Suomenkielessä on kaksi sanaa, jotka muistuttavat toisiaan läheisesti äänneasultaan sekä kristillisessä käytössä ne muistuttavat toisiaan myös sisällöllisesti. Ne ovat ’palvoa’ ja ’palvella’. Niiden käyttö on hyvinkin päällekkäistä. Puheessa käytämme yhteisistä kokoontumisista nimitystä jumalanpalvelus emme ’jumalanpalvonta’. Toisaalta lauluntekijä sanoittaa ”Tahdon sua palvoa…”, mikä monen korvaan tarkoittaa kuitenkin eri asiaa kuin ”Tahdon sua palvella…”

Kummallakin sanalla – palvoa ja palvella – on toisistaan poikkeava, mutta myös osittain päällekkäinen merkitys:

• Palvominen merkitsee toisen persoonan korottamista ja sen edessä nöyrtymistä, kun taas palveleminen on toisen ihmisen huomioimista tai palveltavan tahdon korottamista.

• Toisaalta termit sisältävät myös jotain samaa. Kristillisessä merkityksessä palvomiseen kuuluu palveleminen, ja vastaavasti palveleminen on erottamaton osa Jumalan palvomista.

Suomalaisissa raamatunkäännöksissä

On mielenkiintoista, että sanaa palvoa ei esiinny lainkaan vanhemmassa vuoden 1933/38 kirkkoraamatussa. Tästä syystä vanhemmat suomalaiset Raamatun sanakommentaarit eivät nekään tunne lainkaan hakusanaa ’palvoa’. Palvella ja kumartaa niistä sen sijaan löytyvät kumpainenkin, koska ne kuuluvat vanhemmankin kirkkoraamatun sanastoon. Vanhempi kirkkoraamattu käyttää näet palvoa sanan tilalla ilmauksia kuten ”kumartaa, antautua palvelemaan, kumartaa ja palvella, seurata jumalia jne.”

Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta liittyen palvomiseen on se, että vuoden 1992 kirkkoraamattu käyttää sanaa ’palvoa’ tai ’palvonta’ poikkeuksetta ainoastaan epäjumaliin ja väärään maallistuneeseen jumalanpalvelukseen liittyvänä ilmauksena. Sekään ei siis käytä sanaa palvoa Jumalan, Herran, palvomisesta samassa merkityksessä kuin sitä käytetään nykypäivänä kristittyjen puhekielessä.

Herran palvomisen sijaan Jumalalle omistautumisesta ja hänelle antautumisesta käytetään siis suomalaisissa raamatunkäännöksissä mieluummin sanoja kuten ’palvella’, ’kumartaa’ ja ’kunnioittaa’.

Ennen kuin katsomme aihetta käsittelevää tekstiämme yhtään tarkemmin, mietitään vielä yhdessä palvomista kahdesta näkökulmasta. Katsotaan ensin sitä yhteisenä tarpeenamme ja sen jälkeen katsotaan, mitä sana ’palvoa’ merkitsee Uuden testamentin kreikan sanana.

Yhteinen tarve palvoa

Käytännössä kaikissa uskonnoissa esiintyy palvontaa, joko avoimesti tai kätkettynä. Se, millä tavoin eri uskonnot jumaluutta ohjaavat palvomaan, vaihtelee melkoisesti, mutta palvonnan syy ja tarkoitus on sama: ihminen tahtoo osoittaa kunnioitusta korkeampaa voimaa tai persoonaa kohtaan. Uskonto on siis yksi vastaus ihmisen palvomisen tarpeeseen.

Ihmisen tarve palvoa korkeampaa voimaa on sisäänrakennuttu ominaisuus. Ihminen on yksinkertaisesti luotu palvomaan Jumalaa.

Jo Raamatun alkulehdillä nähdään kuinka Eeva ylisti Jumalaa (1. Moos. 4:1, 25) ja Abel ja Kain uhrasivat Herralle uhreja (1. Moos. 4:2-5). Ja vielä näiden ihmiskunnan alkuhetkien jälkeen tapaamme kerta toisensa jälkeen Raamatussa ihmisiä palvomassa Jumalaa, mitä erilaisemmin tavoin ja keinoin.

Alunperin palvonta on tarkoitettu kohdistuvaksi Herraan Jumalaan, mutta ikävä kyllä ihmiset ovat jo aikojen alusta vääristäneet oikean jumalanpalveluksen tuomalla Jumalan rinnalle ja sijaan muita jumalia. Joku valitsee palvoa vieraita jumalia, toinen henkilöitä, kolmas itseään ja vieläpä joku löytää itsensä palvomasta omaisuutta, arvostusta, jne. Edes meidän oma aikamme ei siis ole vapaa epäjumalista.

Tämä epäjumalien suuri määrä kertoo vain siitä, meillä kaikilla on yhteinen tarve kohdata Jumala ja palvoa häntä – tunnustamme sen tai emme. Se, miten Jumalaa on minäkin aikakautena palvottu, ei ole oleellisin asia hänen palvonnassaan, vaan oleellisinta on se, ketä elämällämme palvomme.

Se, ketä tai mitä palvomme, ei ole yhdentekevää. Pelkkä palvonnan tarpeen täyttäminen ei täytä Raamatun sille antamaa tavoitetta ellei palvonnan kohde ole Herra. Raamattu osoittaa, että Jumala on oikeasti kiinnostunut palvonnastamme. Hänelle ei ole yhdentekevää, ketä me palvomme. Näin Herra opastaa omiaan asiasta liittokirjassaan Israelille:

”Kun kohotatte katseenne taivasta kohden ja näette auringon, kuun ja tähdet, taivaan kaikki joukot, älkää langetko niiden lumoihin, älkää kumartako älkääkä palvoko niitä. Ne on Herra, teidän Jumalanne, jättänyt muille kansoille.” (5. Moos. 4:19)

Lisäksi myös kaksi ensimmäisessä käskyä säätävät, ettei ihmisen tule palvoa ketään muuta kuin yksin Jumalaa, ainoata todellista Jumalaa, meidän Herraamme (2. Moos. 20:2-6).

Palvontamme ei siis ole Jumalan näkökulmasta yhdentekevää, vaan Jumala todella tahtoo, että täytämme palvonnan tarpeemme hänessä ja yksin hänessä. Palvomisessa ei siis ole kyse siitä, palvoako vai ei, tai miten tai koska, vaan oleellisin kysymys on ketä?

Mitä palvominen tarkoittaa?

Kreikan kielen teonsana ’proskyneo’ on käännetty kielessämme usein sanoilla ”kumartaa, rukoilla kumartaen, palvoa tai rukoilla”. Englanninkieliset Raamatut kääntävät sen monesti sanalla ’worship’ eli palvoa.

Termi koostuu sanojen ’pros’ eli ’kohti’ ja ’kyneo’ eli ’suudella’ sanaliitosta. Kielikuva sanan ’suudella’ taustalla on alkujaan lähtöisin ajatuksessa, jossa koira nuolee isäntänsä kättä (’kyon’ tarkoittaa koiraa). Suudella tarkoittaa tässä kädelle suutelemista, ei niinkään poskelle tai suulle suutelua.

’Proskyneo’ on siis kahden sanan sanaliitto, joka voidaan kirjaimellisesti kääntää ”suudella kohti”. Sanan taustalla on muinainen käytäntö panna käsi suulle ja suudella sitä, minkä jälkeen palvoja ojentaa sen kohti palvottavaa korkea-arvoisempaa persoonaa, kuten kuningasta tai jumalaa. Näin palvoja osoitti arvonantoa ja alemmuutta toista itseään merkittävämpää persoonaa kohtaan. Nykypäivän ’lentosuukot’ lienevät kepeä jäänne tästä tavasta. Jotain saamaa lienee myös kädelle suutelemisessa.

Palvontaa tarkoittavan kreikankielisen sanan varhainen merkitys lienee ollut juuri edellä kuvattu ”suudelman heittäminen” tai ”heittäytyä jonkun eteen ja suudella tämän jalkoja”. Kummatkin merkitykset viittaavat palvontaan – joko jumalan tai henkilön. Muinaiset persialaiset ja myöhemmin myös roomalaiset keisarit edellyttivät alaisiaan heittäytymään kuninkaan eteen samalla suudellen maata. Heidän kulttuurissaan keisaria palvottiin jumalana. Myös kreikkalaisten tiedetään vastaavasti heittäytyneen suutelemaan maata osana epäjumalien palvontarituaaleja.

Tätä taustaa vasten on luonnollista, että ’proskyneo’ eli ”suudella kohti” sai pikkuhiljaa merkityksen yleensä jumalien palvontaa ja palvontamenoja tarkoittavana sanana. Ajansaatossa sanan merkitys muuttui tarkoittamaan palvonnan edellyttämää sisäistä asennetta: kunnioittavaa palvontaa, arvonantoa ja nöyryyttä. Sanaan sisältyy ”pyhä pelko, alamaisuus ja kunnioitus palvottavan pyhää tahtoa kohtaan”.

Sana ’proskyneo’ oli vakiintunut palvontaa tarkoittavaksi yleisilmaukseksi jo ennen Septuagintan (LXX), eli Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen valmistumista 200-100 eKr. LXX käyttää monin paikoin samaa termiä palvomiseen viittaavien heprean kielen termien ’šaha’ ja ’segid’ vastineena, jotka tarkoittivat ”kumartua kunnioittaen ja palvoen”. LXX:ssa kaksi kolmannesta kaikista ’proskyneo’ termin esiintymiskohdista viittaa joko Jumalan tai epäjumalien palvontaan.

Palvonnassa sisäistä asennetta kuvaavana terminä on kyse hyvin kokonaisvaltaisesta omistautumisesta palvonnan kohteelle. Ei ole kyse vain kohteliaisuudesta tai yleisestä arvostamisesta ja ihailusta, vaan todella omistautumisesta palvottavalle, alistumisesta hänen tahtoonsa ja oman elämän luovuttamisesta hänen käsiinsä.

Ei siis mikään ihme, että Jumala kieltää ehdottomasti muiden kuin itsensä palvomisen, koska palvoessaan ihminen osoittaa oman alamaisuutensa kautta arvonantoa ja kunnioitusta sydämestään palvonnan kohdetta kohtaan.

Miten palvoa?

Eli Raamattu painottaa, että yksin Jumala on arvollinen palvontamme kohteeksi. Kaikki muu palvominen on Jumalan pilkkaamista ja epäjumalanpalvelua.

Tiukemmassa merkityksessä palvomista tarkoittava sana kuvaa palvomisen sisäistä ulottuvuutta, mikä on sanan pääasiallinen merkitys silloin, kun Raamattu käyttää sitä oikeasta jumalanpalveluksesta.

Laajimmassa mielessä Raamattu tarkoittaa tällä sanalla jokaista Jumalalle, jumalille tai korkeille henkilöille osoitettua ulkonaista kunnioituksen ilmausta. Tässä merkityksessä palvomisen merkityssisältö kertoo paljon myös sitä, miten ihmiset ovat palvomista perinteisesti harjoittaneet.

Tässä laajemmassa merkityksessä palvonta jää ikävän usein pelkän ulkoisen muotomeno asteelle. Vaikka muodolliset maahan heittäytymiset, jalkojen, käden tai maan suutelut yms. alkujaan ovat kuvanneet todellista sielun ja mielen antautumisen tilaa, ovat ne enemmän kuin usein jääneet tyhjiksi, jopa pettäviksi, eleiksi ilman varsinaista sydämen kiintymystä palvonnan vastaanottajaan.

Vaikka Jumala haluaa vastaanottaa palvontamme, ei hän tahdo vastaanottaa meiltä palvontaa vain sanan ulkoisessa merkityksessä. Ulkoisella muodolla ei ole mitään arvoa, ellei se heijasta ihmisen sydämen todellisia tuntoja. Herra on arvollinen vastaanottamaan palvontamme – älkäämme siis halventako häntä antamalla hänelle pakanoiden epäjumalanpalvelusten kaltaista tyhjää jumalanpalvelusta.

Lisää ohjeita Mooseksen kirjoista

Alussa siteerattu 5. Mooseksen kirjan teksti kertoo meille jotain siitä sisällöstä, mitä Herra tahtoo nähdä meidän itse kunkin ’palvontaa’ merkitsevän termin taakse kätkettynä.

Teksti kuuluu lainkirjan osioon, jossa määritellään Israelin ja Herran välisen liittosopimuksen ehdot (5. Moos. 4:44-26:19), ja tarkemmin määriteltynä jaksoon, jossa Herra kuvaa tahtonsa mukaisen jumalanpalveluksen.

Kuin jumalanpalveluksen sisäistä ulottuvuutta alleviivaten, tekstiä edeltävässä jaksossa (5. Moos. 11:1-32) kehotetaan Herran kansaa rakastamaan ja tottelemaan Herraa kaikessa koko sydämestään. Edelleen tekstijaksoa seuraavassa osassa (5. Moos. 13:1-18) on puolestaan vakava varoitus epäjumalanpalvonnasta ja sen seurauksista.

Täten palvontaa ja jumalanpalvelusta käsittelevän tekstin sijoittelu sydämen jumalanpalveluksen ja epäjumalanpalveluksen väliin painottaa oikean palvonnan ulottuvuutta sydämen jakamattomana rakkautena Herraan Jumalaan.

Varsinainen palvonnan luonnetta kuvaava tekstimme on pieni osuus koko aihetta käsittelevän jakson alkupuolelta. Se kuuluu näin:

”Älkää palvelko Herraa samalla tavoin kuin nuo kansat palvovat omia jumaliaan, vaan palvelkaa häntä siinä ainoassa paikassa, jonka Herra, teidän Jumalanne, valitsee heimojenne alueelta nimensä asuinsijaksi. Menkää sinne ja viekää sinne polttouhrinne ja teurasuhrinne, kymmenyksenne ja uhrilahjanne, lupausuhrinne ja vapaaehtoiset lahjanne sekä nautojenne, lampaidenne ja vuohienne esikoiset. Siellä teidän tulee Herran, Jumalanne, edessä syödä ja iloita perheenne kanssa työnne tuloksista, joilla hän on teitä siunannut.” (5. Moos. 12:4-7)

Sitaatti alkaa kiellolla, ettei tosi Jumalaa saa palvoa niin kuin epäjumalia palvotaan. Myöhemmin samassa luvussa tämä kielto toistetaan sitä jonkin verran lisää selittäen (vrt. 5. Moos. 12:29-31). Siitä käy ilmi, että kyseessä on kehotus ennen kaikkea olla omaksumasta vieraiden kansojen palvontamenoja omaan hartaudenharjoitukseen, mutta myös muistutus siitä, ettei palvonta ole tyhjä rituaali ilman syvempää merkitystä.

Sisällöllisesti tyhjän palvontamenon sijaan Herra painottaa todelliseen palvontaan kuuluvan ihmisen koko elämän:

”viekää sinne polttouhrinne ja teurasuhrinne, kymmenyksenne ja uhrilahjanne, lupausuhrinne ja vapaaehtoiset lahjanne sekä nautojenne, lampaidenne ja vuohienne esikoiset.”

Alku on anteeksiannossa

Toisin sanoen Herra kehottaa omiaan lähestymään häntä ensin etsien anteeksiantoa kasvojensa edestä. Ilmaus ”polttouhrit ja teurasuhrit” viittaavat pakolliseen syntiuhriin (3. Moos. 5:13-6:7) ja vapaaehtoiseen teurasuhriin (3. Moos. 1, 6:8-13). Ne kummatkin ovat uhreja, joilla uhraaja etsii syntien anteeksiantoa Jumalalta.

Eli todellinen palvominen alkaa aina syntien anteeksisaamisesta ja sen tiedostamisesta.

Kiitosmieli ja rakkauden osoitus

Syntien anteeksiantoa seuraavat kymmenykset, lupausuhrit ja muut vapaaehtoiset lahjat. Ne ovat kaikki kiitollisuuden osoittamista Jumalaa kohtaan, joka on siunannut palvojaa kaikella, mitä hänen elämässään on. Ne eivät ole ’maksuja’, joilla ostetaan siunauksia tulevaisuudessa, vaan ne ovat vapaaehtoisia rakkauden lahjoja Herralle.

Mainitut uhrit ja lahjat ovat enemmän kuin tekoja tai sanoja, koska niihin sisältyy konkreettinen luopuminen jostain sellaisesta, millä ihmistä on tässä ajassa siunattu.

Vertauskuvallisesti näiden vapaaehtoisten uhrilahjojen luonne, viittaa palvontaan kuuluvan elämän luovuttaminen Herran käsiin.

Keskinäinen yhteys

Viimeinen palvonnan ’vaihe’ on yhteys Jumalaan ja heihin, jotka osallistuvat Jumalan palvontaan:

”Siellä teidän tulee Herran, Jumalanne, edessä syödä ja iloita perheenne kanssa työnne tuloksista, joilla hän on teitä siunannut.”

Kun siis synnit on saatu anteeksi ja rakkaus Herraa kohtaan on puhjennut kukkaan käytännön tasolla, jatkuu yhteinen palvonta yhteisellä ilon ja yhteenkuuluvuuden hetkellä Jumalan kasvojen edessä. Silloin emme enää kokoonnu iloitsemaan omista saavutuksistamme emmekä toinen toisistamme, vaan niistä siunauksista, joilla Herra on meitä kaikkia siunannut.

Yhteisen palvonnan koko kuva

Eli kaikki kolme oikean Jumalan palvonnan vaihetta tai ulottuvuutta ammentavat sisältönsä yksin palvontamme kohteesta, Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta.

• Hän on syntiemme anteeksiannon täyttymys,

• hän on sydämemme ja elämämme suuri rakkaus

• sekä keskinäisen yhteytemme vankkumaton perusta.

Ainoastaan Herra on arvollinen vastaanottamaan palvontamme. Meidän ei tule antaa hänelle kuuluvaa paikkaa kenellekään tai millekään toiselle.

Herra on arvollinen vastaanottamaan aina koko palvontamme – ei neljäsosaa tai puolikasta. Älkäämme siis tarjotko hänelle pakanallisten riittien tavoin vain näyttävää ulkokuorta, vaan antakaamme hänelle koko sydämemme ja elämämme. Hän on meidän kokosydämisen palvontamme arvoinen.

Ja lopuksi viipykäämme hänen yhteydessään. Älköön yhteinen palvontamme ole kilpajuoksu aikaa vastaan, vaan käydessämme palvomaan häntä, antakaamme Herralle myös aikamme kaiken muun lisäksi.

Hänellä on aina aikaa ottaa meidät vastaan ja armahtaa meitä, kun me toivottomat syntiset etsimme apua omatuntomme tuskiin. Hänellä on aikaa vastaanottaa vähäiset rakkaudenlahjamme, jotka tahdomme yhdessä hänelle antaa. Hän ei ylenkatso pienintäkään.

Ottakaamme siis mekin vastavuoroisesti tavoitteeksi viettää enemmän elämästämme hänen yhteydessään. Jumalanpalveluksen ja palvonnan ei tarvitse loppua siihen, kun suljemme kirkon oven takanamme. Meille on annettu kokonainen elämä palvoa ja palvella Herraamme!

Pohdittavaa

Mitä pitää sisällään palvonnan sisäinen ulottuvuus?
Entä mitä tarkoitetaan ulkonaisella palvonnalla?
Mitkä kaksi seikkaa tekevät epäjumalanpalvonnasta arvottoman?