Otsikko kertoo kaiken. Askartelen taas hiljaisuuden äärellä. En kuitenkaan aio kertoa tarpeestani vetäytyä luontoon enkä aio ohjeistaa sinua tekemään samoin. En kehota sinua hakeutumaan retriittiin, en hiljaisuuden palvelukseen enkä aamuisin mietiskelemään. Ehkä teet niitä luonnostaan tai sitten sinulla on ihan oma tapasi hiljentyä.

Tämä on yksi hiljaisista paikoistani. Vaan aina ei ole hiljaista täälläkään…

Kiusaus olisi suuri ehdottaa sinulle jotain edellä mainituista etenkin, kun luen evankeliumin tekstin, jonka äärelle nyt pysähdyn:

”Silloin hän sanoi heille: ”Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän.” Tulijoita ja menijöitä oli näet paljon, eivätkä he ehtineet edes syödä. Niin he lähtivät veneellä autioon paikkaan, yksinäisyyteen.” (Mark. 6:31-32)

Kaikki oleellinen on sanottu Jeesuksen sanoissa: ”Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän”. Minusta tuntuu, etten aina ymmärrä, mitä Jeesus tällä tarkoittaa.

Jos ajattelen itseäni jossain ”hiljaisessa paikassa”, siellä on toki varsin hiljaista ja siellä monesti vallitsee rauha. Kyseessä voi olla retki kansallispuistoon, yöpyminen hiljaisessa majatalossa, ehkä päivittäinen lenkkini metsään tai aamuhetki yksin parvekkeella. Näistä ehkä tuo viimeksi mainittu ei ole äänimaailmaltaan hiljainen, mutta muuten pysähtynyt hiljainen hetki.

Hiljainen paikka vai eikö sittenkään?

Mitä tulee ulkoisiin puitteisiin, niin uskon esimerkeissäni hiljaisuuden ja rauhan tavoittaneeni. Mutta onko se paikka levähtää, jos minulla tuon hiljaisuuden keskellä on tarve nähdä ja kokea kaikki? Olenko läsnä elämässäni, jos aikani kuluu muistojen keräämiseen puhelimella? Etenkin, kun yleensä en kerättyihin muistoihin edes palaa. Ja jos palaankin, niin eipä niissä ole sen syvempää muistoa hiljaisuudesta kuin vain sen kuva.

Kuinka usein olenkaan juossut hiljaisuuden lupauksen ohi! Juoksen, jotta näen ja kuulen enemmän. Tai kuinka usein arvokas hetki on kadotettu kännykän linssin taakse? Tallennan muiston vain kadottaakseni kaiken muistamisen arvoisen. Ja mitä Jeesus kutsussaan hiljaisuuteen sanoi? Hän sanoi ”levähtäkää vähän”. Todellakin.

Hiljaisuuden meteliä

Tässä kohden voin todeta syyllistyneeni kaikkeen edellä mainittuun, mutta mitäpä siitä mieltä pahoittamaan. Soimaamalla itseäni kadotan vain tämänkin hetken hiljaisuuden. On niitä ollut sellaisiakin hetkiä, kun olen ollut kiireestä tai muistojen tallentamisesta vapaa. Enpä aamusella parvekkeella kuvaile maisemia enkä lähimaastoissa kiirehdi lenkkiäni nähdäkseni enemmän.

Silti nekään hiljaiset hetket eivät ole läheskään aina tavoittaneet hiljaisuutta – levosta nyt puhumattakaan. Ja miksikö ei? Tuon hetkiin nuo viheliäiset ajatukset, jotka vievät huomioni mennessään. Sen sijaan, että aistin sateen jälkeisen metsän tuoksun ja värit, mieleni laukkaa jos missäkin. Tuon hiljaisuuteen ajatuksissani mukana kaiken sen, mistä lähtökohtaisesti tulin lepäämään.

Onko se sydämen hiljaisuutta ja mielen tyyneyttä, kun pikakelaan mielessäni päivän tapahtumia, rakennan niistä kuvitteellisia uusintoja jne. Entä se, kun mieleni laukkaa jo hiljentymisen jälkeen ehkä koittavissa tapahtumissa? Ei ole hetken hiljaisuutta edes hiljaisuudessa – levosta nyt puhumattakaan.

Kuinka paljon tätä teemmekään? Ja kuinka paljon siitä kaikesta ajatusten tulvasta on turhaa ja tarpeetonta? Mitään en voinut elää uudelleen ja harvoin tulevakaan noudattaa mieleni kaavoja? Turhuutta, turhuutta ja turhuutta!

Tulkoon hiljaisuus

Harvoin on minusta mieltäni kesyttämään. Pyydän sinua, Herra Jeesus, tulemaan tähän hetkeeni. Anna minun levähtää kaikelta tältä. Herra, ota sinä nuo pelot, ota myös nuo suunnitelmat, joihin taas ripustaudun. Herra, anna minun hengähtää hetki itseltäni ja ajatuksiltani. Muuta en sinulta pyydä.

Herra, sano sinä ”Tulkoon hiljaisuus” ja hiljenen eteesi. Anna minun olla hetki pieni ihminen tässä ja nyt sinun kanssasi, rakas suuri Jumala. Olen väsynyt ajatusten oravanpyörään – auta minut irti – edes hetkeksi, että saan levätä. Saanhan tulla syliisi, Jeesus? Saanhan?

”Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän.”

Hyvää yötä, Herrani.