Osana ikääntyneen ihmisen näöntutkimusta lääkäri saattaa suunnata kirkkaan pistemäisen valon potilaan laajentuneisiin pupilleihin ja kysyä tunteeko potilas terävää kipua silmässä. Nopeasti ajateltuna saattaisi tuntua huojentavalta, jos kipua ei tunnu. Olemmehan jotenkin tottuneet siihen ajatukseen, että kipu kertoo jostain mikä ei ole kunnossa.

Kuva silmästä, jossa on kaihi. Normaalisti mustana näkyvä mustuainen on kaihin takia harmaa. (Wikipedia)

Tässä tapauksessa on toisin. Terve silmä tuntee kivun, koska se erottaa tuon kirkkaan valon. Jos taas kipua ei tunnu, on aihetta epäillä, että kyseessä on ’katarakta’ eli harmaakaihi. Se on silmäsairaus, joka tarkoittaa silmän mykiön samenemista. Mykiö on silmän kirkas linssi, joka siis reagoi juurikin kirkkaaseen valoon. Hoitamaton harmaakaihi heikentää näköä pysyvästi ja voi aiheuttaa sokeuden.

Kehossamme kipu kertoo yleensä siitä, että jokin ei ole kunnossa joko kehossa tai sen välittömässä ympäristössä. Terveessä kehossa kivun puute kertoo asioiden olevan kunnossa, mutta entä jos menetät syystä tai toisesta kyvyn kokea kipua elimistössäsi? Et enää saa tietoa siitä, onko kaikki kunnossa tai ei? Jos jalkasi menettää kyvyn signaloida kivusta aivoillesi, voit huoletta pitää jalkaasi nuotiossa tuntematta kipua. Se, ettet tunne nuotion poltetta jalassasi ei tarkoita sitä, etteikö jalkasi ole vaarassa.

Tästä on yksinkertaistaen kyse harmaakaihissa. Se, ettet enää tunne kipua pistävän kirkkaasta valosta, ei tarkoita, etteikö valo olisi liian kirkas sinun katsoa.

Hengellinen kaihi

Sama tunnottomuus ja kyky erottaa vaaraa voi vaania myös paitsi ihmisen mielenalueella myös hengellisesti. Saattaa olla niin, etten enää tunnekaan kipua silloin, kun olisi tervettä tuntea se.

Nimitän sitä tässä hengelliseksi harmaakaihiksi eli kataraktaksi. Jeesus puhuu siitä Matteuksen evankeliumin luvussa 13 kylväjävertauksen jälkeisessä keskustelussa. Hän siteeraa Jesajan tekstiä (Jes. 6:9-10), jonka hän yhdistää joukkoon kuulijoitaan.

”Heissä käy toteen tämä Jesajan ennustus: -Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, vain vaivoin he kuulevat korvillaan ja silmänsä he ovat ummistaneet, jotta he eivät silmillään näkisi, eivät korvillaan kuulisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.” (Matt. 13:24-15)

Tämä hengellinen hämärtyminen ei ole jotain, mikä valtaa ihmisen hetkessä tai olisi jotenkin synnynnäistä. Se on samankaltainen prosessi kuin harmaakaihi, joka kehittyy asteittain ajan saatossa. Raamatussa siitä puhutaan valvomattomuuden seurauksena.

Vähän kerrassaan tuo samea peite ottaa valtaansa hengellisen näkökyvyn niin, että huomaamatta ihminen ei lakkaa näkemästä hengellisesti oikein. Valheet eivät enää ’satu silmään’, vaan kuin taikaiskusta kykenen katselemaan niitä ilman sitä kipua, mitä ne ovat aiemmin minulle tuottaneet.

Ehkä en enää vietä aikaa Jumalan kanssa, tutki hänen sanaansa, vaan annan kaiken muun viedä elämäni rajallisen ajan. Huomaan, etten enää ylistä Jumalaa elämäni päivistä, vaan ylitykseni muuttuu valitukseksi siitä, mitä minulla ei ole ja mielestäni pitäisi olla. En näe Kristuksen valoa elämässäni, vaan maailma käy entistä varjoisammaksi ja pimeämmäksi. Kuin valo olisi otettu pois ja kaikki on vain hämärää ja tunkkaista.

Jos maltan pysähtyä ja pohtia hetken, ymmärrän, että maailma ympärilläni – puhumattakaan Kristuksesta ei ole muuttunut varjojen maaksi, vaan varjo on piirtynyt sieluni silmien peiliin. Onkin niin, että se olenkin minä, joka en näe valoa. Säikähdän.

Kohta kuulen ilouutisen. Herramme Jeesus on paitsi maailman valo, hän kykenee poistamaan tuon hengellisen kaihin peitteen minun silmiltäni. Ja kun hän sen tekee, näen jälleen:

”Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat!” (Matt. 13:16)

Pohdittavaa

Milloin viimeksi olen viettänyt aikaa ’hengellisessä näöntarkastuksessa’?