.

Jeesus ei lähtenyt mukaan opetuslasten spekulointiin. Hän sivuutti heidän hyödyttömän pohdintansa ja siirsi huomion menneestä mieluummin tähän hetkeen ja siihen, mitä kohta tulisi tapahtumaan miehen ja monen sivustakatsojan elämässä:

”Jeesus vastasi: ’Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä.” (Joh. 9:3-4)

Mitä merkitystä oli syillä tai menneellä, jos miehen kohtaaminen ja mahdollinen kärsimyksen lievittäminen oli mahdollista tässä hetkessä?

Opetuslapsista voidaan sanoa, etteivät he nähneet sokeaa miestä arvokkaana Jumalan luomana olentona, vaan heidän osallisuutensa miehen kärsimykseen jäi teoreettisen pohdinnan tasolle kärsimyksen ongelmasta, ei sen poistamisesta tai edes lievittämisestä. He mieluummin etsivät syyllistä jo tapahtuneelle kuin olisivat antaneet aikaansa sokean kerjäläisen auttamiseksi. Tällaisia opetuslapsia Herrallamme riittää ikävä kyllä nykyaikanakin; pohditaan syitä ja seurauksia, mutta ei lievitetä tuskaa, ei edes vietetä aikaa kärsivän vierellä.

Monesti epäilijän kysymys ”Miksi viattomat kärsivät?” osoittaa tosiasiassa meihin uskoviin kärsimyksen ohittajina. Kysyjä oikeammin kysyy, voiko teidän Herranne olla rakastava, kun teissä itsessänne ei ole rakkautta hivenen vertaa.

Juutalaismarttyyrit ja Siloan tornin sortuminen

Luukkaan evankeliumin 13. luvun alussa (Luuk. 13:1-5) Jeesus käsittelee kahta onnettomuutta: galilealaisten veristä kuolemaa ja Siloan tornin onnettomuutta.

”Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen.

Jeesus sanoi siihen: ’Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan – samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.” (Luuk. 13:1-3)

Tekstin tilanne saa alkunsa, kun paikalle tulleet ihmiset kertoivat Pilatuksen toimeenpanemasta verityöstä, joka oli tapahtunut Jerusalemissa juhlapyhien aikaan. Kuvaus verityön julmuudesta sopii historian kerrontaan Pilatuksen häikäilemättömän julmasta tavasta hallita maakuntaa.

Galilealaisten kuolema oli juutalaisille kauhistus paitsi siksi, että se häpäisi temppelin, myös siksi että ihmisten ja eläinten veri oli sekoittunut keskenään. Veri ja sen puhtauden vaaliminen oli erityinen tabu juutalaisessa kulttuurissa.

Kuulijat todennäköisesti odottivat Jeesuksen tuomitsevan häpeällisellä tavalla kuolleet galilealaiset erityisen syntisiksi, koska he olivat saaneet osakseen näin häpeällisen kuoleman. He odottivat Jeesuksen samalla tuomitsevan Pilatuksen äärimmäisen törkeän veriteon temppelissä, joka loukkasi syvästi juutalaiskansaa.

Jeesus ei kuitenkaan nähnyt aiheelliseksi tuomita sen paremmin galilealaisia kuin Pilatustakaan. Hän vain sanoi: ”samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny”. Jeesuksen näkökulmasta oli tärkeämpää, että kyselijät keskittyivät olennaiseen ja pohtivat, mikä heidän asemansa ikuisuuskysymysten edessä olisi, jos he kohtaisivat saman ’kohtalon’ kuin galilealaiset. Toisin sanoen on turha pohtia teoreettista ongelmaa, jos omat ikuisuuskysymykset ovat vielä hoitamatta.

Kumpi on hedelmällisempää: pohtia muiden syyllisyyttä ja syyttää Jumalaa menneestä vai etsiä anteeksiantoa, apua ja lohtua hänen luotaan omaan elämään tässä ja nyt?

Jeesus jatkoi puhetta ottamalla toisen esimerkin ilmeisen tunnetusta tapaturmasta Jerusalemin muurilla Siloan altaan lähettyvillä. Siellä oli kaatunut torni, minkä seurauksena menehtyi 18 jerusalemilaista. Huomaa, että Jeesus valitsi esimerkin osaksi siksi, että tässä tapauksessa uhrit olivat paikallisia eivätkä ’pahoja’ kaukana asuvia galilealaisia, joita Juudean juutalaiset muutoinkin katsoivat nenänvartta pitkin:

”Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.’” (Luuk. 13:4-5)

Jeesus toi kärsimyksen lähemmäksi kysyjiä. Turma ilmeisesti liittyi Pilatuksen käynnistämiin rakennustöihin Jerusalemin ’vesijohtojärjestelmän’ parantamiseksi.

Muinaisina aikoina henkilön kuolema luonnonmullistuksen tai katastrofin seurauksena katsottiin olevan seuraus joko suuresta synnistä tai rikkomuksesta Jumalaa kohtaan. Katastrofin kohdatessa kokonaista kaupunkia, kaupungin asukkaiden ajateltiin harjoittaneen yleisesti syntiä, minkä tähden kaupunki tuhoutui eräänlaisena kollektiivisena rangaistuksena. Oliko Siloan tornin kaatuminen siis rangaistus näiden ihmisten syntiin tai varoitus Jerusalemille sen synnistä?

Mutta Jeesus sivuutti tämänkin tapauksen kuulijoiden hämmästykseksi samoin sanoin: ”yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny”. Tapaturmasta selvinneiden kannalta oli yhdentekevää, minkä tähden torni oli sortunut. Heidän kannaltaan oli oleellisempaa pysähtyä miettimään henkilökohtaista suhdettaan Jumalaan kuin tuomita katastrofissa menehtyneet tai selittää syitä tapahtumille, mitä emme kuitenkaan ymmärrä.

Jobin kirja teodikean ongelman edessä

Voisi sanoa, että Jeesus edellä esitetyissä teksteissä Jeesus väisti teodikean ongelman, mutta hän ei väistänyt kärsimystä ja ihmistä. Siinä missä me monesti pohdinnoissamme ohitamme kärsivän ihmisen teologisen dilemman kustannuksella, Jeesus teki päinvastoin kohtaamalla mieluummin ihmisen dilemman sijaan.

Jobin kirja puhuu meille juuri tästä; siinä Jobin ystävät unohtavat kärsivän Jobin keskittyessään etsimään oikeutta ja syytä Jobin kärsimykseen. Job puolestaan kadottaa armollisen Jumalan ja lohdun hänessä nykyisen hetken Jumalana siirtyessään syyttämään häntä menneestä.

Jobin kirjan teema on teodikean ongelman tarkastelu inhimillisestä näkökulmasta. Se on toteutettu vuoropuhelun keinoin melkoisen veikeällä tavalla. Nimittäin Jobin kirjan nerous on siinä, että se kertoo lukijalle todellisen syyn Jobin elämän kohtalon kääntymiseen, mitä puolestaan Job itse eivätkä hänen ystävänsä voineet tietää.

Tietoisuus asioiden oikeasta tilasta herättää lukijassa kriittisyyden teoksen puheenvuoroihin, joita hän saattaisi olosuhteita tuntematta olla itsekin esittämässä. Jobin kirjan esinäytöksessä paljastettu ennakkotieto avaa lukijan silmät näkemään kirjan keskustelun argumentoinnin heikkouden.

Jobin kirjan piikki kohdistuu pitkälti ihmisen ’kaikkitietävyyteen’ tilanteessa, kun hän yrittää selittää jotain sellaista, mikä ei ole selitettävissä. Jobin kirja suorastaan nauraa ihmisen yritykselle selittää kärsimyksen perimmäistä syytä. Selitystä ei näet olisi, jos ihminen kykenisi samanlaiseen universaaliin läheisyyteen kuin Jumala.

Jos Job ja hänen ystävänsä epäonnistuivat siinä raskaasti, vaikka käsittelivät vain Jobin kohtaamaa kärsimystä, miten me voimme kuvitella onnistuvamme siinä paremmin puhuessamme viattoman kärsimyksestä yleensä!

Kärsimystä ei voi selittää, mutta siihen voi osallistua

Yhteenvetona edellisestä voidaan sanoa, että Raamattu nauraa ihmisen yritykselle selittää kärsimyksen perimmäisiä syitä. Raamattu ei lakaise kärsimystä maton alle, vaan tuo sen jopa kiusallisen lähelle. Ja miksikö se tekee niin? Ihan vain siksi, että Jumala ei voi paeta kärsimystä teorian taakse tai katsomoon kauhistelemaan.

Raamattu ei pyri selittämään teodikean ongelmaa puhki, vaan mieluummin kohtaa kärsivän ihmisen kärsimyksen keskellä ja kehottaa meitä tekemään samoin (Matt. 7:12). Sama ajatus on Raamatun suhtautumisessa ihmisen syntiongelmaan; se ei selitä ihmisen syyllisyyttä puhki, vaan toteaa karun tilanteen ja näyttää ratkaisun ongelmaan.

Kärsimyksen ongelma alkaa siitä, kun tulemme ulos elämäntarinasta ja tarkastelemme sitä ’ylhäältä käsin’ etsien syitä kertomuksen ulkopuolelta, vaikka olemme itse osa kertomusta. Aivan kuin novellin päähenkilö pyrkisi hyppäämään ulos novellin lehdiltä lukijan tilalle; yhtä absurdi on ihmisen yritys siirtyä kertomuksen päähenkilön roolista sen arvioijaksi.

Jobin kirja nauraa ivallisesti sen päähenkilöiden yrityksille käsittää kärsimyksen perimmäisiä syitä; ja niin teemme mekin, kun sitä luemme. Sen sijaan omassa elämässämme olemalla Jobin paikalla emme kaipaa sen enempää selityksiä kuin ’ylhäältä naureskelijoitakaan’. Jobin tilanteessa me kaipaamme rinnalla kulkijaa ja ehkä jotain, mikä helpottaa oloamme tai auttaa meidät pois kärsimyksestä.

Elämäntarinamme lukijoista ainoa mahdollinen naureskelija on Jumala itse. Mutta Jeesuksen esimerkin perustella tiedämme varsin hyvin, ettei hän naura ihmisen kärsimykselle. Evankeliumien Jeesus ei paennut kärsimystä selitysten taakse. Hän osallistui kärsimykseen ja teki voitavansa sen helpottamiseksi. Hän otti jopa sinun ja minun synnit kantaakseen, jotta meidän ei tarvitse kärsiä niiden tähden ikuisesti.

On helppo selittää kärsimys, kun itse on riittävän kaukana. Silloin emme enää näe hämmentäviä yksityiskohtia emmekä koe kärsijän tuskaa. Lähelle tuotu kärsimys – on se sitten itse aiheutettu, kaverin aiheuttama tai sitten selittämätön kärsimys – koskettaa aina. Syyn tai syyllisen löytyminen ei siinä juuri helpota.

Otan silti vielä tähän loppuun hyvin lyhyesti kaksi esimerkkiä meidän uskovien suosimista yrityksestä selittää kärsimyksen syitä. Tahdon tuoda ne esiin sen tähden, että niitä kovin usein käytetään rakkauden kaksoiskäskyn vastaisesti lähimmäisen lyömisen – joskus tieten joskus tietämättä.

”Kaikella on tarkoitus”

Usein kuulee sanottavan niin hädän kuin onnen hetkellä, että ”kaikella on tarkoitus”. On melko ylimielistä julistaa näin kärsimyksen hetkellä. Tätähän Jobin ystävätkin hänelle sanoivat, mutta oliko tarkoitus millään tapaa ihmisen havaittavissa?

Tämä näkökulma kunnioittaa Jumalan suvereenisuutta, mutta tekee samalla Jumalasta sallimuksen kautta ’syyllisen’ ihmisen kärsimykseen, vaikka sanoja ei sitä tietenkään tarkoita.

Näkemys ei anna tilaa virheille eikä inhimillisille kömmähdyksille. Vertauskuvallisesti ”kaikella on tarkoitus” -jumala on kuin perheenisä, joka kontrolloi lastensa leikkejä ja tekemisiä puuttuen kaikkeen, mikä ei toteudu hänen tahtonsa mukaan. Jos kyseessä on rakastava isä, hän estää lasta tekemästä mitään, mikä olisi hänelle pitkällä aikavälillä haitaksi. Tällainen Jumala tai isä ei anna todellisuudessa lapselle mahdollisuutta omiin päätöksiin.

Täydellisen osallistuva ja kontrolloiva isä on siten kuva tukahduttavasta isäsuhteesta, missä ei lapselle ei sallita omaa tahtoa isän tahdon yli. Lapsen näkökulmasta elämä olisi elämää suojamuurin sisällä; elämää, jossa virheitä ei sallita.

Käsittääkseni Taivaallinen isä ei ole tällainen. Jumalan kaitselmus ja suojelu ei poista ihmiseltä vapautta tehdä virheitä.

”Ihmisen pahuus ja synti”

Toinen yleinen näkemys tulkitsee kaiken pahuuden ihmisen aiheuttamaksi. Se on ihmisen aiheuttamaa joko suoraan tai välillisesti, mikä johtuu ihmisen vapaasta tahdosta valita hyvän ja pahan välillä. Jumalahan on sallinut ihmisen toimia vapautensa nojalla, mikä tekee hänestä samalla vastuullisen Jumalan edessä:

”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.” (1. Moos. 1:27-28)

Tämä näkemys tuo esiin ihmisen vastuun kärsimyksen tuottajana. On paljon kärsimystä, jota voimme selittää tällä tavoin. Voimme syyllistää kärsijän itsensä tai vapauttaa hänet syyttämällä kärsimyksestä jotain muuta ihmistä, joka on syyllinen kaikkeen. Näin Jeesuksen luo tulleet fariseukset tekstissämme syyttivät Pilatusta.

Tekninen tietämys mahdollistaa jopa sen, että voimme syyttää menneitä sukupolvia ilmastonmuutoksesta ja saastumisen mahdollisesti aiheuttamista sairauksista ja luonnontuhoista. Käytännössä voimme aina löytää syyn ihmisestä, jolloin Jumala jää taustalle persoonattomaksi tarkkailijaksi, joka vähät välittää maailmanmenosta.

Tämä puolestaan on kuva isästä, joka ei ole millään muotoa kiinnostunut lapsen elämästä paitsi silloin, kun tapahtuu jotain ikävää. Tällöin hän tulee rankaisemaan ja syyttämään joko lasta tai hänen kavereitaan. Ja kun tilanne on ohi, isä häipyy taas teille tietämättömille ja jättää lapset leikkihuoneeseen selviytymään omin avuin tekojensa seurauksista.

Käsittääkseni Taivaallinen isä ei ole tällainen. Tässäkin Kristus on kuva Jumalan suhtautumisesta meidän hätäämme. Jumala ei käännä meille selkää virheidemme vuoksi; olemme sitten aiheuttaneet kärsimystä itsellemme, lähimmäisellemme tai hänelle, ketä emme koskaan tulleet edes tuntemaan. Hän osallistuu elämäämme – ei käy vain syyttämässä ja tuomitsemassa.

Oppikaamme kohtaamaan kärsimys

Oleellisinta kärsimyksessä ei ole sen syyn selvittäminen tai valheellinen teologia, joka lupaa uskovalle vapauden kärsimyksestä. Oleellisempaa on oppia elämään kärsimyksen kanssa ja kärsivien rinnalla. Ihmiselle kärsimyksen perimmäinen syy jää lopulta aina mysteeriksi. Teodikean ongelmaan tuskin löytyy yksiselitteistä matemaattista kaavaa, vaikka sitä on monta tuhatta vuotta etsitty.

Ehkä kärsimys on enemmän tilanne kuin käsite. Täten se on luonteeltaan pikemmin ’taiteellinen’ kuin looginen. Musiikki on hyvä esimerkki tästä. Vaikka musiikin vangitsee paperille nuoteiksi, soi se eri tilanteissa, tiloissa, eri instrumentein tai soittajin tuotettuna aina eri tavoin. Se soi eri tavoin jopa eri kuulijan korvaan ja makuun.

Sama ajatus pätee kärsimykseen. On turha ’nuotittaa’ kärsimystä ja kuvitella, että nuotit kattavat kaiken kärsimyksen. On parempi tunnustaa kärsimyksen luonne yksilöllisenä kokemuksena. Me ihmiset katsomme kärsimystä joka kerran eri näkökulmasta. Ei ole kärsimyksen kaavaa tai logiikkaa – on kärsimys ja sen kokemus.

Voisiko täten syyn tai syyllisen jäljittämistä tärkeämpää olla kärsimyksen ja etenkin kärsivän kohtaaminen? Sille ihmisinä kenties voimme tehdä enemmän kuin sen perimmäiselle syylle. Voisimmeko elää siten, ettemme aiheuta turhaa kärsimystä tai toimillamme jopa vähentää sitä?

Jumala on asettanut seurakunnan tähän aikaan edustamaan itseään. Sen tähden hän on valinnut luottaa evankeliumin levittämisen seurakunnalle ja samoin hän on luottaa seurakuntaan myös rakkautensa tunnetuksi tekemisessä. Jos seurakuntana vilpittömästi otamme vastaan haasteen kohdata kärsimyksen ja lievittää kärsivän tuskaa, uskon olevan myös vähemmän heitä, jotka syyttävät Herraa rakkaudettomaksi maailman kärsimyksen vuoksi. Jos taas seurakunta ummistaa silmänsä puutteenalaisilta ja kärsiviltä, ei ole ihme, että ihmiset arvostelevat myös Jumalaamme kovasydämisyydestä. Me olemme hänen edustajansa tänään.

Katson siis käsiäni ja kysyä Jumalalta, että ovatko nämä pienet kädet todellakin sinun välineesi kärsimyksen lievittämiseen? Saanko todella olla etuoikeutettu osallistumaan Jumalan työhön minulle uskotun kärsivän ihmisen kivun lievittämiseksi? Sen ei tarvitse olla paljon; joskus on paljon, kun ei selitä eikä syytä, vaan uskaltaa olla lähellä ja hiljaa.

Raamattu ei kiellä kärsimystä. Se ei keskity kärsimyksen syihin, alkuperään tai siitä vapautumiseen, vaan se opettaa kohtaamaan kärsimyksen eri tilanteissa ja elämään kärsimyksen kanssa.

On perin järjetöntä hylätä Jumala sen vuoksi, ettei pienessä mielessään kykene sovittamaan kärsimystä ja Jumalan rakkautta (Ps. 139:14). Jumalan hylkääminen ei näet paranna kärsivän tilannetta, vaan päinvastoin vahvistaa hänen yksinäisyyttään kärsimyksessä. Jos valitsemme Kristuksen, suurinkin elämän tragedia kohdallamme kääntyy lopulta voittavaksi kertomukseksi, sillä:

”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.” (Room. 8:28)

Älkäämme jääkö kärsimyksen sivustakatsojiksi, vaan tehkäämme voitavamme nykyhetken raskaiden taakkojen keventämiseksi. Ei ole syytä jäädä etsimään syytä tai syyllistä kärsimykselle, jos se ei auta vastaisuudessa välttämään lisäkärsimystä. Haasteemme tänään on lievittää kipua ja auttaa kärsiviä jaksamaan.

Tuomio tai epäusko ei auta ketään, mutta ehkä pyyteetön tuki ja aito välittäminen herättää jonkun näkemään kauttamme Mestarin luonteenlaadun ja hänkin saa herätä uuteen elämään Kristuksessa.

Pohdittavaa

Miksi viattomat kärsivät?
Miten Jeesus suhtautui kärsimykseen?
Valitsenko osallistua kärsimyksen lievittämiseen vai arvioinko sitä turvallisen kaukaa?