Normaaliin elämään kuuluu läheiset ihmissuhteet, yhteenkuuluvuuden tunteen ja läheisyyden kokeminen sekä toisista ihmisistä välittäminen. Joskus ihminen voi olla pakonomaisen riippuvainen toisesta ihmisestä. Tällöin puhutaan ilmiöstä nimeltä läheisriippuvuus. Läheisriippuvuus voidaan määritellä esimerkiksi näin:

”Läheisriippuvuus on ilmiö, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen toisesta ihmisestä, esimerkiksi puolisostaan, lapsestaan, aikuinen ihminen esim. äidistään, jostain muusta lähimmäisestään, asiakkaastaan tai jostain ’mahdottomasta’ rakkaudestaan. Läheisriippuvaiseksi luonnehditaan myös henkilöä, jolla on pakonomainen tarve kantaa vastuuta muista.”

Läheisriippuvuuden taustalla ovat usein heikko käsitys omasta itsestä ja huono itsetunto. Käytännössä on vaikea vetää selkeää rajaa, milloin ihminen on läheisriippuvainen ja milloin hänen riippuvuus on normaalia kiintymystä toiseen ihmiseen.

Joka tapauksessa puhutaan sitten läheisriippuvuudesta tai kiintymyksestä toiseen ihmiseen, liikutaan vaarallisilla vesillä, jos kiintymyksen kohde on Herran palvelija työtehtävässään (esimerkiksi sananjulistaja tai sielunhoitaja).

En tarkoita, etteikö Herran palvelijaan saisi kiintyä persoonana ja ihmisenä, vaan sitä, että ’leimaudutaan’ häneen Jumalan miehenä tai naisena samaan tapaan kuin sorsanpoika leimautuu emoonsa syntymähetkellä. Sorsanpoikahan ’leimautuu’ kuoriuduttuaan ensimmäiseen näkemäänsä objektiin (yleensä emo), minkä jälkeen se seuraa tätä joka paikkaan, minne tämä menee.

Joskus tapaakin henkilöitä, jotka ovat ’leimautuneet’ esimerkiksi tiettyyn sananjulistajaan seuraten häntä kaikkiin tilaisuuksiin, missä hän esiintyy, etsien suojaa ja turvaa henkilöstä eikä ylösnousseesta Herrasta.

Tarkastellaanpa tätä aihetta Apostolien tekojen tekstin pohjalta, jotta ymmärrät paremmin mitä tarkoitan tällä vääränlaisella ’leimautumisella’.

”Lystrassa oli mies, joka syntymästään saakka oli ollut rampa, jaloistaan voimaton, eikä ollut koskaan kyennyt kävelemään. Mies istui kuuntelemassa Paavalin puhetta, kun Paavalin katse pysähtyi häneen. Paavali huomasi, että mies uskoi voivansa parantua. Hän sanoi kovalla äänellä: ’Nouse seisomaan! Oikaise jalkasi.’ Mies hypähti pystyyn ja käveli. Kun ihmiset näkivät, mitä Paavali oli tehnyt, he huusivat lykaonian kielellä: ’Jumalat ovat ihmishahmossa tulleet alas meidän luoksemme!’ He kutsuivat Barnabasta Zeukseksi, Paavalia taas Hermekseksi, koska hän oli heistä kahdesta se, joka puhui. Kaupungin ulkopuolella olevan Zeuksen temppelin pappi toi härkiä ja seppeleitä portille toimittaakseen uhrin yhdessä väkijoukon kanssa. Mutta kun apostolit, Barnabas ja Paavali, kuulivat tästä, he repäisivät vaatteensa ja ryntäsivät väkijoukon keskelle huutaen: ’Mitä te oikein teette? Ihmisiä me vain olemme, samanlaisia kuin te. Me julistamme teille hyvää sanomaa ja kehotamme teitä luopumaan näistä tyhjänpäiväisistä jumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen, hänen, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on. Menneiden sukupolvien aikana hän on sallinut kaikkien kansojen kulkea omia teitään,mutta silti hän ei ole jättänyt antamatta todistusta itsestään. Hän on tehnyt teille hyvää, hän on antanut vettä taivaalta ja sadon ajallaan, hän on ravinnut teidät ja täyttänyt teidät ilolla.’Näin puhuen he vaivoin saivat kansan estetyksi uhraamasta heille.” (Apt. 14:8-18)

Ihmeparantuminen Lystrassa

Teksti kertoo Paavalin ensimmäisen lähetysmatkan vierailusta Lystran kaupunkiin. Paavalin ja Barnabaan vierailu Lystrassa alkaa hyvin samanlaisella ihmeellä kuin Pietarin kautta tapahtui aiemmin Jerusalemin temppelissä (Ap. t. 3:1-10). Vaikka ihmeet ovat luonteeltaan hyvin samankaltaiset, ihmettä seuranneet tapahtumat sen sijaan poikkeavat melkoisesti toisistaan. Luepa Luukkaan kuvaus tapahtumista uudelleen tässä välissä (Ap. t. 14:8-18), niin katsotaan yhdessä tapahtumien kulkua tarkemmin.

Paavali julisti Lystrassa kreikan kielellä, joka oli tuon ajan yleiskieli, kuten englanti on nykyään. Luukas mainitsee kaupungin asukkaiden puhuneen keskenään lykaonian kieleltä, mikä selittää sen, miksi tilanne pääsi niin pahasti riistäytymään Paavalin käsistä. Paavali ja Barnabas eivät ilmeisesti osanneet paikallista kieltä, joka on aikamme kielitieteilijöillekin tuntematon kieli tai murre.

Paavali ja Barnabas eivät siis tienneet, mitä heidän ympärillään tapahtui ja mitä ihmiset ajattelivat heistä ennen kuin

”temppelin pappi toi härkiä ja seppeleitä portille toimittaakseen uhrin yhdessä väkijoukon kanssa.”

Zeus ja Hermes

Ehkä pohdit, miksi kansanjoukko reagoi näin voimakkaasti ramman paranemiseen. Syynä oli paikallinen fryygialainen jumaltarina, joka kertoi Zeuksen ja Hermeksen edellisestä vierailusta Fryygiassa. Tuossa kertomuksessa jumalat ottivat ihmishahmon ja tulivat kaupunkiin, mutta kukaan ei noteerannut heitä ja vain yksi pariskunta otti muukalaisina saapuneet jumalat avosylin vastaan. Kertomuksessa tämä pariskunta pelastui, mutta kaikki muut Zeus ja Hermes hävittivät tulvassa. Ilmeisesti Lystran asukkaat eivät tahtoneet tehdä samaa virhettä, kun he näkivät Paavalin kautta tapahtuneen ihmeen.

Yliluonnollinen ihme oli lystralaisille todiste vieraiden jumalallisesta alkuperästä. Asukkaat olivat sangen varmoja siitä, että heitä oli suosittu jumalten vierailulla, etenkin kun jumaltarustoissa oli yleistä, että jumalat vierailivat ihmisten keskellä ihmishahmoissa. Barnabas oli ilmetty Zeus (jumalten ja ihmisten isä), koska Barnabas oli vierailijoista hillitympi ja näin ollen vaikutti arvokkaammalta. Paavali taas oli Hermes (yksi Zeuksen pojista), joka jumaltarustoissa oli jumalten viestintuoja. Paavali puhemiehenä ja ’ihmeentekijänä’ ikään kuin puhui viestintuojan roolissa Zeuksen puolesta.

Lystralaisten tulkinta ramman paranemisesta voi vaikuttaa sangen huvittavalta ja tyhmältä pakanahömpältä, mutta tulee kuitenkin muistaa, että puhutaan paikallisten ihmisten vakaumuksesta, joten siitä ei tule tehdä pilkkaa. Ei historioitsija Luukaskaan alentunut leikin laskuun tekstissään lystralaisten reaktiosta, vaan hän kirjoitti ylös sen, mitä tapahtui. Samalla tavoin meidänkin tulee kunnioittaa toisten vakaumuksia, vaikka tietäisimme ne vääriksi ja vaikka ne jopa huvittaisivat meitä. Pilkkaa tekemällä ei näet voiteta ketään Kristukselle.

Väärinkäsitysten korjaaminen

Kun Paavali ja Barnabas huomasivat, mitä heidän ympärillään touhuttiin, puuttui Paavali asioiden kulkuun, ja kuten teksti kertoo, ”he vaivoin saivat kansan estetyksi uhraamasta heille.” Kysymys oli silkasta väärinkäsityksestä, koska kuulijat kuvittelivat näiden Herran palvelijoiden olevan jotain muuta kuin he itseasiassa olivat. Ei Paavali varmastikaan puheessaan ollut edes vihjannut olevansa Hermes.

Oli aika oikaista väärinkäsitys. Apostolit repäisivät vaatteensa suuren tuskan merkiksi (1. Moos. 37:29, 34) ja ryntäsivät väkijoukon keskelle estämään uhraamista. Paavalin ’oikaisupuhe’ lystralaisille on ajankohtainen myös meidän ajallemme:

”Ihmisiä me vain olemme, samanlaisia kuin te. Me julistamme teille hyvää sanomaa ja kehotamme teitä luopumaan näistä tyhjänpäiväisistä jumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen, hänen, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on. Menneiden sukupolvien aikana hän on sallinut kaikkien kansojen kulkea omia teitään, mutta silti hän ei ole jättänyt antamatta todistusta itsestään. Hän on tehnyt teille hyvää, hän on antanut vettä taivaalta ja sadon ajallaan, hän on ravinnut teidät ja täyttänyt teidät ilolla.”

Paavali ja Barnabas olivat Herran palvelijoita – he olivat vain ihmisiä niin kuin heidän kuulijansakin. He eivät kuvitelleet olevansa enempää. Heidän kutsumuksensa oli julistaa evankeliumia ja kehottaa pakanoita luopumaan epäjumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen.

Ihmeet ja merkit eivät olleet heidän aikaansaannostaan, vaan ne olivat Herran vahvistus takeeksi julistetun sanoman oikeellisuudesta. Evankeliumin sanoma kuten myös tunnusteot olivat yksin Herran, joten kunniakin kuului yksin hänelle. Paavalille oli kauhistus jo pelkkä ajatuskin siitä, että häntä alettaisiin palvoa tai edes edes kunnioittaa Herran ihmetekojen tähden. Ihmeiden tarkoitus oli todistaa ylösnousseen Herran voimasta, ei hänen palvelijoidensa mahdista.

Paavalille oli selvää, että jokainen vähänkään ajatteleva ihminen näki Jumalan kätten työn luomisessa ja kansakuntien historiassa. Yksin Jumala ja hänen kaitselmuksensa on tehnyt elämän Telluksella (planeetta ’Maan’ latinankielinen nimitys) mahdolliseksi. Miksi siis ihmiset ylipäätään turvaisivat kehenkään muuhun kuin maailmankaikkeuden Luojaan, jonka jatkuva huolenpito on nähtävissä niin historian kuin luomakunnan keskellä?

Keneen minä leimautuisin?

Voimmekin kysyä itseltämme: ”Keneen Paavali tahtoi kuulijoidensa ’leimautuvan’?” tai ”Kenestä uskovan kuuluu olla riippuvainen?” Vastauksen taidat tietää.

Kaikki, mitä apostoli Paavali opetti ja teki, vahvisti kuulijoiden luottamusta ylösnousseeseen Herraan Jeesukseen Kristukseen. Meillä on lupa olla täysin riippuvaisia Herrastamme. Häneen saamme ’leimautua’, kuten sorsanpoika konsanaan emoonsa. Voitokas kristillinen vaellus on yhä enenevää riippuvuutta ylösnousseesta Herrasta: ”Herraa, sinun Jumalaasi, pelkää, häntä palvele, hänessä riipu kiinni ja vanno hänen nimeensä.” (5. Moos. 10.20).

”Enemmän häntä, vähemmän minua.” – siinä on kristillisen vaelluksen salaisuus.

Ei ole tarkoitus, että riipumme toinen toistemme varassa etsien apua ongelmiimme ihmisistä. Ei liene Herra tahdon mukaista sekään, että kuljemme Herran palvelijoiden perässä kuvitellen heidän voivan antaa meille jotain, mitä todellisuudessa vain yksin Herra voi antaa. Niin julistajat, sielunhoitajat kuin laupeuden tekijät ovat kaikki Herran työmiehiä, jotka ovat Paavalin tavoin hekin vain ihmisiä. He eivät nosta itseään korokkeelle. Sen sijaan kuulijat voivat sen mielessään tehdä, kuten Lystran asukkaat tekivät Paavalille ja Barnabaalle. Se, että ’juoksemme’ jonkun Jumalan voiteleman henkilön perässä uskoen, että vain hän voi auttaa, tekee meistä vähintään yhtä ’hölmöjä’ kuin Lystran asukkaat olivat meidän mielestämme yrittäessään palvoa Paavalia ja Barnabasta.

Kovin heikoksi jää perusta, jos elämämme rakentuu ihmisten varaan. Vielä pahempaa on, jos uskomme rakentuu näiden valitsemiemme Zeusten ja Hermesten varaan, sillä miten uskollemme käykään, jos jonain päivänä huomaamme heidän olevan vain ihmisiä.

On hyvä, että Herran seurakuntana tuemme toisiamme ja kannamme toistemme taakkoja. Pitää kuitenkin varoa, ettemme tee avuntarvitsijoita riippuvaiseksi itsestämme, vaan Herrasta. Kaiken julistuksen ja humanitaarisen avun tulee korottaa yksin Herraa ja vahvistaa ihmisten luottamusta häneen – ei ihmisiin tai edes seurakuntaan.

Jos kasvatamme ihmisiä riippuvaiseksi jostain muusta kuin Herrasta, on työmme epäonnistunut. Ajattele, miten käy sisarellesi tai veljellesi, joka on rakentanut uskonsa sinun palvelustyösi varaan, jos sinä epäonnistut, uuvut tai joudut jättämään palvelutyösi jostain muusta syystä. Jos hän on rakentanut kaiken sinun kättesi töiden varaan, hänen uskonsa romahtaa sinun epäonnistumisesi mukana. Jos hän taas näkee palvelutyösi Herran siunauksena, hän ymmärtää elämän jatkuvan vielä sinun poisjäämisesi jälkeenkin, koska Herra on sama ja ikuinen. Tällöin hän voi luottaa Herran auttavan häntä vastaisuudessakin, vaikka nykyinen elämänjakso olisikin käyty loppuun. Kaiken palvelutyön tulee siis korottaa yksin Herraa Jeesusta.

Kerrataan vielä lopuksi. Ethän rakenna elämääsi Herran palvelijoiden varaan, vaan näe heidät Herran työn välikappaleina. Jos heitä ei kohta olekaan lähelläsi, niin tiedät, että heidän lähettäjänsä Herra Jeesus Kristus on aina luonasi.

Ja muista omassa palvelutehtävässäsi, ettei tarkoitus ole korottaa itseäsi, vaan Herraa. Ethän siis tee kenestäkään riippuvaista itsestäsi tai palvelutyöstäsi, vaan yksin Herrasta. Muista Paavalin sanat Lystran asukkaille:

”Ihmisiä me vain olemme, samanlaisia kuin te. Me julistamme teille hyvää sanomaa ja kehotamme teitä luopumaan näistä tyhjänpäiväisistä jumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen, hänen, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on.”

Pohdittavaa

Olenko riippuvainen Herran palvelijoista vai Herrasta?
Entä palvelutyöni? Kenen nimeä ja kunniaa se kirkastaa?