Luin jonkin aikaa sitten korinttilaiskirjeestä entuudesta tuttua kohtaa, jossa Paavali opettaa korinttilaisia tekemään kaiken Jumalan kunniaksi. Siinä Paavali kehotti seurakuntaa elämään niin kuin tekisivät kaiken Jumalan silmien alla. Tekstissä sanottiin esimerkiksi näin:

”Älköön kukaan etsikö omaa etuaan vaan toisen. Syökää kaikkea, mitä lihatorilla myydään, kyselemättä mitään omantunnon vuoksi, sillä Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on.” (1. Kor. 10:24-26)

Jumalan sana on siitä erityinen, että se ei jää viipyilemään historiaan. Kerta toisensa jälkeen se yllättää lukija, kun Pyhä Henki nostaa tekstistä esiin tuoretta sellaista, mikä on oleellista lukijalle juuri tänään. Näin kävi minullekin omista ennakko-odotuksista käsin.

Paavalin kehotukset olivat entuudestaan tutut, mutta pysähdyin kuin ensimmäistä kertaa siihen, miten Paavali perustelee ne. Hän kirjoitti: ”sillä Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on”. Todella, sekö on syy, miksi minun tulee etsiä lähimmäiseni etua? Senkö tähden minun ei tarvitse kysellä syömisteni perään? Syy on Jumalan omistusoikeus minuun ja kaikkeen mitä elämänpiiriin kuuluu.

Kohta huomasin, että peruste Jumalan omistusoikeudesta ei ollut Paavalin omaa käsialaa, vaan hän viittaapsalmin 24 aloittavaan jakeeseen, missä sanotaan:

”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat.” (Ps. 24:1)

Ja mitä siis Herran Henki psalmin avausjakeen kautta sitten minulle avasi? – Näkökulman Jumalan omistajuuteen – Jumalan ’omistajaohjaukseen’ minun elämässäni.

Omistajan tiloissa – omistajan tavalla

Tekstin lähtökohtana on ”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on.” Se ei ole tekninen toteamus Jumalan omistusoikeudesta. Se muistuttaa siitä, miten kaikki elämä pienimmästä suurimpaan on Jumalan omaisuutta. Yritän nyt vähän avata sitä, mitä tällä tarkoitan.

Otetaan muutama esimerkki. Ajatellaan asuntoa. Millainen on asukas – sen omistaja – sellainen on koti. Jos omistaja vaalii asuntoa kuin silmäteräänsä, se on varsin erilainen paikka asua ja olla kuin asunto, jonka omistaja ei sitä arvosta eikä siitä huolehdi. Asuu hän siinä itse tai asuu siinä vuokralainen, eron asunnon kunnossa huomaa varmasti, jos omistaja rakastaa asuntoa ja arvostaa sen korkealle.

Sama koskee lemmikkejä. On lemmikki kissa, koira tai hamsteri, se elää omistajansa huolenpidosta. Ei lemmikki voi paljoa määrätä hyvinvoinnistaan, vaan se elää omistajansa luomissa puitteissa. Lemminkin elämänlaatu määräytyy siitä, millaisen arvon omistaja sille antaa.

Pysähdyin pohtimaan, miten minä – maanpiirin asukas – suhtaudun elämääni tässä kehossa ja sen ympäristössä? Ymmärränkö sen, että kaikki elämäni mukaan lukienon Jumalan omistuksessa? Vai suhtaudunko elämääni kuin se olisi jokin ’ei-kenenkään’ julkinen tila tai vielä pahempaa vihollisen omistama? Miten ikinä koen omistajani läsnäolon, se vaikuttaa paljon siihen, miten suhtaudun sekä ihmisiin ettämuuhun elämään ympärilläni?

Perusta ihmisen elämälle on laskettu psalmistin sanoissa ”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on”. Se on lähtökohta hyvälle elämälle, mitä minut on kutsuttu elämään. Se on lähtökohta olemiselleni; miksi olen onnellinen ja minkä tähden elämäni voi täyttyä kiitoksesta jokaisena hetkenä.

Arvo omistajan silmissä

Ajatus Jumalan omistusoikeudesta luo perustan sille, mikä on minun arvoni. En voi suhtautua itseeni vähätellen, koska olen Jumalan omaisuutta. Ja sama koskee minun lähimmäisiäni. Hekin ovat Jumalan omaisuutta – rakkaat omistajalleen. Ja sitä ovat myös kaikki muut puitteet, mitä elämässäni on. Jos siis arvostan jonkin elämässäni alhaiseksi, halveksun Jumalan omistusta.

Jumalan omaisuutta olen minä, mutta myös hän, kenet milloinkin kohtaan. Ja onpa Jumalan omaisuutta myös kaikki se, mitä syön, mitä päälleni puen, minkä päällä kävelen ja mitä hengitän.

Jumalan omaisuudella on arvo. Se on omistajan arvo. Se tarkoittaa sitä arvoa, minkä omistaja omaisuudelleen itse antaa. Minun arvoni ei siis synny siitä, mitä mieltä olen itsestäni. En myöskään määritä sen enempää sinun arvoasi. Sekin on Jumalan ja sinun välinen asia.

Arvo on omistajan päätös. Sen perusteella olemme juuri sen arvoiset, minkä arvon Jumala, omistaja, meissä näkee. Ja sama koskee luomakuntaa yleensä, sillä eikö se vain ollut niin, että ”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on”.

Ja eikö se ole niin, että viimeiseksi omistaja päättää omistuksensa arvosta? Minulle voi olla hyvin arvokas ja rakas jokin tietty esine, mikä muistuttaa minua lapsuudestani, vanhemmistani, puolisostani, lapsistani, jne. Jokin räsyinen nalle tai vaatekappale voi olla minulle korvaamaton muistoarvonsa vuoksi. Sinä et kuitenkaan sitä arvoa tunne, joten saattaisit heittää kuluneen käyttöesineen pois joutavana roskana, mutta minulle se on silti ylettömän rakas.

Ei ole kahta kysymystä siitä, miten rakkaudeksi itseään kutsuva Jumala suhtautuu omaisuuteensa. Ei ole kysymystä siitäkään, millaisen arvon hän näkee luomistyöllään. Kaikki, mitä elämä tänäänkin tuo eteeni, kuuluu Jumalalle. Se on hänen – minäkin. Kaikki mitä elinpiiriini ulottuu, kuuluu hänelle.

Otan siis arvoni häneltä. Ja samoin arvotan myös elinpiirini; suhtaudun elämään: lähimmäisiin, luomakuntaan, jne. sen arvon mukaan, minkä Jumala sille antaa.

Omistaja pitää huolen isossa ja pienessä

Elämä on Jumalan lahja. Olen sen hyvä haltija ja kutsuttu pitämään siitä hyvää huolta omistajani parhaaksi. Ja sama koskee kaikkea sitä, mitä Herra on elinpiiriini luottanut. Viime kädessä omistaja pitää huolen omaisuudestaan, koska hän tahtoo säilyttää sen arvon ja pitää sen hyvässä kunnossa. Samoin myös Jumala pitää huolen sinusta ja minusta, koska hän tuntee ainutlaatuisen arvomme.

Tätähän psalmisti sanoi: ”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on”. Eikö siis Jumala, joka arvostaa omaisuutensa arvokasta arvokkaammaksi, myös pidä huolen siitä?

Saamme tässä luottaa omistajaamme. Hän tulee kyllä pitämään huolen omaisuudestaan, vaikka meistä maailman meno näyttää varsin epämääräiseltä.Herää varmasti kysymys, että uskallanko luottaa siihen, että Jumala pitää huolen? Siis siitä huolimatta, että moni asia ihmetyttää minua tänäänkin.

On helppo luottaa, että Jumala huolehtii universumista, jopa maapallosta, ilmastosta, maasta, jne. Näin siitä huolimatta, että en itse kykene käsittämään enkä hallitsemaan sitä. Ehkä omalla typeryydelläni olen ollut jopa rikkomassa Jumalan omaisuutta, mutta silti voin luottaa, että hän pitää siitä huolen. Kuolemakin hämmästyttää minua, mutta onhan sekin niin, että kuolemassakin Jumalan huolenpito on läsnä – ja aina siitä eteenpäin.

Mitä lähemmäksi tulen omaa arkeani; siis kohti pienempää – luottamus omistajan huolenpitoon käy aina vain vaikeammaksi. On vielä helppo rukoilla rauhaa maailmalle, mutta kuinka rukous kantaa, kun rukoilee rauhaa oman elämän ihmissuhteisiin, itselleen tai jopa ajatuksiinsa? Mitä lähemmäksi tulen itseäni, sen vaikeampaa on luottaa siihen, että Jumala antaa arvon elämälleni ja huolehtii omaisuudestaan.

Vai olisiko hän vain isojen linjojen Jumala? Eikö hän kykene pitämään huolta yksityiskohdista? Miksi hän ei vastaa tahtomallani tavalla jokaiseen pyyntööni? Kyse ei ole siitä, etteikö hän pitäisi huolta, vaan siitä, etten ymmärrä hänen tapaansa huolehtia.

Eihän minunkaan huolenpitoni tarkoita sitä, että minä teen kaiken huolehtimieni ihmisten puolesta. On niin, että me ihmiset kannamme huolta omista lapsistamme ja läheisistämme, vaikka emme tee kaikkea heidän puolestaan emmekä puutu heidän elämänsä jokaiseen yksityiskohtaan.

Samoin Jumala pitää kyllä huolen kaikesta, vaikkahän jättäämeille vapauden toimia – tehdä jopa virheitä, pahojakin. Hän ei mikromanageroi. Hän ei puutu elämäni jokaiseen yksityiskohtaan, vaan luottaa tekemiseeni. Silti hän omistaa, huolehtii ja on läsnä.

Omistajan kutsu

Tämä on omistajan kutsu luottaa häneen. Ja tämä luottamus tarkoittaa sitä, että ymmärrän arvoni hänen näkökulmastaan. Ymmärrän myös arvon, mikä kuuluu lähimmäiselleni ja kaikelle, mitä Jumala on luottanut elinpiiriini.

Edelleen omistajamme kutsuu meidät luottamaan häneen. Hän pitää huolen omastaan – suurista linjoista aina pienen pieneen. Hän on läsnä, vaikka minusta ehkä tuntuu siltä, ettei hän aina puutu riittävästi elämäni käänteisiin.

Se on sitä omistajan luottamusta – ja minä puolestani voi luottaa omistajaani. Hän luottaa, että me luotamme ja osaamme toimia hänen kunniakseen. Hän katsoo elämäämme niin kuin isä katsoo lapsensa perään. Hän sallii hänen tehdä omalla tavallaan, kunnes taas suuntaa vähän korjataan.

Ja tässä me sitten teemme niitä näitä kaikki vuorollaan – yhdessä ja erikseen – Jumalan hyvässä huolenpidossa. Tämä on sitä Jumalan ’omistajaohjausta’: hän antaa arvon ja katsoo meidän peräämme. Meidän osamme on luottaa häneen.

Pohdittavaa

Miten koen Jumalan ’omistajaohjauksen’ elämässäni?
Mikä on minun arvoni omistajalleni? Entä elinympäristöni? Lähimmäisen?