Puhutaanpa muutama sana siunaamisesta. Se on Raamatussa keskeinen ja monimuotoinen käsite, jonka avaaminen vaatisi sekin jo useamman raamattutunnin, joten tyydymme tässä tarkastelemaan siunaamista käytännön seurakuntaelämän näkökulmasta.

Protestanttisessa kirkkoperinteessä ja liturgiassa olemme tottuneet ymmärtämään siunauksen siten, että se kuuluu välittää tai lausua siunattavan ylle esirukouksen muodossa tai Jumalaan kohdistuvana kiitoksena ja ylistyksenä.

Kansankielessä siunaaminen merkitsee Jumalan armon ja hyvyyden julistamista ääneen. Se on Jumalan ajattoman armon ja hyvyyden puhumista sanoin ajassamme. Siunauksessa sanat ottavat kantaakseen Jumalan armon ja hyvyyden lupauksen, joka ilmoille lausuttuna tuo esiin Jumalan hyvyyden.

Käytännössä siunaaminen merkitsee Jumalan siunauksen välittämistä eteenpäin. Toisin sanoen siunatessamme ihminen sanoittaa Jumalan armon ja hyvyyden, jonka hän siten tuo julki ja julistaa sen toteutuvaksi ajassa. Siunaus on paljon enemmän kuin toivotus; se on ikuisen Jumalan tahdon julistamista ajallisessa kontekstissa.

Siunaamalla siunaa

Heprealaiskirjeen kirjoittaja on valinnut käyttää siunaamisesta erityisen painokasta sanamuotoa tekstikohdassa, jossa hän viittaa Jumalan Abrahamille antamaan siunaukseen (1. Moos. 12:2-3). Vanhempi suomalainen kirkkoraamattu kääntää tuon kohdan tähän tapaan:

”ja sanoi: ’Totisesti, siunaamalla minä sinut siunaan, ja enentämällä minä sinut enennän’” (Hepr. 6:14)

Kirjoittaja käyttää tekstissä sanamuotoa ”εὐλογῶν εὐλογήσω σε {eulogon eulogeso se}” eli juurikin, kuten se on käännetty eli ”siunaten siunaan sinua”.

Olen pannut merkille, että tämä painokas ilmaus on tarttunut monien ’rukouskieleen’. Tämän tästä rukoushetkessä kuulee rukoiltavan, että Herra ”siunaamalla siunaisi” esirukouksissamme kannettua henkilöä.

Toivon, että ilmaus ei jäisi pelkäksi ’rukouskielen’ sanaksi, vaan että merkitys tämän sanayhdistelmän takana seuraa sekin rukouksiimme. Nimittäin pyytäessään Jumalaa ”siunaten siunaamaan” siunauksen lausuja korostaa siunauksen vahvuutta ja voimaa, mutta myös jatkuvuutta.

Siunaten siunaamalla julistan Jumalan hyvyyden enenevää toteutumista ja moninkertaistumista ihmisen elämässä. ”Siunaten siunaaminen” on kuin pyytäisimme Herraa ei vain antamaan yksittäistä siunausta osaksemme, vaan siunausten jatkumoa, jossa Jumalan siunaus johtaa alati enenevään ja laajenevaan siunaukseen Herrassa ja hänen tahdossaan.

”Siivekäs saattaa sanasi ilmi…”

Siunaaminen ei ole mitätön asia. Kenenkään ei tule vähätellä siunauksen ja siunaavan elämänasenteen voimaa.

Eihän ole sekään lainkaan yhdentekevää, mitä me suustamme laskemme ulos. Pelkästään sillä, mitä sanomme, on suuri merkitys – kuinka suuri merkitys on sitten sillä, jos julistamme suullamme Jumalan siunauksia elinympäristöömme.

Ajattele esimerkiksi sitä, miten voit vaikuttaa kahvipöytäkeskustelun luonteeseen sillä, millaisella asenteella tulet mukaan keskusteluun. Voit itse testata asiaa. Mikä on ero, jos et lähde mukaan valitukseen tai poissaolevan mollaamiseen, vaan käännät huomion hyvään. Tai päinvastoin, miten helppoa on myrkyttää hedelmällinen keskustelu kylvämällä joukkoon ripaus kyynisyyttä tai pahansuopaisuutta.

Ja edelleen ääneen lausutun sanan voima on arvaamaton, koska kerran ääneen sanottua et saa napattua takaisin etkä voi hallita sitäkään, kuinka kauas sanasi kantaa.

Saarnaajan kirjassa tavallisten puhuttujen sanojen luonnetta ja voimaa kuvataan tähän tapaan:

”Älä edes ajatuksissasi kiroile kuningasta äläkä makuukammiossasikaan rikasta – taivaan lintu voi viedä puheesi, siivekäs saattaa sanasi ilmi.” (Saarn. 10:20)

Ei liene tarpeen edes antaa esimerkkiä siitä, miten ääneen lausut sanat kantavat. Olemme varmasti jokainen ainakin kantapään kautta sen kokeneet. Edelleen emme voi tietää sitäkään, miten oikeassa hetkessä lausuttu oikea sana kantaa sekin. Kysymys kuuluu: mitä toivomme saavuttavamme sillä, että puhumme pahaa tai kasaamme sadepilviä ja varjoja toisen ihmisen elämään?

Millaista hedelmää toivomme sanojen tuottavan silloin, kun käymme puhumaan pahaa tai panettelemaan lähimmäistämme? Onko tarkoituksemme todella ’julistaa’ hänen elämänsä ylle syvenevää mielipahaa ja pimeyttä?

Olisiko hedelmällisempää kääntää lähimmäisen aiheuttama pettymys tai mielipaha mieluummin siunaukseksi – niin kuin aikanaan Jumala käänsi erämaassa tietäjä Bileamin Israelin ylle lukemat kiroukset siunauksiksi (4. Moos. 23-24)?

Voisimmeko valita panettelun sijaan siunaamisen tien? Miksi emme julistaisi lähimmäisen elämän ylle Jumalan siunausta ja pyytäisi Herraa ”siunaten siunaamaan” häntä, vaikka olisimme kärsineet vääryyttä?

Eräs tuttavani, joka työnsä puolesta liikkuu paljon tien päällä, puoli leikillään sanoi, että hän ottanut tavakseen siunata niitä autoilijoita, jotka ovat hänen näkökulmastaan tien tukkona sen sijaan, että hän vain sadattelisi mielessään.

Kysynkin, että mitä tavoittelen sillä, että sadattelen tien tukkona olevan ajoneuvon kuljettajaa? Ehkäpä siunaamalla häntä tulen itsekin siunatuksi – kuka tietää?

”Minulle annettaisiin oikeat sanat”

Voisin lopettaa ”siunaten siunaamisesta” puhumisen tähän, mutta tahdon tuoda esiin vielä yhden näkökulman tähän aiheeseen. Tämä näkökulma tuo erityisesti meidät uskovat parannuksen paikalle tutkistelemaan itseämme suhteessa toinen toisiimme.

Ajatus nousee voimakkaasti Paavalin kirjeestä Efesoksen seurakunnalle, mitä siteeraan tähän. Paavalin teksti on kirjeen viimeisen luvun loppupuolelta jakeet 18-20, missä hän kirjoittaa:

”Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin. Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä kaikkien pyhien puolesta. Rukoilkaa myös minun puolestani, että minulle annettaisiin oikeat sanat suuhun, kun ryhdyn puhumaan, ja että voisin rohkeasti julistaa evankeliumin salaisuutta, jonka vuoksi olen lähettiläänä, nyt vankilassa. Rukoilkaa, että voisin puhua rohkeasti, niin kuin minun tulee.” (Ef. 6:18-20)

Paavali oli kirjeen kirjoittamisen aikaan vankeudessa, minkä hän mainitsi tekstimme sanoissakin, kun hän pyytää Efesoksen seurakuntaa rukoilemaan puolestaan. Sananpalvelijana Paavalin syvin huoli ei kuitenkaan ollut vankeus eikä Paavali ollut huolissaan itsestään tai olosuhteista.

Toki asiat hänen elämässään olisivat voineet olla mukavammalla mallilla – niin kuin meillä jokaisella, mutta Paavalille olosuhteet olivat toissijaisia seikkoja, vaikka niissä olisi ollut paljonkin korjattavaa.

Nimittäin Paavalin vankeuden aikana seurakunnissa ei oltu aivan yksimielisiä siitä, että Paavali oli vangittuna syyttä. Riitti näet seurakunnissa heitäkin, jotka epäilivät Paavalin vilpittömyyttä ja kutsua apostolina sen tähden, että hänet oli vangittu. Samoin riitti heitä, ketkä panettelivat Paavalia ja epäilivät hänen opetustaan. Ja aina löytyi joku, jonka mielestä Paavali teki väärin – teki hän sitten mitä tahansa.

Silti sananjulistajana Paavali ei ensisijaisesti ollut huolissaan maineestaan, vaan hän oli huolissaan siitä, että hänellä riitti jaettavaa niille kuulijoille, joiden eteen Herra hänet johti:

”Rukoilkaa myös minun puolestani, että minulle annettaisiin oikeat sanat suuhun, kun ryhdyn puhumaan, ja että voisin rohkeasti julistaa evankeliumin salaisuutta” (Ef. 6:19)

Paavali ei ajatellut olevansa irrallinen ’evankeliumin yksikkö’, joka kulkee Jumalan johdossa riippumatta seurakunnasta. Ei! Paavali oli tietoinen siitä, että sananjulistajana hän oli samalla tavalla yksi jäsen seurakuntaruumiissa siinä kuin kuka tahansa muu. Ruumiin jäsenenä hänellä oli annettavaa seurakuntaruumiille, mutta silti hän oli yhtä lailla täysin riippuvainen seurakuntaruumiista, jotta hän tuli itse ravituksi ja hänellä olisi jotain annettavaa toisille.

Tästä syystä Paavali kehotti seurakuntaa rukoilemaan puolestaan. Hän pyysi Efesoksen uskovia rukoilemaan puolestaan, jotta hän edelleen saattoi täyttää oman paikkansa seurakuntaruumiissa. Siitä on kyse, kun hän pyytää seurakuntaa rukoilemaan puolestaan, että Jumala antaa hänelle sanat ja annettavaa.

Paavali näin pyysi seurakuntaan siunaamaan häntä, jotta seurakunta voi edelleen tulla siunatuksi hänen kauttaan. Paavali ei voinut olla siunaukseksi, ellei hän tullut siunatuksi.

Tämä on käytännössä kuva siitä, mitä tarkoitin, kun alussa sanailin, että ”siunaten siunaaminen” tarkoittaa siunauksen jatkumoa, jossa Jumalan siunaus johtaa alati etenevään, enenevään ja laajenevaan siunaukseen.

Siunaamalla siunatkaa

Eipä ole ihminen sinä määrin muuttunut, etteikö kehotus ”siunaamalla siunatkaa” olisi ajankohtainen tänäänkin. Se on kehotus, jolla on kahdet kasvot.

1. Siihen sisältyy kehotus pitäytyä pahan puhumisesta ja juoruilusta.

2. Se ei kuitenkaan pääty hiljaisuuteen, vaan kutsuu täyttämään ilmatilan pahan puheen sijaan siunauksella.

Ei ole aikamme muuttunut Paavalin ajoista siinäkään, että meidän aikanamme löytyy heitäkin, ketkä ruotivat roisin sanoin sananpalvelijoita ja tarttuvat kaikessa heidän tekemisessään epäkohtiin ja virheisiin. Välillä tuntuu jopa siltä, että loan heittämisestä on tullut seurakunnan kansanhuvi. Toki sananpalvelijoiden lisäksi ihan jokainen palvelemaan uskaltautunut on saanut oman osansa pahasta puheesta ja repivästä kritiikistä hänkin. En sano, etteikö meissä palvelijoissa usein olisi syytäkin, mutta kysyn vain, mihin tulokseen loan heittäjä pyrkii?

Heitän haasteena ilman saman ajatuksen, mitä Paavali pyysi Efesoksen seurakunnalta. Miksemme mieluummin rukoilisi ja pyytäisi Jumalaa siunaamaan palvelijaansa, niin että tulemme hänen kauttaan itsekin siunatuiksi? Jos seurakunnassa vallitsee ”siunaamalla siunaamisen” ja rukouksen kulttuuri, eikö seurakunta saa tällöin kokea keskuudessaan alati etenevän, enenevän ja laajenevan siunaukseen?

Jos otan tehtäväkseni siunaamalla siunata seurakunnan palvelijoita, tulee siunaus takaisin moninkertaisena sen kautta, mitä siunauksia hän saa Jumalalta edelleen jaettavaksi. Jos emme rukoile ja siunaa toinen toisiamme ja pyydä Jumalaa antamaan jaettavaa, on kenen tahansa eväät äkkiä syöty.

Matkoillani pohjoisessa Suomessa olen saanut ilon tutustua erääseen henkilöön, josta on tullut minulle rakas veli ja ystävä Herrassa. Keskustelutuokioissamme olen monesti kokenut tulleeni siunatuksi hänen sanoistaan. Hänen persoonastaan huokuu se, että hän on elämässään päättänyt valita siunaamisen ja rukouksen tien arvostelun tien sijaan.

Eräässä keskustelussamme hän kiteytti siteeraamaani Efesolaiskirjeeseen ’kätketyn’ ”siunaamalla siunaamisen” -ketjun varsin napakkaan ja puhuttelevaan muotoon.

Yritän tapailla tuon ajatuksen ja avata omalta osaltani sitä, siten että tämä saamani siunaus kulkee eteenpäin ja ”siunaamalla siunata” edelleen sinua. Ystäväni kuvasi ”siunaamalla siunaamisen” ketjua sananpalvelijan ja seurakunnan katkeamattomana vuorovaikutusketjuna suunnilleen tähän tapaan:

”Tulemme jokainen siunatuksi, kun sananpalvelijat julistavat sitä, mitä Jumala antaa heille puhuttavaksi. He siis puhuvat sanoja, jotka Jumala heille antaa.

Mutta heillä ei ole puhuttavaa, jos Jumala ei anna heille sanoja. Ja miten Jumala voisi heille sanoja antaa, jos me emme heitä siunaamalla siunaa ja pyydä heille sanoja?”

Toisin sanoen, kun seurakunta ”siunaamalla siunaa” palvelijaansa, koko seurakunta osallistuu jo ’saarnan valmistamiseen’. Seurakunnan tehtävä on siunata julistajaa ja rukoilla hänelle sanoja. Ja kun seurakunta hänet siunaamalla siunaa, sananpalvelija saa sanat Jumalalta. Ja koska ne ovat Jumalan sanoja eivätkä hänen omiaan, tulee koko seurakuntasiunatuksi, kun hän edelleen jakaa Jumalalta saadut sanat seurakunnalle.

Tämä olkoon esimerkki Herran mielen mukaisesta ”siunaamalla siunaamisen” -kiertokulusta. Sama periaate toimii kaikessa seurakunnan toiminnassa. Meidän tehtävämme on ”siunaamalla siunata” toinen toisiamme tehtävissä, mitä Herra on itse kullekin antanut ja luottanut.

Mietipä siis mikä on ero sanojen hedelmällä, jos päätän mieluummin ”siunaamalla siunata” veljeäni ja sisartani kuin tikulla kaivaa hänestä esiin virheitä, joita hänessä varmasti riittää? Voisiko olla jopa niin, että huomaan itse tulleeni siunatuksi, kun käyn siunaamaan muita?

Ja vielä – mitä saavutan sillä, jos kärkevästi arvostelen toista ilman ajatustakaan tukea häntä? Mutta mitä voikaan tapahtua, jos mieluummin päätän rukoilla ja pyytää Jumalaa siunaamaan häntä?

Jos seurakunnassa vallitsee turvallinen ”siunaamalla siunaamisen” ja sydämen rukouksen jatkumo, eikö tällöin seurakunta elä alati etenevässä, enenevässä ja laajenevassa siunauksessa – ts. ”siunaamalla siunaamisen” ilmapiirissä?

 Päätän tämän pohdintani ja jätän sinut miettimään näitä ajatuksia Matti Nikusen tutun laulun ensimmäiseen säkeistön saattelemana. Toivon tästä tulevan sydämeni laulu:

”Sinua siunata tahdon,
jos olet väsynyt työstä
tai levottomasta yöstä,
sinua siunata tahdon.”

Pohdittavaa

Onko tilanteita, joissa olisi voinut valita siunata arvostelun ja repimisen sijaan?
Voisinko ottaa siunaamisen elämän kantavaksi asenteeksi?
Mitäköhän siitä seuraisi?