Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei voi olla kohtaamatta termiä suvaitsevaisuus tai suvaitsevuus. Uskon sinun toki tietävän, mitä se tarkoittaa, mutta jotta puhumme varmasti yhdestä ja samasta asiasta, siteeraan UNESCOn yleiskokouksen ehdotusta määritelmäksi termin sisällöksi:

”Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.”

(UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymä julistus suvaitsevaisuuden periaatteista)

Suvaitsevaisuus tarkoittaa siis toisen ihmisen ja hänen vakaumuksensa kunnioittamista silloinkin, kun emme itse ole samaa mieltä hänen kanssaan. Aito suvaitsevainen suvaitsee täten myös jyrkimmät ihmiset, jotka eivät suvaitse toisia. Ikävä kyllä inhimillinen suvaitsevaisuus ei kuitenkaan yleensä yllä tähän, vaan mielipiteen jyrkkyys tuomitaan sitä suvaitsematta ’suvaitsemattomuudeksi’.

Suvaitsevaisuuden periaate on sinänsä jalo, mutta juurikin siihen sisältyvän poissulkevuuden vuoksi käsitettä on arvosteltu filosofisesti ristiriitaiseksi itsensä kanssa. Täydellinen suvaitsevaisuus johtaa aina lopulta joko kaiken hyväksymiseen tai jonkinasteiseen suvaitsemattomuuteen. Filosofisesti täydellinen suvaitsevaisuus ei salli suvaitsemattomuutta rinnalleen ja on täten ristiriitainen itsensä kanssa.

En näe suvaitsevaisuuden ’filosofista ristiriitaa’ käytännössä merkittävänä, mutta sen sijaan tahdon puuttua toiseen huomattavasti käytännöllisempään epäkohtaan. Nimittäin suvaitsevaisuus loitontaa ihmisiä toisistaan. Suvaitsevaisuus ei näet vaadi säilyttämään yhteyttä tai rakastamaan lähimmäistä ’suvaitsevaisuuden nimissä’. Päinvastoin se jopa sallii lähimmäisen työntämisen loitommas ja vieläpä eristäytymisen hänestä.

Suvaitsevaisuuden nimissä on ’ok’ ottaa etäisyyttä henkilöön, jonka ajatuksia ei voi itse allekirjoittaa. Se on kuin lupa työntää erilaisuus loitolle ja todeta, että hyväksyn sinut suvaitsevaisuuden nimissä, mutta silti en tahdo päästää sinua lähelleni tai oppia elämään rinnallasi. Suvaitsevaisuus ei siis ota kantaa siihen, hyväksymmekö toisinajattelijan lähellemme. Kuten varmasti huomasit, tämä ei ole se sanoma, minkä Raamattu meille välittää suhteestamme lähimmäiseen.

Suvaitsevaisuus Raamatussa

Raamatussa on vain kourallinen jakeita, joissa edes mainitaan suvaitsevaisuus. Niistä suurin osa esiintyy kertomakirjallisuudessa lähinnä puhuttelusanoissa maallisille hallitsijoille. Toisaalla suvaitsevaisuus esiintyy muutamaan otteeseen Uudessa testamentissa kirjeiden kehotuksissa, joissa puhutaan joko jonkin väärän suvaitsemisesta (Ilm. 2:20) tai asiattoman kohtelun sietämisestä (2. Kor. 11:19-20).

Kuten huomaat, suvaitsevaisuus ei ole Jumalan hallitseva ominaisuus, koska siitä ei puhuta lainkaan siinä määrin, mitä puhutaan hänen rakkaudestaan tai armostaan. – Vain muutamassa kohden Jumalan suvaitsevaisuus edes mainitaan, ja niissäkin kieltoilmaisuna, ettei Jumala suvaitse epäjumalanpalvelusta, vääryyttä tai lahjuksia (2. Moos. 34:14; 2. Aik. 19:7).

Raamatun vaikeneminen suvaitsevaisuuden edessä ei merkitse, että Raamattu olisi suvaitsematon kirja sanan negatiivisessa merkityksessä. Se, että Raamattu ei puhu juurikaan suvaitsevaisuudesta johtuu siitä, että Raamattu asettaa normin huomattavasti suvaitsevaisuutta korkeammalle.

Käyttäisin suvaitsevaisuudesta käytännön ilmauksena mieluusti sanaa ’kylmä hyväksyntä’, jonka vastakohta on armo ja yhteys. Kylmä hyväksyntä sallii työntää epämiellyttävän ihmisen loitolle, kun taas ’armollinen yhteys’ sulkee hänet piiriinsä siitäkin huolimatta, että henkilön asenne haastaa kummatkin osapuolet.

Armo ja yhteys – enemmän kuin suvaitsevaisuus

On turha puhua suvaitsevaisuudesta, jos tavoite on mieluumminkin ottaa lähimmäisestä vastuu, armahtaa häntä ja säilyttää yhteys häneen. Jumala ei työnnä ketään loitolle, vaan tahtoo ihmisen yhteyteensä. Hän ei vaikene vaikeuksia, vaan puhuu ne halki ja armahtaa. Eikö se ole enemmän kuin ’vain kylmästi suvaita’?

Katsoin alkukesästä elokuvan, joka kertoi traagisen tarinan kahdesta sosiaalisesta hylkiöstä, jotka löysivät rakkauden siitä, etteivät he vaatineet toinen toistaan muuttumaan oman lähtökohtansa kaltaiseksi. Tarinan ydin oli siinä, että he suostuivat rakastamaan toisiaan siitä huolimatta, että kummankin elämänvalinnat ja riippuvuudet repivät heidän suhdettaan ja tuhosivat elämää. Päähenkilöt löysivät suhteessaan eräänlaisen tuhoavan tasapainon, koska he antoivat toisilleen luvan jatkaa itsetuhoa vaatimatta toista muuttumaan.

Elokuvan ajatus lähimmäisen hyväksymisestä virheineen oli inhimillisen rakkauden kuvana koskettava ja samalla riipaisevan traaginen. Sen sijaan ajatus siitä, että Jumalan rakkaus olisi jotain samaa olisi pelottava. Armollisuus ilman vastuuta persoonan itsetuhoisesta elämästä ei ole armollisuutta, vaan kylmää suvaitsevaisuutta. Jos armo ei ota vastuuta ihmisestä, jää kuva rakkaudesta vajaaksi. Jumalan rakkaus ei voi olla tyhjää hyväksyntää, vaan todellinen rakkaus ottaa vastuun kohteestaan.

Suvaitsevainen kaiken salliva suhde ei sisällä ajatusta vastuusta. Siinä missä suvaitsevaisuus vain hyväksyy toisen, armo ja rakkaus hyväksyy hänet lähelleen.

Armo ylittää suvaitsevaisuuden

Jumalan armo menee pidemmälle kuin suvaitsevaisuus. Se on valmis ottamaan vastaan ihmisen, joka ei ole itsessään rakastettava tai ansainnut mitään. Suvaitsevaisuus ja armo ovat kuin toistensa vastakohtia. Suvaitsevaisuuden määritelmä ei arvota mielipiteitä puhumattakaan arvioi niiden merkitystä lähimmäisen parhaaksi. Armo korostaa, että on oikea ja väärä, mutta silti väärän saa Jeesuksen kautta anteeksi. Siinä missä suvaitsevaisuus jättää vastuun ottamatta, armo ei ummista silmiä vastuulta eikä ihmiseltä.

Suvaitsevaisuus ei ota vastuuta toisesta ihmisestä, kuten armo tekee. Armo ilmaisee oikean ja väärän, mutta silti antaa anteeksi ja hyväksyy toisen ihmisen. Se ei jätä ihmistä arvotyhjiöön. Suvaitsevaisuus on sitä, että annetaan synnit anteeksi etukäteen. Armo puolestaan päästää vapaaksi synnistä jälkikäteen, kun sitä pyydetään. Suvaitsevaisuus antaa luvan tehdä syntiä, armo kieltää, mutta antaa anteeksi.

Voidaankin kysyä kumpi on enemmän – armo vai suvaitsevaisuus?

Yhteys on käytännön armoa

Armo ylittää suvaitsevaisuuden vastuullisuudessa, mutta se ei ole kaikki. Todellinen armo käsittää myös yhteyden. Toisin sanoen Jumalan armo ei työnnä ihmistä loitommaksi, vaan päinvastoin toimii aktiivisesti yhteyden luomiseksi ja ylläpitämiseksi. Ei liene yllätys, että sekä armolla että yhteydellä on perusta Jumalan rakkaudessa.

Ehkä tunnetuin ”keskinäisestä yhteyttä” tarkoittava sana on kreikan kielen ’koinonia’, jonka merkityksiä ovat ”yhteisö, kumppani, yhteys, jakaminen ja osallistuminen”. Luettelon merkitykset eivät kuitenkaan tavoita sanan ’koinonia’ koko merkitystä, vaan sanan merkitys on hyvinkin käytännöllinen. Voisi sanoa, että ’koinonia’ ei ilmene ilman, että se löytää tiensä käytännön elämään.

Sana ’koinonia’ on käytössä Uuden testamentin kielessä ihmisten välisestä kumppanuudesta. Seurakuntayhteys on ’koinoniaa’ seurakuntalaisten välillä sekä ihmisen ja Jumalan välillä. Yhteys ei ole epämääräinen ’se jokin’, vaan se on konkreettinen yhteys uskovien ja Jumalan välillä, joka näkyy kumppanuutena ihmissuhteissa (Luuk. 5:10; Filem. 1:17), konkreettisena yhteytenä Herran ehtoollisessa (1. Kor. 10:16-17) ja seurakunnan palvonnassa (Ap. t. 2:42).

’Koinonia’ Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa kuvaa rikkumatonta suhdetta, jossa Jumala sulkee ihmisen lähelleen ottaen hänet vastaan ja ottaen hänestä vastuun. Suvaitsevaisuus työntää ihmisen kauemmaksi jättäen hänelle vapauden ottamatta vastuuta hänestä, mutta Jumala ottaa vastaan ja vastuun.

Yhteys ei ole ylisana eikä käsite jollekin näkymättömälle ’uskonsiteelle’, vaan se arjen ja juhlan kumppanuutta Jeesuksessa, joka heijastuu keskinäisenä rakkautena uskovien välillä. Se on arkitodellisuutta: huolenpitoa, huomaamista, välittämistä ja kantamista – kaikkea hyvää, mitä odotamme osallemme tapahtuvan.

Yhteys uskaltaa ottaa vastuun, mutta yhteys sallii myös toisten ottavan vastuun itsestä. Yhteys on vuorovaikutusta Jumalan rakkaudessa.

Yhteys ja armo käytännössä

Otan kaksi käytännön esimerkkiä Raamatusta siitä, miten armo ja rakkaus ilmenevät käytännön ’koinoniassa’ ja ylittävät suvaitsevaisuuden laadullisesti. Kun pohditaan Raamatun armo ja yhteys -käsitteiden valossa suvaitsevaisuutta, se ei näytä tavoiteltavalta päämäärältä, vaan lähinnä kylmän kelmeältä kompromissilta todellisen välittämisen ja rakkauden rinnalla. Ihmiset puhuvat suvaitsevaisuudesta silloin, kun ihmisen oma kyky rakastaa toista ihmistä ei yksinkertaisesti riitä. Tällöin ainoa tapa selvitä käytännössä on työntää ’ongelma’ toisaalle. Jumalan maailmassa rakkaus ei lopu, joten hän ei tarvitse suvaitsevaisuuden kaltaista ’kelmeää takaporttia’.

Ensimmäinen esimerkki kirjeestä Filemonille kertoo ’koinoniasta’ suvaitsevaisuuden ylittävänä käytännöllisenä lähimmäisen rakkauden voimana ja toinen esimerkki kertoo miten Jumalan armo ylittää puolitiehen jäävän suvaitsevaisuuden ottamalla ihmisen lähelleen ja ottamalla myös vastuun ihmisestä.

Kolmiodraama: Paavali, Onesimos ja Filemon

Filemonin kirjettä voisi leikkisästi kutsua kolmiodraamaksi. Siinä Paavali puhuu karanneen orja Onesimoksen puolesta tämän isännälle ja ystävälleen Filemonille. Se on kokonainen kirje ’koinoniasta’ käytännön rakkauden esimerkiksi.

En tässä yhteydessä käy läpi Filemonin kirjeen tilannetta ja kokonaisuutta käytännön rakkauden ylistyksenä, vaan poimin sieltä esimerkin aiheeseemme liittyen. Jos et tunne kirjeen taustoja, löytyy tekstieni joukosta artikkeli nimeltä ’Arkipäivän rakkautta’ (Kotisatama, 7.7.2003), jossa käsittelen tarkemmin kirjettä.

Filemonin kirjeen jakeessa 17 esiintyy sana ’koinonia’ hyvinkin arkisessa merkityksessä – kumppanuutena, joka näkyy ihmissuhteissa käytännön luottamuksena toiseen ihmiseen. Jakeessa Paavali vetoaa karanneen orjan isäntä Filemonin hyvyyteen ja armollisuuteen juurikin heidän välisen yhteyteen vedoten:

”Jos siis pidät minua kumppaninasi {koinonos}, ota hänet vastaan niin kuin minut.” (Filem. 1:17)

Paavalin ja Filemonin välinen yhteys ja kumppanuus ei ollut vain sitä, että he nimellisesti tunsivat toisensa veljinä Kristuksessa, vaan totista kumppanuutta, jonka perusteella he saattoivat odottaa toisen tekevän jotain toisen hyväksi – vaikkei toisella ollut tarjottavaa vastineeksi.

Paavalin ja Filemonin välinen ’koinonia’ toimii kirjeessä Filemonilta karanneen orja Onesimoksen hyväksi. Kirje on Paavalin vetoomus karkumatkallaan Jeesuksen puoleen kääntyneen orjan puolesta, joka nyt tahtoi hyvittää virheensä isännälleen. Paavali pyysikin, että isäntä Filemon ei vaatisi hänelle kuuluvaa oikeutta, vaan antaisi mieluummin armon karanneelle orjalleen:

”Ehkä hän sen vuoksi joutuikin sinusta hetkeksi eroon, että saisit pitää hänet luonasi ikuisesti, ei enää orjana vaan orjaa arvokkaampana, rakkaana veljenä. Kovin rakas hän on minulle — kuinka paljon rakkaampi sinulle, sekä ihmisenä että Herran omana!” (Filem. 1:15-16)

Paavali oli siis vakuuttanut Onesimoksen siitä, että hänen tulisi korjata erheensä ja palata isäntänsä luo siitäkin huolimatta, että isännällä on oikeus rangaista häntä mitä ankarimmin. Saatteeksi Onesimoksen mukaan Paavali kirjoitti tuntemamme kirjeen Filemonille, jossa hän siis pyytää Filemonia ottamaan orjan vastaan siitä huolimatta, että hänellä on oikeus vaatia orja tilille teostaan hengellään. Onesimoksen mukana Roomasta Kolossaan lähti myös veli Tykikos kirjeitä viemään (Kol. 4:7-9).

Paavalin menettelyssä näemme, että ’koinonia’ toimi aktiivisesti kohteensa hyväksi, mikä on enemmän, jos sitä vertaa suvaitsevaisuuteen. Paavali ei suvaitsevaisuuden nimissä kehottanut Onesimosta pysymään poissa hänelle todennäköisesti vihastuneen isäntä Filemonin luota, vaan koinonia otti Onesimoksen vastaan ja pyysi tätä sovittamaan vääryytensä. Koinonia ei jättänyt väärintehnyttä yksin, vaan aktiivisesti tuki tätä pyrkimyksessään sovittaa vääryyden, vaikka mikään ei velvoittanut Paavalia – puhumattakaan Filemonista – tekemään siten! Emmekö juuri tässä näe, miten armo ja yhteys toimivat käsi kädessä ihmisen parhaaksi siinä, missä pelkkä suvaitsevaisuus tulee vain puolitiehen?

Syntinen nainen ja Jeesus

Toinen esimerkkini käsittelee Jumalan armon ylivertaisuutta suvaitsevaisuuteen nähden. Yritän esimerkillä osoittaa, kuinka oikeudenmukainen ja armollinen Jumala on enemmän kuin suvaitsevainen Jumala. Oleellista esimerkissä on tehdä ero vajavaisen inhimillisen oikeuden ja armon ja täydellisen Jumalan välillä. Kertomus on varmasti sinulle entuudestaan tuttu tarina syntisen naisen ja Jeesuksen kohtaamisesta (Joh. 8:1-11).

Tekstissä näemme joukon armottomia ja suvaitsemattomia ihmisiä, jotka vaativat itse teosta kiinnijäänyttä naista tuomiolle. Vaadittu rangaistus ei ole sen aikaisen lain mitoissa ylimitoitettu, vaikka me sen tietty niin näemme. Naisen syyttäjät vaativat naista tilille siitä, mitä hän oli tehnyt.

Tilanteessa Jeesus tuli väliin ja ’pelasti’ naisen tuomitsijoiden vaatimuksilta. Jeesus ei kuitenkaan vedonnut suvaitsevaisuuteen, vaan oikeuteen ja armoon. Jeesus sanoi tekstissä kaksi erittäin tärkeätä asiaa:

”Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: ’Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?’ ’Ei, herra’, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ’En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.’” (Joh. 8:10-11)

Jeesus sanoi ”En tuomitse minäkään” ja ”Mene, äläkä enää tee syntiä”. Jeesus ei mitätöinyt vääryyttä, vaan kehotti naista tekemään tästä eteenpäin oikein. Mutta Jeesus ei myöskään langettanut naiselle tuomiota, koska nainen katui tekoaan. Siinä, missä kylmä oikeus olisi vienyt naiselta mahdollisuuden parantaa tapansa, armo antoi anteeksi ja mahdollisti uuden alun.

Mitä jos Jeesus olisi sanonut: ”Ei se nyt niin vakavaa ole, ja nyt vain suvaitaan toinen toisemme. On vain erilaisia mielipiteitä.” Eikö nainen olisi tällöin jäänyt synnintuntoon ja epätietoisuuteen siitä, miten hänen tulisi jatkossa menetellä ja miten seuraavalla kerralla kävisi? Hän tuskin olisi kyennyt tekemään parannusta erheestään.

Jos Jeesus olisi taas pelkästään nuhdellen kehottanut naista jatkossa olemaan tekemättä syntiä, naiselle olisi jäänyt synnintunto edelleen sydämeen eikä armo olisi päässyt tekemään häntä vapaaksi. Jeesuksen kaksiosainen vastaus oli täten täydellinen vapauttava ja uudeksi tekevä yhdistelmä. Hän teki selväksi, että Jumala tiesi hänen syntinsä, mutta hän antoi silti anteeksi.

Jeesus armahti, ei suvainnut. Oikeanlaista suvaitsemattomuutta on se, että ihminen uskoo Jumalan oikeasti antaneen Raamatussa elämänohjeet oikeasta ja väärästä, mutta että silti epäonnistuneelle on tarjolla armo, joka ei työnnä pois, vaan vetää luokseen.

Menkäämme suvaitsevaisuutta ’pidemmälle’

Monesti kuittaamme Uuden testamentin toistuvat kehotukset rakkauteen arkipäivän elämässä ylevinä tavoitteina, joita emme pysty tavoittamaan. Leikkimielinen sanonta ”Jeesus armahtaa, mutta minä en ole Jeesus” käy ikävän usein toteen käytännön elämässä. Olemme mieluusti vaatimassa erilaisia palveluita osallemme – edellytämme ’rakkauden palveluksia’ ja ’hyvän veljen alennusta’, mutta missä ovat omat valmiutemme ”rakastaa lähimmäistä niin kuin itseämme” ei vain sanoissa ja ajatuksissa, vaan ennen kaikkea arkipäivän elämässä?

Jumala meni ei vain askeleen pidemmälle kuin suvaitsevaisuus, vaan järjettömän suuren harppauksen pidemmälle. Jumala ei vain todennut, että tehköön ihminen niin kuin parhaaksi katsoo ja vetäytynyt kauas ihmisen luota. Hän ei työntänyt ihmistä syrjään sen tähden, että ihminen ei täyttänyt hänen mittaansa. Jumala ei jättänyt ihmistä omilleen tietäen, että ihmisen valinnat eivät loppuviimeksi kanna tätä kuin tuhoon.

Ei – Jumala päätti tulla lähelle yhteyteen ihmisen kanssa siitäkin huolimatta, että ihminen rikkoo häntä vastaan. Jumala ei katso vierestä ihmisen rikkomuksia, vaan huomauttaa hänelle niistä ja kertoo hänelle, kun hän tekee oikein tai väärin. Hän siis ottaa vastuun ihmisestä. Mutta vaikka ihminen lankeaa – Jumala ei suostu jättämään häntä, vaan säilyttää yhteyden ja sulkee ihmisen aina armonsa piiriin. Jumala ei koskaan sulje ihmistä rakkautensa ulkopuolelle, vaan hyväksyy hänet virheistä huolimatta.

Herra ei täten kylmästi paina villaisella ja työnnä loitommalle, vaan ottaa vastuun ihmisestä, armahtaa katuvan ja pitää hänet lähellään.

Tämä on paljon enemmän kuin suvaitsevaisuus voi koskaan antaa. Tähän on meidätkin kutsuttu sanan ’koinonia’ merkityksessä. Pitämään yhtä – huolehtimaan toinen toisistamme ja rakastamaan toisiamme sanoin ja teoin.

Suvaitseminen on helppoa, koska voit sulkea ihmisen piirisi ulkopuolelle käyttäen tekosyynä sitä, että suvaitset häntä toki, mutta suvaitset myös olla hänestä erossa. Koinonia puolestaan ottaa lähimmäisen lähelleen ja rakastaa häntä siitäkin huolimatta, vaikka tämä toinen ei sinua rakastaisikaan. Koinonia ottaa vastuun kertoa oikeasta ja väärästä, mutta se ottaa myös vastuun tuoda armon julki.

Pohdittavaa

Miksi Raamattu ei puhu Jumalan suvaitsevaisuudesta vaan armosta?
Miten armo on täydempi kuin suvaitsevaisuus?