Tekstini aloittaa kevään ’löyhän’ saarnasarjan nimeltä ”Vaikea paikka”. Sarjan tiimoilla käsitellään sellaisia Raamatun tekstejä, jotka ovat joko hankalia tulkita tai sitten ne esimerkiksi johtavat lukijan omassa elämässään vaikealle valinnan paikalle.

Ajatus tässä saarnasarjassa on haastaa meitä jokaista avaamaan Raamattumme myös sieltä, missä on jotain vaikeaa tai haastavaa. Pienen vaivan tai kasvukipujen seurauksena tulemme varmasti siunatuiksi Jumalan sanan äärellä.

Saarnasarjan ensimmäinen teksti rakentuu Johanneksen ilmestyskirjan toiseksi viimeisen luvun (Ilm. 21) varaan sekä siellä täällä evankeliumeissa (Joh. 3:29; Mark. 2:19; Matt. 9:15; Luuk. 5:34) ja kirjeissä (2. Kor. 11:2-4; Ef. 5:25, 28, 31) toistuvaan vertauskuvaan seurakunnasta Kristuksen morsiamena ja Kristuksesta sulhasena.

Ilmestyskirjan teksti uudesta Jerusalemista ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää tai tulkita – ellei mennä tekstin yksityiskohtiin, kuten jalokivien luetteloon ja etsitä niille syvempää merkitystä esimerkiksi Vanhan testamentin ylipapin rintakilven kivistä. Mutta jos symboliikkaan ei takerruta, on kuvaus uudesta Jerusalemista ymmärrettävä, luettava ja taivaskaipuuta herättävä.

Sama selkeys sopii vertauskuvan ”Karitsan morsian” tai ”Karitsan vaimo” kohdalle. Kumpikin ilmaus antaa mitä parhaimman kuvan seurakunnasta ”sulhasen” – Kristuksen – silmäteränä. Edelleen juutalaisen hääjuhlan tunteminen syventää kuvaa entuudestaan, kun näemme ”morsiamessa” kuvan Herran toisesta tulemisesta. Sulhanen näet noutamaan morsiamen hääjuhlaan juuri ennen sen alkua eikä juhlat voi alkaa ennen kuin morsian on noudettu.

Tästä tietenkin nousee kysymys, että mikä ’vaikea paikka’ se sellainen on, jossa ei ole mitään ongelmaa? Vaikeutta ei ole sen enempää termin – ”uusi Jerusalem” tai ”Karitsan vaimo” – tulkitsemisessa, vaan vaikeus tulee vasta silloin, kun Johanneksen ilmestyskirjan tekstissä nämä kaksi asiaa yhdistetään toisiinsa. Luvussa 21 Johannes kirjoittaa:

”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten.” (Ilm. 21:1-2)

Eikä edellisestä maininnasta kulu hetkeäkään, kun Johannes kirjoittaa uudelleen Jerusalemista Karitsan vaimona aivan niin kuin vertauskuvien yhteys olisi täysin itsestään selvä lukijoille:

”Yksi niistä seitsemästä enkelistä, joilla oli seitsemässä maljassaan seitsemän viimeistä vitsausta, tuli luokseni ja puhui minulle. Hän sanoi: ”Tule, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon.” Henki valtasi minut, ja enkeli vei minut suurelle ja korkealle vuorelle ja näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui taivaasta, Jumalan luota.” (Ilm. 21:9-10)

Kysymys kuuluu: mitä tämä oikein merkitsee? Eikö kaupunki ole kaupunki ja morsian ole morsian, kunnes hänestä tulee kohta vaimo? Johannes kuitenkin rinnastaa termit toisiinsa järjestelmällisesti, joten emme voi muuta kuin olettaa niiden liittyvän toisiinsa ja antavan yhdessä jonkinlaisen yhteisesityksen asiasta, mitä Johannes niillä vertauskuvallistaa.

Karitsan morsian ja vaimo

Olemme tottuneet lukemaan kuvausta uudesta Jerusalemista kertomuksena taivaallisen ikuisuuden kaupunkina, joten emme välttämättä edes huomaa, mitä Johannes yrittää lukijalle ”Karitsan vaimolla” viestittää. Harvemmin tekstiä lukee vertauskuvana Karitsan vaimosta – seurakunnasta. Poikkeavat lukutavat eivät silti sulje pois toisiaan. Päinvastoin uskon niiden yhteisesityksen olleen varmasti myös apostoli Johanneksen ajatuksena.

Nimittäin vastaava vertauskuvallistaminen (allegorisointi) ei ollut vierasta edes apostoli Paavalille, vaan tarpeen tullen hänkin vertauskuvallisti abstrakteja käsitteitä. Esimerkiksi Galatalaiskirjeessä, kun Paavali kirjoittaa Galatian seurakunnan juutalaisuskoville sanoen: ”Tämä on vertauskuva” (Gal. 4:24).

Tämän jälkeen hän tulkitsee Vanhan testamentin kertomuksesta taivaallista Jerusalemia vertauskuvallisesti (Gal. 4:24-26) viitaten sillä seurakuntaan. Vertauskuvana taivaallinen Jerusalem sekä messiaaninen morsian symboliikka olivat kummatkin tuttuja juutalaisille. Paavali siis hyödynsi kirjeessään jo tunnettua vertauskuvaa tekstissä, jossa hän puhuu seurakunnasta Abrahamin vapaana perillisenä – äitinä.

Edelleen kristillisen seurakunnan perinteessä jo yli 1500 vuoden ajan on tulkittu termien ”Kristuksen / Karitsan morsian” ja ”Karitsan vaimo” tarkoittavan Raamatussa järjestelmällisesti seurakuntaa.

Vertauskuvat täten tunsi varmasti myös tekstimme kirjoittaja, Johannes, joka tallensi meille näyn Karitsan morsiamesta – ja vaimosta yhdessä taivaallisen Jerusalemin kuvan kanssa.

Kumma kyllä Johanneksen teksti taivaallisesta Jerusalemista tulkitaan nykyään lähes poikkeuksetta melko kirjaimellisesti – mikä epäilemättä on sekin oikea tulkinta, kun ajatellaan ikuista aikaa. Tällöin seurakunta ei odota enää ’morsiamena’ sulhasta tulevaksi, vaan viettää hääjuhlaa ”Karitsan vaimona”. Vaimo tarkoittaa tässä seurakuntaa, jossa ovat yhdessä kaikki lunastetut – siis pakanat ja juutalaiset.

Seuraavaksi tahdon haastaa sinut lukemaan näyn uudesta taivaallisesta Jerusalemista ehkä aavistuksen uudesta näkökulmasta. Tahdon sinun katsovan sitä vertauskuvallisesti, niin kuin uskon Johanneksen tarkoittaneen sitä tulkittavan.

Tämä vaihtoehtoinen näkökulma ei kiellä mielikuvaa taivaallisesta Jerusalemista konkreettisena paikkana ikuisuudessa. Pikemminkin tämä näkökulman muutos rikastuttaa tulkintaa ja tuo siihen jotain uutta jo meidän aikaamme ajatellen.

Taivaallinen Jerusalem seurakunnan vertauskuva

Edellä jo siteerasin näystä kahta lyhyttä jaksoa. Jälkimmäisessä niistä enkeli sanoi Johannekselle näin:

”’Tule, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon.’ Henki valtasi minut, ja enkeli vei minut suurelle ja korkealle vuorelle ja näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui taivaasta, Jumalan luota.”

Uutta Jerusalemia puhutellaan morsiamena ja Karitsan vaimona. Toisin sanoen sulhanen on jo tullut – hän on noutanut morsiamen hääjuhlaan ja odottamisen aika on ohi. Lunastuksen todellisuutta painottaa näyssä myös se, että Jerusalem laskeutui taivaasta, Jumalan luota. Seurakuntaa tässä näyssä ei oteta enää maan päältä, vaan se on jo lunastettuna Jumalan läsnäolossa.

Tässä puhutaan uudesta Jerusalemista – lunastetusta seurakunnasta – vastakohtana vajavaiselle ajalliselle maailmalle, jossa asuu vielä pahuutta, mitä uudessa maailmassa ei enää ole. On kyse seurakunnasta siinä olotilassa, johon Jumala on sen kutsunut ja valinnut olemaan ikuisuudessa.

Uusi Jerusalem Karitsan vaimona on vertauskuva seurakunnasta, jonka Jumala itse on synnyttänyt. Jo tänään morsiamena seurakunta on pyhien yhteys, jolla on kiistaton pysyvä asema Jumalan valtakunnassa. On vain ajan kysymys, milloin morsian asetetaan vaimon asemaan. Voimme täten nähdä samoin uudessa Jerusalemissa kuvan Kristuksen seurakunnasta.

Näyssä katselemme ’morsianta’ / ’vaimoa’ ’sulhasen’ silmin katsottuna eli niin kuin Johannes kirjoittaa: ”morsianta, joka on kaunistettu sulhasta varten.” Tällä tavoin Kristus näkee seurakuntansa tänäänkin; hän ei katso niitä virheitä ja puutteita, joita me itse ehkä ’morsiamessa’ näemme. Herra Jeesus katsoo morsianta vaimonaan, jossa ei ole virhettä, koska hän on itse ne virheet omassa ruumiissaan ristillä kantanut.

Käytännössä Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvun pitkä kappale (Ilm. 21:9-27) uudesta Jerusalemista kertoo lunastetusta seurakunnasta ja kuvaa sitä. Tämän vertauskuvan kautta luettuna teksti on mitä rikkain kuvaus niistä yksityiskohdista, mitä seurakunta edustaa jo täällä ajassa. Se ei ole kuva kenestäkään meistä, vaan meistä kaikista yhdessä Kristuksen sovitustyön kautta nähtynä – yhtenä lunastettuna Jumalan kansana. Lue teksti vaihteeksi ”Karitsan morsiamen” vertauskuvana ja näe, kuinka kaunis on Jumalan seurakunta, kun sen näkee rakkauden silmin.

Seurakunnan olemus näyn mukaan

Kristuksen seurakunta on Jumalan pyhä kaupunki – toisin sanoen se on täynnä elämää, täynnä ihmisiä, jotka asuvat hänen kaupungissaan. Seurakunnassa kukaan ei ole ohikulkumatkalla eikä seurakunta ole kulkuväline, jolla ihmiset kuljetetaan perille. Seurakunta ei ole välipysäkki. Se on ’Jumalan pyhä kaupunki’, joka on nyt ja ikuisesti ja jolle on varattu Jumalan perheessä ’vaimon’ osa Kristuksen rakastettuna.

Usein kuva seurakunnasta Jumalan valittuna hämärtyy, minkä tähden olemme itse kukin arvostelemassa ja tahraamassa seurakuntaa niin kuin se olisi vain jokin julkinen kulkuväline, millä sitten jokainen pääsee vuorollaan perille taivaaseen. Ehkä suuri hämmästys perillä onkin siinä, kun ymmärrämme asuneemme jo hyvän aikaa Jumalan pyhässä kaupungissa, jota asutamme ikuisesti.

Johannes kirjoittaa uudesta Jerusalemista edelleen tähän tapaan:

”Sitä ympäröi suuri ja korkea muuri, jossa oli kaksitoista porttia, ja niitä vartioi kaksitoista enkeliä. Portteihin oli hakattu Israelin kahdentoista heimon nimet. Idän puolella oli kolme porttia, pohjoisessa kolme, etelässä kolme ja lännessä kolme porttia. Kaupungin muurissa oli kaksitoista peruskiveä, ja niissä oli kaksitoista nimeä, Karitsan kahdentoista apostolin nimet.” (Ilm. 21:12-14)

Kaupungin muuri ja sen porttien järjestys muistuttaa Mooseksen kirjojen kuvausta Israelin leiriytymisjärjestyksestä ilmestysmajan ympärillä sukukunnittain siten, että kaikilla oli sama matka Jumalan temppeliin. Ajatus on siinä, ettei kenelläkään saa olla pidempi matka Jumalan läsnäoloon kuin toisella. Ja tulet mistä ilmansuunnasta tahansa, portti on aina avoin sinne päin. Vertauskuva kertoo siis jotain seurakunnan olemuksesta ajassamme maailman valona…

Edelleen uuden Jerusalemin porteissa oli Israelin 12 heimon nimet (Hes. 48:30-35), mutta muurien peruskiviin oli kirjoitettu samoin 12 apostolin nimet. Peruskivet tarkoittanevat mahdollisesti kunkin portin holvikaaren ylintä kiveä, jonka varassa kaari pysyy koossa. Jos näin, niin vertauskuvallisesti apostolien nimet kivissä tarkoittavat oikeaa uskoa ja opetusta, jonka kutsumana seurakuntaan käydään sisään porteista.

Joka tapauksessa uusi Jerusalem ei ole pelkkien pakanoiden tai juutalaisten asuttama, vaan siellä asuu yksi Jumalan kansa samassa kaupungissa. Älkäämme siis pitäkö seurakunnassamme ketään eriarvoisena, vaan Jumalan kaupungissa on kaikille tilaa. Tästä jatkaa Johannes näyssään:

”Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa. Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston. Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan. Kaikki kansojen kalleudet ja ihanuudet tuodaan sinne.” (Ilm. 21:22-26)

Temppelin puuttuminen kuvaa sitä, kuinka Jumalan läsnäololla hänen seurakunnassaan ei ole rajoja. Herra Jumala ja sovittajamme Jeesus Kristus ovat läsnä siellä, missä seurakunta on. Kukaan meistä ei voi sanoa, että vain hän tietää paikan, missä kokea erityistä Jumalan läsnäoloa, koska hän on läsnä koko seurakunnassa.

Jumalan läsnäolo seurakunnassa, tekee myös sen, etteivät ’pyhän kaupungin asukkaat’ ”tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta”. Jumalan valkeus riittää niin heille, jotka ovat kaupungissa kuin myös heille, jotka etsivät tietä kaupunkiin vielä sen ulkopuolelta. Jos kuvaa seurakunnasta edelleen allegorisoi, voisi sanoa, ettei seurakunta tarvitse Jumalan valkeuden lisäksi mitään keinotekoisia valoja elääkseen tai kutsuakseen ihmisiä. Mitä kirkkaammin Jumalan valkeus saa seurakunnan keskellä loistaa, sen paremmin voivat ’asukkaat’ ja sitä houkuttavampi se on myös ulkopuolisten silmissä (Matt. 5:14-16).

Edelleen juuri siksi, että Jumalan Karitsan valkeus kutsuu ihmisiä luokseen, kaupungin portteja ei suljeta koskaan. Tämä on Jumalan tarkoitus myös meidän aikamme seurakunnalle. Hän ei tahdo, että me suljemme pääsyn toisilta hänen luokseen vain sen tähden, että meillä itsellämme on hyvin. Olkoon seurakuntamme portit aina avoinna kaikkiin ilmansuuntiin, koska Jumalan valkeus ja läsnäolo ei väisty keskeltämme, vaan siitä riittää aivan jokaiselle.

Vielä on jäljellä luvun päättävä jae, joka muistuttaa meitä kaikkia seurakunnan olemuksesta ja siitä, mikä on ainut pääsyvaatimus uuteen Jerusalemiin, Jumalan pyhään seurakuntaan. Mitään muuta vaatimusta ei ole ja portteja ei tule keneltäkään sulkea:

”Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.” (Ilm. 21:27)

Seurakunta on pyhien yhteys ja pyhiä meistä tekee vain se tosiasia, että olemme uskon kautta saaneet vastaanottaa pelastuksen ja nimemme on näin ollen ”kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.” Onhan sinun nimesi siellä?

Lopuksi

Tämä vaihtoehtoinen näkökulma tuttuun näkymään taivasten valtakunnasta, uudesta Jerusalemista, rikastuttakoon meidän jokaisen näkemystä seurakunnasta Jumalan valittuna morsiamena ja Pyhän Hengen temppelinä.

Kuva uudesta Jerusalemista sopii hyvin ajatukseen Jumalan valtakunnan todellisuudesta jo tänään. Muistuttakoon se meitä seurakunnan äärettömän suuresta itseisarvosta Jumalan läsnäolon tyyssijana. Seurakunta ei ole vain ihmiset yhdessä, vaan se on Jumalan kansa ja Jumala itse heidän keskellään.

Älkäämme tyytykö näkemään seurakuntaa inhimillisenä ja vajavaisena, vaan nähkäämme se samoin silmin kuin Kristus katsoo morsiantaan. Morsian itse näkee ja tietää puutteensa ja ’virheet’, joita ei meikkikään pysty peittämään. Mutta kun sulhanen tulee noutamaan morsianta, hän ei näe puutetta eikä pienintäkään virhettä, koska rakkaus peittää ne kaikki.

Katsokaamme tänään sulhasen – Herramme Jeesuksen Kristuksen – täydellisyyteen ja uskokaamme vain, että tämä seurakunta-morsian, joka meidän mielestämme repsottaa sieltä täältä, on täydellinen, koska Jumala, jonka läsnäolo asuu hänen seurakunnassaan, on täydellinen.

Pohdittavaa

Millä tavoin uusi Jerusalem on vertauskuva seurakunnasta?
Miten Karitsan morsian tai vaimo kuvaa seurakuntaa?