Olet varmasti kuullut eri yhteyksissä sangen suureelliselta kuulostavaan ”tieto on valtaa” -sloganin. Mitä kukin sillä yrittää sanoa ja mitä kuulija sillä ymmärtää riippuu asiayhteydestä.

Kyseisen iskulauseen on alun perin kirjoittanut englantilainen filosofi ja lordikansleri Sir Francis Bacon (1561-1626), joten ehkäpä hänen teoksestaan löydetään myös alkuperäinen merkitys tietoyhteiskunnan suosimalle hokemalle.

Erkki Karvonen tavoittelee merkitystä asiaa käsittelevässä artikkelissaan seuraavasti:

”’Tieto on valtaa’ lause on käynyt runsaan hokemisen ansiosta jo kliseeksi. Ensin on syytä vilkaista lähemmin mitä lordikansleri itse asiassa sanoikaan. Baconin iskulause on poimittu hänen latinankielisestä julkaisustaan Meditationes Sacrae vuodelta 1597 ja kuuluu latinaksi: ”Nam et ipsa scientia potestas est” (tieto itsessään on myös valtaa). ”Scientia” tarkoittaa paitsi tietämistä ja tietoa, myös osaamista, taitoa, perehtymystä. ”Potestas” puolestaan tarkoittaa valtaa kykeneväisyyden ja voipaisuuden mielessä.” (Aamulehti, 8.1.1998)

Kyse hokemassa alun perin ei ole jollain muilta salassa olevaan tietoon perustuvasta ihmisten hallitsemisesta, vaan pikemminkin lausahdus sanoo, että ’tieto, perehtyneisyys, ymmärrys ja osaaminen’ antavat ihmiselle kyvyn hallita elämäänsä ja luontoa kykyjensä edellyttämällä tavalla. Eli viisas tiedon hyödyntäminen mahdollistaa pärjäämisen käytössä olevilla vähäisemmilläkin voimavaroilla.

Ihmisen tietämys on kuitenkin vaillinaista (1. Kor. 13:9), joten jo tästä syystä myös hänen ’voipaisuutensa’ on vaillinaista päinvastoin kuin kaikkitietävän Jumalan (Ps. 94:11; Ps. 139:1-24), joka on myös kaikkivoipa. Ehkä juuri ihmisen voimavarojen, tietämyksen ja voipaisuuden rajallisuuden tunteminen on saanut viisaan Saarnaajan toteamaan:

”Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää” (Saarn. 1:18)

Tiedolla ja tiedolla on kuitenkin eroa. Mitä tieto koskee ja mihin ymmärrys perustuu, ratkaisee tiedon arvon ja hyödyllisyyden. Mitä ilmeisemmin Saarnaajan sangen pessimistinen kuva tiedosta viittaa inhimilliseen tietoon ja taitoon, jonka arvo ja hyödyllisyys on rajallista jo sen rajallisen alkulähteen vuoksi. Filippiläiskirjeessä apostoli Paavali puolestaan tutustuttaa meidät ylevämpään ja tavoiteltavampaan tietoon. Hän puhuu tästä tiedosta erityisesti tekstimme jakeissa 8 ja 10, joissa suomenkieliset käännökset käyttävät ’tiedolle’ hyvin valittua käännösvastinetta ’tunteminen’.

Mitä tieto tarkoittaa?

Kreikan kielessä tietoa tarkoittava termi on keskeinen, joskin kohtuullisen abstrakti, käsite. Tiedon ja tietämisen termien perinpohjainen käsittely on aivan liian laaja aihe käsiteltäväksi tässä yhteydessä, joten rajoitetaan käsittely siihen, mitä meidän tarvitsee ’tiedosta’ tietää, jotta ymmärrämme Paavalin tekstin oikein.

Tekstissä tieto esiintyy substantiivina ’gnosis’ jakeessa 8 ja teonsanana ’ginosko’ jakeessa 10. Profaanissa kreikassa ’gnosis’ ja ’ginosko’ ovat tärkeitä sanoja ja niitä käytetään tieteellisen ja filosofisen tiedon ilmaisuina. Toisin sanoen sama sana merkitsee sekä tieteellistä aistihavainnoin vahvistettua tietoa, että myös filosofista ymmärrykseen ja inhimilliseen päättelyyn perustuvaa tietoa.

’Gnosis’ voidaankin kääntää sanoilla ”tieto, ymmärtäminen, tunteminen”. Paavalin tekstissä se ei tarkoita pelkkää tosiasioiden tietämistä, vaan uskonkokemuksen kautta hankittua tietoa, joka suuruudessaan on kykenevä muuttamaan koko persoonan.

Teonsana ’ginosko’ on pidennetty muoto kreikan kielen yleisemmin tuntemisesta käytetystä verbistä. ’Ginosko’ on myös kantasana ’gnosis’ sanalle. Se voidaan kääntää ”tuntea, oppia tuntemaan, tietää, saada tietää”, mutta sen kokonaismerkitys on aivan liian laaja kuvatavaksi yhdellä sanalla.

Se merkitsee paitsi tiedon, myös sovellusten ja seurauksien tuntemista ja seuraamista. ’Ginosko’ -sanalle voidaan lukea merkitykset: sallia, olla tietoinen, tuntea, tietää, havaita, mietiskellä, puhuttavissa oleva, olla varma ja ymmärtää. Se tarkoittaa pohjimmiltaan asian, esineen tai henkilön havaitsemista aistien välityksellä, mikä johtaa aistihavainnon tuottaman kokemuksen toteamiseen ja erittelemiseen järjen tasolla. Tämä ’tietäminen’ ei siis tarkoita pelkästään havaitsemista, vaan tarkkailtavan asian älyllistä ymmärtämistä. Samoin sana kuvastaa todellisen merkityksen tuntemista ja tietämistä, ei vain sitä, että ihminen on jotain mieltä. Eli ’ginosko’ ei ilmaise mielipidettä, vaan todellakin tietämistä ja ymmärrystä, jolla on pohja objektiivisessa todellisuudessa.

Raamatullinen tietokäsite sisältää myös yhden meidän ymmärtämällemme tietokäsitteelle vieraan vivahteen, sillä se on persoonallinen ja jumalakeskeinen päinvastoin kuin omaksumamme filosofinen tietokäsite. Raamatullisen tiedon mukaan, Jumalaa ei voi tietää ellei häntä tunne. Jumalan tunteminen ei ole tietoa, jota ihminen omistaa ja joka olisi hänen käytössään, vaan se on hänen ’omaisuuttaan’ vain jos hän harjoittaa sitä uskoen ja kuuliaisena. Täten Jumalan tunteminen on hänen tunnustamistaan. Joten se, joka ei tunne Jumalaa, ei myöskään tunnusta häntä (Jes. 1.3; Jer. 2:8; Jer. 4:22).

Filippiläiskirjeen kaksi tietoa

Kuten aiemmin todettiin, tiedon käyttöarvon ratkaisee pitkälti sen alkuperä ja soveltuvuus tarpeeseen. Tekstissämme Paavali vertailee kahta alkuperältään ja käyttöarvoltaan vastakohtaista tietoa.

”Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.” (Fil. 3:7-10)

Toinen tiedoista on hänelle ”arvokkaampaa kuin mikään muu”, kun taas sen toisen hän on ”heittänyt roskana pois” arvokkaamman tiedon tieltä. Kun nyt katsomme lähemmin Paavalin tekstiä, tahdon sinun edelleen muistavan, mitä edellä tietokäsitteen todettiin tarkoittavan.

”Heittänyt roskana pois”

Teksti alkaa toteamuksella ”Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi.” Sanoilla ”mutta kaiken tämän” Paavali viittaa taustaansa juutalaisena, jota hän käsittelee tekstiämme edeltävissä jakeissa (Fil. 3:5-6) sekä johon hän viittaa tekstissämme sanoin ”lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta”.

Ne asiat, joita hän ennen kääntymystään ylpeänä edusti, ja joita ihmiset (mukaan lukien hänet itsensä) arvostivat hänelle ansioksi, hän näkee nyt turhuutena ja tappiona. Näin sanoen hän ei kuitenkaan viittaa pelkästään oikeuksiinsa ja tekoihinsa juutalaisena, vaan ylipäätään kaikkeen mitä ihmiset arvostavat tai mitä he tavallisesti pitävät tavoiteltavana.

Paavalin löytämän ’uuden tiedon ja tuntemuksen’ valossa hän pitää aiemmin arvostamaansa nyt halpa-arvoisena, jopa tappiona: ”pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona”. Hänen aiemmin tavoittelemansa, ja edelleen inhimillisesti arvostettu, tieto ja ymmärrys on uuden paremman ’tiedon’ rinnalla pelkkää tappiota. Se ei ole edes ’nollatulosta’ tai joutavaa, vaan ’negatiivista tappiota’, joka siis on haitaksi uuden arvokkaan ’tiedon’ tiellä. Suppeassa merkityksessä Paavalin menneisyydessä juutalaisen kiihkon nimissä tekemä kristittyjen vainoaminen oli tietty konkreettinen haitta hänen nykyiselle työlleen. Mutta on todennäköisempää, että Paavali tarkoittaa tässä ylipäätään kaikkea sellaista inhimillistä tietoa ja tekemistä, joka on esteenä ’uuden tiedon’ kirkastumiselle.

Mitä Paavali sitten on tehnyt tälle ’tappiolliselle tiedolle’? – Yksinkertaisesti sen, mitä roskille ja esteille tuleekin tehdä, eli hän on heittänyt ne pois:

”Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois.”

Turhankaan ’tavaran’ poisheittäminen ei välttämättä ole helppoa, vai miksikö sitten yleensä vasta muuton yhteydessä ihmiset heittävät valtavat määrät tarpeetonta tavaraa pois? – Ensin sitä säilötään vuosikaudet vain siksi, että ’sitä voi vielä tarvita’ tai siksi, että heille muuten tarpeeton tavara on liian ’arvokasta’ (siis rahalliselta arvolta tai muiden mielestä) poispantavaksi. Mutta kysymys kuuluu: jos jotain tavaraa ei yksinkertaisesti enää tarvita, onko se enää arvokas? Jos siis tavaralla ei ole käyttöarvoa, miksi sitä pitää vaalia? Eikö järkevämpää olisi heittää se pois tai realisoida sen arvo myymällä se ja sijoittamalla sekin johonkin oikeasti tarpeelliseen? Jos siis olet saanut uutta ja arvokkaampaa ’tietoa’, miksi säilyttäisit nurkissasi tarpeetonta ja arvotonta ’tietoa’, joka kuitenkin vie itseensä osan siitä huomiosta, joka kuuluisi oikeasti arvokkaalle ’tiedolle’.

Jos siis Paavalikin heitti pois turhan ja joutavan, kun tilalle tulee arvokkaampaa, miksemme siis tekisi mekin samoin. Jos ’joutavan’ poisheittäminen ei ole meillekään helppoa, ei se ollut sitä Paavalillekaan, sillä hän kuitenkin totesi ”menettäneensä kaiken”. Hän tiesi menettäneensä loppuviimeksi jotain arvotonta ’uuden ja arvokkaan’ rinnalla, mutta kuitenkaan luopuminen oli hänelle menettämistä – ei vain roskan pois laittamista.

Kyse oli roskasta, jos asiaa tarkasteli ’tiedon’ käyttöarvon näkökulmasta, mutta kyse oli kuitenkin menetyksestä, jos asiaa tarkasteli inhimillisin arvoin. Paavalin käyttämä sana ’roska’ on voimakas ilmaus, joka voidaan kääntää ”uloste, lanta, jotain mikä heitetään (kulku)koirille”. Toisin sanoen tällä inhimillisesti arvostetulla ’tiedolla’ ei ole mitään käyttöarvoa, kun sitä verrataan ’uuteen ja parempaan tietoon’.

Mitä sitten tämä mystinen ’tappiollinen ja poisheitettävä’ tieto on? – Tässä yhteydessä suppeasti ymmärrettynä se on ”omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta”, josta Paavali oli luopunut ja jota hänellä ei enää ollut. Mutta kun katsot tarkemmin Paavalin toteamusta, huomaat sen tarkoittavan enemmän kuin pelkkää juutalaisen lainvaatimusten pitämistä. Nimittäin lause on täynnä ihmistä. Toisin sanoen ’poisheitettävä tieto’ tarkoittaa

1) inhimillistä pyrkimystä tavoittaa itse Jumalan vanhurskauden vaatimukset, mutta myös

2) pyrkimyksiä, tekoja, asioita ja ajatuksia, jotka ovat esteenä sen arvokkaamman tiedon vaalimiselle omassa elämässä.

Mitä ’poisheitettävä tieto’ itse kunkin elämässä tarkoittaa, paljastuu jokaisen henkilökohtaisen itsetutkistelun tuloksena. Varmasti jokaisen meidän elämästämme löytyy yhtä ja toista tarpeetonta poispantavaa arvokkaamman tieltä.

”Arvokkaampaa kuin mikään muu”

Mitä sitten on tuo ’arvokkaampi ja parempi tieto’, johon edellä olen vain näin epäsuorasti viitannut? Vastaus löytyy suoraan niistä jakeista, joissa kreikan kielen ’gnosis’ ja ’ginosko’ esiintyvät eli jakeista 8 ja 10:

• ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu”

• ”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.”

On kyse Jeesuksen Kristuksen tietämisestä ja tuntemisesta. Se on ”arvokkaampaa kuin mikään muu” ja kaikki mikä esteenä sille tulee ”heittää roskana pois”. Muistelepa mitä Uuden testamentin Jumalaa koskeva ’tietoa ja tuntemista’ merkitsevä sana piti sisällään: 1) ei mielipide vaan havaittava tosiasia, 2) persoonallinen ja jumalakeskeinen, 3) Jumalaa ei voi tietää ellei häntä tunne, 4) häntä ei voi tuntea ellei häntä tunnusta. Sama merkityssisältö käy ilmi myös Paavalin tekstistä.

Kummatkin jakeet 8 ja 10 korostavat tietoa Kristuksesta henkilökohtaisena tuntemisena ja valintana: ”on minulle arvokkaampaa” ja ”minä tahdon tuntea Kristuksen”. Ei ole kyse vain järkiperäisestä tietämisestä, vaan omakohtaisesta tahdosta ja päätöksestä ’tuntea’ Kristus. Jotta toisen persoonan voi oppia tuntemaan, se edellyttää kommunikointia hänen kanssaan henkilökohtaisella tasolla, mikä puolestaan ei voi olla yhdensuuntaista. Täten Kristuksen tunteminen edellyttää myös itsensä ’likoon laittamista’. Eli jotta voi tuntea Kristuksen, tulee avata myös oma sydämensä hänelle.

Jos siis Paavali korostaa Kristuksen tuntemista henkilökohtaisena valintana, hän korostaa edelleen Kristuksen tuntemista jatkuvana henkilökohtaisena suhteena. Hän näet kirjoittaa ”Herrani Kristuksen Jeesuksen”, mikä sisältää 1) Jeesuksen tunnustamisen Kristukseksi (messiaaksi = ratkaisuksi ihmisen syntiongelmaan), mutta myös Herraksi. Kristus ei ole kuka vain ’kadun tallaaja’ tai ’maailman pelastaja’, vaan hän on Herra. Hän on Herra ylitse kaiken luodun, pelastaja ja vapahtaja – kiistaton Herra (Fil. 2:9-11).

Jos olit tarkka, huomasit varmaan, ettei Paavali kirjoittanut ”Herran Kristuksen Jeesuksen” tuntemisen olevan arvokkainta, vaan hän liittää sanaan ’Herra’ omistusliitteen -ni. Sana on ’Herrani’. Pieni muutos kreikan kielen sanan lopussa antaa Paavalin sanoille syvän henkilökohtaisen merkityksen. Jeesus ei ollut Paavalille vain etäinen Herra, vaan hän puhuu omasta Herrastaan. Toisin sanoen Jeesus on Paavalin Herra (isäntä), jota hän rakasti yli kaiken, ja jota hän palveli koko elämällään (2. Moos. 21:5; 5. Moos. 15:16). Vastaavasti hyvä isäntä rakastaa palvelijaansa ja pitää huolen hänestä (Kol. 4:1; Ef. 6:9), ja näin Jeesus tekikin Paavalia kohtaan.

Palvelijan velvollisuus on täten rakastaa ja olla kuuliainen isännälleen, mutta samoin hyvän isännän (herran) kuuluu rakastaa palvelijaansa ja huolehtia hänen tarpeistaan. Tämä on yhtä totta sinun ja minun kuin Paavalinkin kohdalla.

Yksinkertaisesti ei ole mitään arvokkaampaa kuin ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen”; kaikki muu ’tieto’ on roskaa verrattuna tähän. Kukaan ei voi sanoa tietävänsä tai tuntevansa Jeesusta, ellei hän tunnusta Jeesusta Herrakseen. Ja miten kukaan voi sanoa ketään herrakseen, ellei hän ensin luovu oikeudesta itseensä Herransa hyväksi (Luuk. 14:33). Eli Jeesuksen tunteminen tarkoittaa henkilökohtaista sitoutumista häneen; se tarkoittaa hänen persoonaansa, hänen tahtoonsa ja hänen herruuteensa.

Ja tästä Paavali antaa omalla elämällään esimerkin. Hän oli luopunut kaikesta omasta Herransa tähden. Ajattele hänen elämäänsä ja mieti, mitä hän olisi pitänyt itsellään? Hänen elämässään ei ollut yhtä ainoata elämänaluetta, jota hän ei olisi luovuttanut Jeesukselle. Kristuksen tähden oli ollut valmis antamaan kaikkensa: ”Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken”. Paavali konkreettisesti joutui luopumaan oikeudesta hallita itse elämäänsä, mutta hän luopui siitä vapaaehtoisesti, koska ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.”

Kristuksen nimen tähden hänen elämässään toteutui kirjaimellisesti Jeesuksen hänestä Ananiaalle lausumat ennussanat:

”Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden.” (Ap. t. 9:15-16)

Jakeessa 10 toistuu hänen horjumaton tahtonsa pysyä Kristuksen tuntemisessa huolimatta siitä hinnasta, minkä hän joutuu ’tiedosta’ ehkäpä jopa elämällään maksamaan:

”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.”

Paavalilla ei pitänyt itsellään mitään, mikä olisi ollut esteenä Jeesuksen täydelliselle tuntemiselle. Hän oli valmis kärsimään isäntänsä tavoin, jos näin vaadittiin. Hän oli luopunut jopa oikeudesta omaan elämäänsä, minkä vuoksi hän oli valmis kuolemaan marttyyrina. Marttyyriudessa ei ole kyse Kristuksen nimen tähden kuolemisesta, vaan Kristuksen kanssa kuolemisesta. Kristus on kuollut meidän tähtemme, me emme kuole hänen tähtensä, vaan hänen kanssaan. Siinäkään ei siis ole enää mitään ansiota.

Paavalilla ei siis yksinkertaisesti ollut mitään asiaa tai elämänaluetta, jota hän ei olisi luovuttanut Herralleen. Kaikki mitä hän oli, tiesi tai taitoi kului hänen Herralleen Jeesukselle. Hän oli omasta halustaan luopunut kaikesta, koska hän tiesi omistavansa Herrassaan jotain ”arvokkaampaa kuin mikään muu”. Miksi siis hän olisi vaarantanut kaikkein arvokkaimman jollain vähemmän arvokkaalla?

Miksi luopuminen oli välttämätöntä?

On luonnollista kysyä, miksi sitten luopuminen muusta ’tiedosta’ oli välttämätöntä? Miksi Paavali ei jättänyt itselleen mitään, vaikka se ei ehkä ollutkaan niin arvokasta kuin suurin aarre Herran tuntemisessa?

Paavali perustelee luopumisen kahdella syyllä:

1) ”jotta voittaisin omakseni Kristuksen”

2) ”ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle”

Katsotaan vielä kumpaakin perustetta tarkemmin, jotta varmasti selviää, mitä Paavali niillä tarkoittaa.

”jotta voittaisin omakseni Kristuksen”

Ensimmäinen kohta sisältää kääntäen mahdollisuuden ’Kristuksen häviämisestä’. Toisin sanoen jos Paavali olisi jättänyt sydämeensä jonkin elämänalueen tai asian, mitä hän ei olisi luovuttanut pois, vaan olisi vaalinut sitä itsellään, hän olisi sen tähden vaarantanut kaikkein arvokkaimman aarteensa. Ja kuitenkaan tuo toinen asia ei olisi kestänyt vertailua arvokkaimman asian kanssa – se olisi käyttö- ja ikuisuusarvoltaan ollut pelkkää roskaa Kristuksen tuntemiseen verrattuna.

Samalla tavoin pelaamme itse sangen tyhmää peliä, jos tavoite on ”voittaa omaksi Kristus” ja kuitenkin jätämme itsellemme asioita, joista emme ole halukkaat luopumaan hänen vuokseen. Miksi emme luopuisi kaikesta turhasta, mikä voi tulla esteeksi meidän ja Kristuksen tuntemisen väliin? Ja toisaalta, mitä sellaista ’ei-roskaa’ meillä voi ylipäätään olla, mitä emme voisi luovuttaa Herramme käyttöön? Jokainen pienikin ’oma saareke’ on liikaa, jos se vain voi johtaa siihen, että ”arvokkaampi kuin mikään muu” vaarantuu.

Ajattelepa vaikkapa esimerkkiä yleisurheilun kilparadoilta. Jos tavoitteena on voittaa olympialaisten 10 000 m juoksu, eikö vain urheilija pyri tekemään kaikki valmistelut ennen juoksua oikein? Hän laittaa tällöin syrjään kaiken epäoleellisen ja keskittyy vain tavoitteeseen. Ei hän myöskään ota kilpailuun mukaansa suosikki pehmolelua tai kirjaa turhaksi painoksi. Ja kisan aikana hän keskittyy 100% suoritukseensa eikä esimerkiksi yritä etsiä katseellaan stadionin yleisön joukosta tuttuja kannustajia. Ei, hän keskittyy siihen, mikä on hänelle tuolla hetkellä kaikkein arvokkainta. Sille kaikelle muulle on kyllä aikaa kisan jälkeenkin.

Samanlailla meidän uskovien tulisi fokusoida elämämme niin, että jokapäiväinen ’kilvoittelu’ tukee (tai ei vähintäänkään ole esteenä) sitä, mikä on ”arvokkaampaa kuin mikään muu”. Ja mitä se oli? – Yksinkertaisesti, ”jotta voittaisin omakseni Kristuksen”.

”ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle”

Paavali mainitsi toisenkin perusteen sille, miksi hänestä luopuminen ’roskasta’ on välttämätöntä. Se on ”ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle” tai kuten King James käännös asian ilmaiseen ”And be found in him” – eli vapaasti suomeksi kääntäen ”ja minut nähtäisiin / havaittaisiin / todettaisiin hänessä”.

Kysymys tässäkin on pohjimmiltaan pelastuksesta, joka uskovalla on Kristuksessa. Eli olla Kristuksessa = olla pelastettu. Vaikka pelastuksen perustus on Golgatalla kerran täytetyssä sovitustyössä (mennyt tositapahtuma), pelastus ei tarkoita jotain kokemusta menneisyydessä. Näin toki voi erehtyä luulemaan nk. todistuspuheenvuoroja aikansa kuunneltuaan. Pelastus on ”kuulumista hänelle {Kristukselle}”, eli on kyse elävästä suhteesta Kristukseen, hänessä olemista. Se on ’suuri preesens’ eli pelastus on nyt.

Paavali ei kuitenkaan sano ”ja jotta kuulun hänelle”, vaan hän sanoo ”ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle” tai niin kuin englanninkielisissä käännöksissä sanotaan ”ja minut nähtäisiin hänessä”. Kristuksessa uskova on nykyhetkessä jatkuvasti tosiaikaisesti pelastettu. Se on vallitseva olotila, joten eikö olisi kummallista, jos se ei ”kävisi ilmi” mitenkään elämästämme? Voiko sellainen mikä ei näy vaikuttavan elämäämme millään tavoin olla ”arvokkaampi kuin mikään muu”?

Jos olen Kristuksessa ja siis ”kuulun hänelle”, eikö sen silloin kuuluisi myös ”käydä ilmi”? Vaan jos emme suostu päästämään irti joutavasta ’roskasta’ arvokkaimman edessä ja luovuttamaan itseämme kokonaan Herralle, miten elämämme voisi ylipäätään kertoa Kristuksesta. Mitä enemmän elämässämme on luovuttamattomia oman ’tiedon’ saarekkeita, sitä vähemmän meistä ”käy ilmi, että kuulun hänelle”. Ja tällöin on aiheellista kysyä Jeesuksen omin sanoin: ”Suola on tarpeellista. Mutta jos suolakin menettää makunsa, millä se saadaan taas suolaiseksi? Ei sillä ole käyttöä, ei pellossa eikä tunkiossa. Pois se heitetään.”, Luuk. 14:34-35.

Kehotus keskittyä oikeaan tietoon

Palataan vielä Filippiläiskirjeen tekstin teemaan eli sanaan ’gnosis’, joka tarkoittaa ”tieto, ymmärtäminen, tunteminen”. Ehkä vielä muistat, että sana ei Raamatun kielessä tarkoita pelkkää uskonasioiden tietämistä eikä vain inhimillistä mielipidettä, vaan syvää ymmärrystä, joka pohjautuu vankkaan faktatietoon ja Jumalan henkilökohtaiseen tuntemiseen. Et siis voi ’tietää’ ja ymmärtää Jumalaa, ellet henkilökohtaisesti tunne häntä ja tunnusta hänen herruuttaan.

Voit varmastikin yhtyä Paavalin ajatukseen siitä, että ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.” Eli niin kuin lauluntekijä laulussaan sen sanoo: ”Kallein lahja päällä maan on sut tuntea…” Ja varmasti olet edelleen Paavalin linjoilla siinäkin, että on viisasta ”heittää kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle.”

Mutta kun katsot Paavalin elämää ja toteat miehen puhuvan kirjaimellisesti totta kuvatessaan silmät kirkkaina valintojaan sanoin ”hänen {Kristuksen} tähtensä olen menettänyt kaiken… Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta… tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.”, voitko tämän jälkeen katsoa peiliin ja sanoa ”Amen, niin minäkin.” tai edes ”Totisesti, tuota minäkin haluan.”

Jos sen sijaan joudut toteamaan, että on vielä yhtä ja toista, mikä on esteenä sinun ja täydellisen Kristuksen tuntemisen välillä, mietihän onko kenties jotain josta olisit valmis luopumaan ”arvokkaamman kuin mikään muu” tähden. Kysymys kuuluu, mikä on niin arvokasta, että vaarannan sen tähden kaikkein arvokkaimman aarteeni – Kristuksen tuntemisen?

Vai johtaako itsetutkiskelu kenties sinut huomaamaan, että armon ja täydellisen Jumalaan luottamisen sijaan, olet perustanut kelvollisuutesi Jumalan edessä omien tekojen varaan? Uskallatko lähestyä Jumalaa ilman, että yrität epätoivoisesti ensin ’hyvittää’ syntejäsi? Ehkä olisi korkea aika kokea Jumalan vapauttava armo ja luovuttaa synnit Kristuksen kannettavaksi.

Tiedän, että on helppo kehottaa laittamaan pois kaikki tarpeeton ’roska’, mutta käytännössä sen toteuttaminen ei olekaan yhtä helppoa. On lohdullista tietää, ettei se ollut helppoa apostoli Paavalillekaan, koska hän omien sanojensa mukaan oli ”menettänyt kaiken”. Ja kuten muistat, mitään täysin merkityksetöntä ei menetetä, vaan se vain heitetään pois.

Huolimatta siitä, ettei se ollut helppoa hänellekään, Paavali kuitenkin, mieluummin valitsi menettää kaiken muun ja pitää sen arvokkaimman. Oman elämän ’siivoustalkoot’ ei sekään ole kertaluontoinen toimenpide, vaan aivan kuten Kristuksen tunteminen, sekin on jatkuva olotila.

Onkin paikallaan kysyä itseltään päivittäin: ”Onko elämääni pesiytynyt jotain, mistä en ole valmis luopumaan?” ja ”Onko se todella ’Kristuksen tuntemisen’ arvoista?”

Pohdittavaa

Mikä on minulle se ”arvokkaampi kuin mikään muu”?
Mikä on elämässäni se viimeinen asia, josta suostun luopumaan?
Eihän se vain ole jokin muu kuin Kristuksen tunteminen?