Syksyn saarnasarja seurakunta -aiheesta on tullut toiseen osaan. Ensimmäisessä osassa kerroin ikuisuusperustasta, minkä varaan seurakunta on rakennettu Jumalan suunnitelmassa. Seurakunnan perusta ikuisuudessa on Jumalan armo ja rakkaus, jota seurakunta edelleen kutsuttu heijastamaan yhä pimenevässä maailmassa. Ensimmäisessä osassa seurakunnan tehtävä kiteytyi apostoli Johanneksen evankeliumiinsa kirjoittamiin Jeesuksen sanoihin:

”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35)

Jeesuksen sanoihin on helppo yhtyä eikä ole ketään, kuka sanoisi, ettei hän tahdo kuulua sellaiseen seurakuntaan, jossa vallitsee ”keskinäinen rakkaus”. Se onkin sitten isompi kysymys, mitä ”keskinäinen rakkaus” merkitsee käytännössä ja miten se tulee esiin seurakunnassa?

Vinkkinä vastauksen löytämiseksi se syy, mikä käytännössä on saanut sinut itsesi vakuuttuneeksi ”keskinäisen rakkauden” olemassaolosta seurakunnassa. Sen voin kuitenkin sanoa, että ”keskinäinen rakkaus” ei ole tyhjä lämmin tunne tai sydämen piiloon kätketty salattu aarre.

Jos ”keskinäinen rakkaus” olisi pelkkä polttava tunne tai sydämen kätköihin piilotettu aarre, tuskin meitä siitä Kristuksen opetuslapsiksi siitä tunnettaisiin. Ja jos näin olisi, tuskin Jeesuksen olisi hänenkään tarvinnut edeltävässä jakeessa erityisesti muistuttaa opetuslapsia rakkauden käskystä.:

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh. 13:34)

Jeesus antoi itse esimerkin rakkaudesta. Hänen rakkautensa ei ollut passiivista sanoilla rakastamista tai ihmissilmiltä kätkettyä rakkautta. Jeesuksen koko elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat rakkauden kerrontaa. Ellei Jeesuksen rakkaus olisi ollut näkyvää ja aktiivista, emme tuntisi sen paremmin Jeesuksen kuin Isänkään rakkautta (Joh. 14:8-9).

Mistäpä voisimme rakastavan Jumalan tuntea, ellei hän olisi rakkauden teoin aktiivisesti meille rakkauttaan ilmaissut ja tee niin yhä edelleen. Pekka Simojoki laulussaan ”Mitä rakkaus on” kuvaa Jumalan rakkauden konkreettisen todellisen tällä tavoin

”Mitä rakkaus on sitä kauan hain.
Hetkenkö huumaa valhettako vain.
Mitä rakkaus on rakkaus ikuinen.
Vain luota ristin löydät vastauksen.” (Exit, Mitä rakkaus on)

Jeesuksen rakkaus on konkreettista, ja koska seurakunnan tehtävä on tehdä tunnetuksi tätä rakkautta, ei sekään voi olla passiivista sanahelinää tai ”vain hetken huumaa”, koska Herra Jeesus kehottaa seurakuntaa rakastamaan samalla rakkaudella, jolla hän rakastaa meitä.

”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (Joh. 13:34)

Jeesuksen rakkaus ei ole passiivinen tunne, joten seurakunnan rakkaus ei sekään heijastu pelkkänä passiivisena varjokuvana. Vaikka varjo ei koskaan tavoita alkuperäisen ’kirkkautta’, se silti on muodoltaan ja liikkeeltään alkuperäisen kaltainen. Varjo ei jää paikalleen, jos varjokuvan tekevä esine liikkuu. Samalla tavalla seurakunta heijastaa Kristuksen rakkautta. Jos siis Kristus rakastaa aktiivisesti, näin toimii myös ’varjokuva’.

Seurakunta rakastaa aktiivisesti

Seurakunnan missio on toteuttaa ajassa Jumalan ikuista tarkoitusta; tehdä tunnetuksi hänen rakkauttaan. Kristuksen rakkauden kohteena seurakunta on kutsuttu rakastamaan, mutta kovin vaikeaa tuo rakastaminen on, jos sidomme suumme, korvamme ja kätemme toinen toistemme ja tämän maailman tarpeilta.

Rakkaus ei ole abstraktio. Se ei ole kätketty aarre eikä pelkkä polttava tunne. Jumalan rakkaus on aktiivinen ja samaa aktiivista rakkautta me heijastamme ajassa. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Se tarkoittaa paljon, mutta jotta pääsemme rakkauden tekojen ymmärtämisessä yhtään pidemmälle, tahdon ottaa nyt esiin yhden näkökulman siihen, mitä eroa on sillä, kun rakastaa tai on vain rakastavinaan – eli rakastaa passiivisesti. Esimerkkini on vain raapaisu rakkauden koko kuvaan, mutta uskon, että raapaisu yhteen näkökulmaan tekee asiasta konkreettisen.

Seuraavaksi tarkastelemme rakkautta siinä, millä tavoin seurakunta vaalii Jumalan totuutta ja hänen tiensä tuntemista omassa ajassamme. Rakkautta on paitsi pitää Jumalan tahto, myös kantaa vastuu sen tunnetuksi tekemisestä. Arvioikaamme täten onko rakkautemme aktiivinen vai olemme me vain rakastavinaan.

Saatteeksi ripaus Salomon viisautta

Kevennetäänpä aavistus tunnelmaa ja konkretisoidaan lisää aihetta. Puhuminen konkreettisesta rakastamisesta pelkin abstraktein sanankääntein ilman esimerkkejä on turhaa.

Luetaan muutama osuva sananlasku Sananlaskujen kirjan toisesta osasta, johon on koottu kuningas Salomon lyhyitä lauselmia ja ajatuksia elämän eri aloilta. Sananlaskut ovat mielenkiintoine kohde sen tähden, että ne soveltuvat oikein hyvin myös meidän aikaamme.

Sananlaskut ovat täynnä viisautta ja elämää. Niitä ei ole tarkoitettu aforismeiksi askarruttaamaan mieltä, vaan ne puhuvat siitä, mitä elävässä elämässä sattuu ja tapahtuu. Sananlaskut ovat isällisiä ohjeita, jotka ohjaavat lukijan siunattuun elämään, jos hän vain ottaa ne todesta ja toteuttaa niitä elämässään.

Poimin tähän muutaman esimerkin, joita voimme nyt käydä maistelemaan.

”Viha ajaa ihmiset toisiaan vastaan, rakkaus peittää paljotkin rikkomukset.” (Sananl. 10:12)

”Mitä vanhurskas ansaitsee, on elämäksi, mitä jumalaton hankkii, koituu synniksi.” (Sananl. 10:16)

”Väärää vaakaa Herra vihaa, oikea punnus on hänelle mieleen.” (Sananl. 11:1)

”Rehti elämä on rehellisen pelastus, himot ovat petturin paula.” (Sananl. 11:6)

”Vilpittömien menestys rakentaa kaupungin, jumalattomien puheet repivät sen maahan.” (Sananl. 11:11)

Varsin viisaita Salomo on sanoittanut, eikö totta? Ei liene kysymystä siitä, ettemmekö olisi hänen kanssaan näistä muutamista elämän periaatteista samaa mieltä.

Pelkästään näissä sananlaskuissa on paljon sellaista, jonka on helppo nähdä toteutuvan ajassamme. On sitten kyse rehdistä kaupankäynnistä, vilpistä, yhteiskunnan rakentamisesta jumalattomien arvojen varaan tai ikuisuusasioista, näyttää Salomon viisaus olevan aivan käypää valuuttaa meidän aikaamme.

Joihinkin kohtiin tekee mieli jopa lausua hiljainen aamen. Voisimme vaikkapa keskustella niistä raamattupiirissä tai kirjoittaa jotain viisasta Raamatun marginaaliin.

Itseäni alkoi puhuttaa erityisesti tämä: ”Väärää vaakaa Herra vihaa, oikea punnus on hänelle mieleen” (Sananl. 11:1). Se on oikein maistuva ja käytännöllinen. Sitähän voisi itsekin soveltaa elämässään. Voisikohan sitä kenties suositella myös sisarille ja veljillekin jonkinlaiseksi elämän ohjeeksi?

Kenties laitan sen seuraavaan äitienpäiväkorttiin ja teenpä siitä vielä sellaisen huoneentaulun. Mutta pitäisiköhän noin hyvästä sananlaskusta mainita tuolle pikkuvarkauksiin taipuvaiselle naapurillekin – no, ei kai nyt sentään? Toki se koskee häntä, mutta enhän minä nyt hänelle tohdi siitä sanoa…

Mitä teen saamallani viisaudella?

Miten me seurakuntana toimimme, kun meille on annettu Raamatun tieto oikeasta ja väärästä ja kauhuksemme huomaamme, että ihmiset hölmöydessään tekevät väärin? Mitä teen, kun näen ihmisen rikkovan itseään vastaan ja valinnoillaan murehduttavan itseään ja toisia? Kannanko vastuuni vai paheksunko hiljaa?

Mitä teemme, kun näemme ihmisen etsivän apua sieltä, missä sitä ei ole, ja itse tiedämme, missä apu hänelle olisi? Mitä teemme, kun näemme ihmisen kulkevan kohti kadotusta ja meillä on hänelle tarjota ratkaisu perimmäiseen ongelmaan?

Entä mitä me teemme, kun näemme yhteiskunnan loitontuvan entistä kauemmaksi siitä kestävästä perustasta, jonka Raamattu on meille viitoittanut?

Toteammeko vain tapahtuneen ja olemme hiljaa? Ehkä kaivamme esiin Jumalan sanan ja katsomme, miten asioiden kuuluisi olla, mutta sanommeko me sen ääneen, vai kuuluuko jostain taas vain se ’hiljainen aamen’?

Ajattele vaikkapa juuri lukemiasi sananlaskuja. Kuinka mukavaa ja helppoa on lukea niitä ja todeta itsekseen, että kyllä niiden kirjoittaja on ollut viisas mies ja vallan oikeassa. Mutta onko se tarpeeksi? Sen tähdenkö ne on seurakunnalle luotettu?

Tarkoittaako aktiivinen rakkaus sitä, että se tyytyy katsomaan vierestä ja toteaa, kun lähimmäinen kaivaa kuoppaa itselleen? Vai olisiko rakkauden teko puuttua asioiden kulkuun tai ainakin tehdä lähimmäinen tietoiseksi paremmasta vaihtoehdosta?

Palattaanpa vielä kerran tuohon erityisesti minua tänään puhutelleeseen sananlaskuun:

”Väärää vaakaa Herra vihaa, oikea punnus on hänelle mieleen.” (Sananl. 11:1)

Tämä sananlasku on Jumalan mielenmukainen ohje ja periaate. Jos elän sen mukaan, on toimintani siltä osin Jumalan mielen mukaista. Mutta mikä on vastuuni sananlaskun tiettäväksi tekemiseksi toisille ihmisille? Otetaanpa pieni esimerkki.

Mitä Jeesus tekisi, sen seurakuntakin?

Uskovien parissa on trendikästä ajatella hypoteettisesti, mitä Jeesus tekisi. Niitä on sellaisia paitojakin, joissa lukee ”WWJD” eli ”What would Jesus do”? Näin suomenkielelle saman voisi sanailla: ”Mitä Jeesus tekisi?”. No, mietitäänpä Jeesusta ja mainitsemaani sananlaskua.

Kuvitellaan, että olen ison kaupan hedelmä- ja vihannesosastolla ostoksilla. Samaan aikaan paikalle sattuu tulemaan myös Jeesus opetuslapsiensa kanssa – hekin ostoksille. Hän on juuri ennen kauppaan tulemista opettanut opetuslapsiaan aiheesta ”Väärää vaakaa Herra vihaa, oikea punnus on hänelle mieleen.”

Mitä luulet, mitä Jeesus tekisi, jos hän tapaisi minut tekemässä vilppiä vaikkapa ostaessani kaupasta omenoita? Mitä Jeesus tekisi, jos hän seuraisi vierestä, kun siinä itsepalveluvaakaa sujuvasti käyttelen ja punnitsen pussin, mutta sujautan punnituksen jälkeen joukkoon vielä muutaman ylimääräisen omenan? Tai jos ostan kalliimpia kotimaisia omenoita huokeampien espanjalaisten omenoiden hintaan? Tai entä jos vähän kädellä avitan vaakaa, ettei sen tarvitse koko painoa kantaa? Mitä Jeesus tekisi tuossa tilanteessa

Jeesus varmaan katsoo tilannetta sivusta ja toteaa siinä hiljaa opetuslapsilleen, että noin vilpillisesti toimivat maailman ihmiset ja joskus näköjään myös minun seuraajanikin – kappas vain Sen jälkeen hän kaivaa Raamatun ja näyttää seuralaisilleen vielä sananlaskua ja kertoo heille, miten tämäkin tapahtuma on tällä tavoin ennustettu Jumalan sanassa ja kuinka on parempi olla toimimatta tällä tavoin. Ja siinäkö Jeesus sitten tekee minusta teologiaa opetuslasten kanssa ja minä tietämättömän tyytyväisenä jatkan vilpin tekoa?

Ehkä Jeesus toteaa, että tuo nyt yleinen tapa ottaa vähän ekstraa ja kyllä se kauppias jää kuitenkin voitolle, koska hän on kyllä osannut hinnoitella mukaan asiakkaiden pienen vilpin. Eihän se siis niin väärin ole, vaikka tuossa nyt vähän ylimääräistä ottaa. Ja eipä sitä nyt kai voi käydä toista arvostelemaan, koska niin moni muukin toimii ihan samalla tavoin. Näin Jeesus varmaakin järkeilisi.

Toki Jeesus huomaisi, että olisi paikallaan vähän tarkastaa tulkintaa Jumalan sanasta tässä kohden ja ajantasaistaa vanhentuneita arvoja ja käsityksiä. Sitähän voisi seurakunnassakin opettaa, että toki sitä muutaman omenan voi ylimääräistä ottaa, kun niin kerran on yleisesti tapana. Ja jos tähän tapaan opetamme, niin emme olisi edes pahennukseksi muille.

Entä mitä sitten tapahtuisi, jos joku opetuslapsista ryhtyisi ehdottamaan, että moinen vääryys pitäisi korjata tai kävisi ’röyhkeästi’ oikaisemaan minua väärine punnuksineni tuossa tilanteessa? Jeesus varmaan kävisi sättimään opetuslasta pikkumaisesta käyttäytymisestä ja kapeakatsantoisuudesta ja lopuksi pyytäisi minulta anteeksi opetuslapsen tahditonta käytöstä. Vieläpä Jeesus ottaisi muutaman omenan lisää ja laittaisi ne ’kaupanpäälle’ sinne minun pussiini ’korvaukseksi ikävästä välikohtauksesta’…

Miten lienee – toivottavasti edellä esitetty sarkastinen esimerkki ei vastaa mielikuvaasi siitä, mitä Jeesus tekisi todella tässä arkisessa tilanteessa. Luulen, että sinä odottaisit hänen tekevän jotain samaa, mitä Johannes Kastaja teki, kun hän aikanaan näki kuningas Herodeksen tekevän väärin:

”Herodes oli näet pidättänyt Johanneksen, pannut hänet kahleisiin ja teljennyt vankilaan. Tämän hän oli tehnyt veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan tähden. Hän oli nainut Herodiaan, mutta Johannes oli sanonut hänelle: Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon kanssa.” (Mark. 6:17-18)

Ikävä kyllä esittämäni liioiteltu sarkastinen kuva Jeesuksesta hedelmäosastolla on aivan liian usein se kuva, miten me seurakuntana toimimme tässä ajassa. Meistä on harvoin siihen, mitä Johannes Kastaja teki, kun hän rohkeasti puuttui Herodeksen vääryyteen. Me mieluummin teologisoimme asioita keskenämme ja olemme hiljaa, jos on vaarana, että joku olisi meidän kanssamme eri mieltä.

Seurakuntana kovin helposti vain sanomme hiljaisen aamenen ja jäämme keskenämme päivittelemään maailman pahuutta silloin, kun voisi olla väliintulon tai ainakin ääneen lausutun eriävän mielipiteen paikka.

Pahimmillaan me seurakuntana lankeamme jopa siihen ansaan, että alamme epäillä Jumalan sanan arvoja sen tähden, kun suuri enemmistö sanoo toista tai tekee toisin. Pyytelemme anteeksi sitä, että tunnemme totuuden, mutta emme uskalla seistä sen takana.

Nykypäivän seurakunta löytää itsensä liian usein vaikenemassa tai myöntymässä yleiseen mielipiteeseen silloin, kun pitäisi rohkeasti näyttää värinsä ja osoittaa rakastavansa väärintekijää niin paljon, että uskaltaa laittaa oman mukavuutensa peliin hänen silmiensä avaamiseksi.

Riittääkö rakkaudelle se, että rakkaus oikeassa ja hiljaa, silloin kun olisi tilaisuus pysäyttää vääryys ja kertoa, miten asiat Jumalan sanassa esitetään?

Termostaatti vai termometri?

Tämän pienen mutkan kautta tuon meidät tekstin otsikon arvoitukselliseen kysymyksen äärelle. Jätin sen tietoisesti viimeiseksi puhuttamaan meitä Jumalan seurakuntana.

Jos Jumalan seurakunta on hänen aktiivisen rakkautensa heijastus ajassa, jota armosta elämämme, onko oikein, että seurakunta vaikenee silloin, kun on sanomisen aika? Voiko seurakunta vetäytyä syrjään ja kuoreensa silloin, kun se näkee vääryyden voittavan? Onko rakkautta olla hiljaa, kun pitäisi sanoa?

Kysyn, onko seurakunta termostaatti vai termometri? Termometri eli lämpömittari mittaa lämpötilaa ja näyttää paljonko sitä lämpöä on. Termostaatti ymmärtää sekin lämpötilan päälle, mutta sen tehtävä ei ole vain näyttää lämpötilaa, vaan säädellä sitä.

Kun termostaatti ’huomaa’ lämmön joko laskevan liian alas tai kohoavan liian ylös, se alkaa aktiivisesti toimia lämpötilan muuttumisen edellyttämällä tavalla. Termostaatti pyrkii mahdollisuuksien mukaan säätelemään lämpötilaa niissä rajoissa, jotka sille on asetettu. Termostaatti tekee aktiivisesti työtä säilyttääkseen lämmön oikeissa rajoissa.

Termometri puolestaan tyytyy pelkästään mittaamaan lämpötilaa; se ei millään tavalla vaikuta siihen. Silti lämpö vaikuttaa termometriinkin. Jos vaikka perinteistä elohopealla toimivaa kuumemittaria hinkkaa turhan hanakasti, saattaa sen saada poksahtamaan rikki, kun se menee yli asteikon.

Termometri ei tee mitään säädelläkseen lämpötilaa, mutta silti se joutuu mukautumaan siihen lämpötilaan johon se laitetaan. Ja pahimmassa tapauksessa se ei kestä ulkoista lämpötilaa.

Kysymys kuuluu: onko seurakunta termostaatti vai termometri? Tyytykö seurakunta mittaamaan ja näyttämään Jumalan sanan arvojen ’lämpötilaa’ yhteiskunnassa ja arjen elämässä? Havaitseeko seurakunta virheen, mutta tyytyy pitämään tiedon itsellään, käpertyy itseensä ja korkeintaan hiljaa paheksuu maailman menoa?

Tai käykö jopa niin, että seurakunta ’lämpenee’ ja ’kylmenee’ siinä olosuhteiden mukana reagoimatta ollenkaan ja samalla antaa periksi arvoista, jotka se on tiennyt ennen oikeaksi?

Vai onko seurakunta sittenkin termostaatti, joka pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan yhteiskunnan ja arjen elämään? Onko seurakunta sittenkin se Jumalan rakkauden ja totuuden heijastaja, joka tekee kaikkensa, ettei arvoiltaan sokeutunut yhteiskunta tai ihminen joudu liian ’kuumaan’ tai ’kylmään’ lämpötilaan?

Turhan usein olemme pelkkiä ’mittareita’ ja vaihdamme väriä ympäristön mukaan kuin kameleontti, jotta emme erottuisi muista. Se on helppoa, mutta ikävä kyllä rakkaudetonta. Rakkaus tekee kaikkensa, jotta totuus voittaa ja kukaan ei hukkuisi.

On hyvä pysähtyä miettimään Jumalan sanan arvoja – muitakin kuin muutamaa valitsemaani sananlaskua – ja pohtia, kuinka tärkeänä pidän niitä ja kuinka tärkeitä ne ovat muille? Ja mitä tulee Jumalan asettamiin arvoihin, Jumala kehottaa meitä mieluummin vaikuttamaan lämpötilaan kuin muuttamaan hänen arvonsa meidän lämpötilaamme sopiviksi. Ajattelepa vaikka edellä luettua Johannes Kastajan esimerkkiä (Mark. 6:17-18). Hän ei tehnyt kompromissia Jumalan sanan arvojen kanssa, vaikka se olisi varmasti ollut hänelle helpompi ja mukavampi vaihtoehto.

Jumalan rakkauden ilmentymänä seurakunnalla on paikka myös arvojen ja Jumalan sanan totuuden aktiivisena todeksi eläjänä ja näyttäjänä. Älkäämme unohtako missiomme tätäkään puolta. Todellinen rakkaus pitää kiinni Jumalan arvoista lähimmäisen parhaaksi.

Pohdittavaa

Miksi vaikenen? Miksi seurakunta vaikenee?