Tämän tekstin aikomus on rohkaista sinua otsikon mukaisesti käydä raivaamaan ja laajentamaan sitä ’maa-aluetta’, jonka Jumala on sinulle tai teille seurakuntana varannut.

Toivottavasti tässä käsitelty Joosuan kirjan ehkä kummalliseltakin vaikuttava teksti (Joos. 17:14-18) kannustaa sinua etsimään Jumalan siunauksia elämääsi entistäkin intensiivisemmin.

Toivon ja rukoilen, että ajatus, jonka tekstivalinta avasi eteeni jopa hieman yllättäen, rohkaisee myös sinua etsimään Jumalan siunausta elämääsi sieltäkin, mistä et välttämättä ole sitä aikaisemmin tiennyt tai rohjennut etsiä.

Luvatun maan maa-alueiden jakaminen

Joosuan kirjan 16. luvun alusta siirrytään luvatun maan perintöosien eli maa-alueiden jakamisessa Joosefin heimojen osuuksiin. Toisin sanoen Efraimin ja Manassen suvuille annettiin niille katsotut maa-alueet (Joos. 16:1-3).

Heimojen maa-alueet jaettiin arvalla (Joos. 14:2). Niin oli jo tehty ja määrätty edelleen tehtäväksi jo Mooseksen kirjassa (4. Moos. 26:55), joiden ohjetta Joosua jaossa noudatti. Mitä arpa jakoi ja miten alueiden koot tarkalleen määräytyivät, sitä emme tiedä, mutta arvan sanotaan osoittaneen maa-alueet.

Arvalla mitä todennäköisemmin viitattiin ylipapin rintakilvessä säilytettyihin ”uurim” ja ”tummim”esineisiin, joita käytettiin Israelissa eräänlaisina ’ennustusvälineinä’ esimerkiksi jumalanpalveluksessa (3. Moos. 16:8-9). Jo säilytyspaikka ylipapin rintakilvessä kertoo, että näitä välineitä ei käytetty kovin hatarin perustein, vaan niillä kysyttiin vakavin mielin Jumalan tahtoa.

Näiden pyhien arpomisvälineiden nimet merkitsevät suoraan hepreasta suomeksi käännettynä ”valot ja täydellisyydet”, kun taas vanha kreikankielinen Septuaginta käyttää niistä sanoja, jotka merkitsevät kielellämme ”ilmoitus ja totuus”. Septuagintan käännös kertoo mielestäni selkeämmin pyhien arpojen käyttötarkoituksesta. Niillä kysyttiin neuvoa Jumalalta, kun ei ollut mitään muuta tapaa ratkaista Jumalan tahtoa jonkin asian kohdalla.

Kun siis luvatun maan toistaiseksi suurelta osin vielä valtaamatonta maata jaettiin heimojen kesken, annettiin maa-alueiden valinta Jumalan käsiin. Vältyttiin varmasti monelta kahnaukselta, kun heimopäälliköt eivät keskenään suorittaneet jakoa.

Joosua antoi maa-alueiden jakamisen Jumalan käsiin. Jumala oli kansalleen luvan maan osoittanut, joten hän myös jakaisi maan heimojen kesken. Heimojen oli tyytyminen siihen, miten Jumala näki hyväksi maat heille jakaa.

Arpominen pyhillä välineillä on vertauskuva asian antamisesta täysin Jumalan käsiin.

Manassen heimon maa-alueet

Tuossa jo totesin, että Joosuan kirjan 16 – 17 luvuissa kerrotaan luvatun maan perintöosien jakamisesta Joosefin heimojen osuuksiin. Siinä Efraimin ja Manassen suvuille annettiin niille katsottu maa-alue (Joos. 16:1-3), joka jaettiin edelleen näiden heimojen kesken hyvinkin suhteutettuna heimojen kokoon. Luvussa 16 kuvataan Efraimin maa-alue (Joos. 16:5-10) ja 17. luvussa Manassen heimon alue (Joos. 17:1-13). Ja kuten edellä jo todettiin, jaettiin nämäkin maa-alueet sovitulla tavalla käyttäen pyhiä arpomisvälineitä (Joos. 16:1; Joos. 17:1).

Manassen ja Efraimin arvalla saama maa-alue oli pinta-alaltaan sangen hyvän kokoinen etenkin, kun Efraimin sukukunta oli lukumääräisesti melko pieni siinä missä taas Manasse oli runsaslukuinen. Mooseksen suorittamassa toisessa väenlaskussa Efraimin suvun kooksi laskettiin 32 500 miestä ja Manassen 52 700 miestä (4. Moos. 26). Edes yhteenlaskettuna nämä kaksi sukua eivät juuri ylittäneet määrällisesti muiden suurin sukukuntien kokoa: Juuda 76 500 miestä, Dan 64 400 ja Isaskar 64 300.

Oli täten varsin kohtuullista antaa Joosefin jälkeläisille yhteinen vähän kookkaampi maa-alue – etenkin kun he yhdessä edustivat Joosefin sukukuntaa.

Heimon valitus

On varsin mielenkiintoista, että Manassen suvun päämiehet kävivät ainoina suvuista valittamaan Joosualle maa-alueesta, joka heille oli arvottu samalla tavalla kuin muidenkin maa-alueet.

”Joosefin heimon miehet sanoivat Joosualle: ’Miksi annoit meille perintömaaksi vain yhden arpaosan, yhden maa-alueen, vaikka Herra on siunannut meitä ja tehnyt meistä suuren kansan?’” (Joos. 17:14)

Voidaan vallan hyvin todeta, ettei Joosefin heimon miesten valitus ollut edellä nähtyjen lukujen valossa oikeutettu. Esimerkiksi Juudan, Danin ja Isaskarin heimot olivat määrällisesti samaa kokoluokkaa kuin Manasse ja Efraim yhteensä eikä heidän maa-alueensa kooltaan poikennut merkittävästi Joosefin heimojen yhteenlasketusta maa-alueesta.

Herra oli toki siunannut Joosefin heimoja antamalla heistä kasvaa melko suuren sukukunnan, mutta se ei ollut mitenkään poikkeuksellisen suuri toisiin sukuihin nähden. Heidän vaateensa ei ollut sekään oikeutettu jos nyt vertailu ja napina Jumalan valintaa kohtaan ajateltaisiin oikeutetuksi.

Herätän tässä kysymyksen siitä, mitä napisijat itse asiassa halusivat? Olivatko he tyytymättömiä Jumalan tahtoon? Vai katsoivatko he olevansa etuoikeutettuja ja parempia muihin heimoihin nähden, kun he kokivat saaneensa liian vähän siihen nähden, kuinka Herra heitä oli siunannut?

Joosuan vastaus ja vuoropuhelu

On mielenkiintoista nähdä Joosuan vastaus. Hän nimittäin ei lähtenyt lainkaan mukaan tähän ajatusleikkiin:

”Joosua vastasi heille: ’Kun te kerran olette suuri kansa ja Efraimin vuoristo on teille liian ahdas, niin menkää perissiläisten ja refalaisten metsiin ja raivatkaa sieltä itsellenne maata.’” (Joos. 17:15)

Joosua ei luvannut Manassen heimolle lisää maata siltä alueelta, josta maata jaettiin sukukunnille, vaan hän otti valittajia kiinni heidän omista sanoistaan. Joosua sanoi ”Kun te kerran olette suuri kansa ja Efraimin vuoristo on teille liian ahdas”. Hän tarttui siihen, että jos Herra oli Manassen heimoa siunannut suurella väkimäärällä, miksi he eivät sitten menneet eteenpäin Jordanin itäpuolelle ja raivanneet sieltä itselleen lisää asuintilaa.

Kyse ei ollut siitä, etteikö tilaa olisi tarjolla toisaallakin. Joosua suostui laajentamaan Manassen maa-alueen, mutta se vaati ensin tuon maan haltuun ottamista ja sen jälkeen sen raivaamista. Maa oli siis otettava haltuun ja raivattava asuinkäyttöön sopivaksi. Se vaati työtä ja rohkeutta, mikä käy sangen mainiosti ilmi miesten vastauksesta Joosuan heittämään haasteeseen:

”Joosefin heimon jäsenet sanoivat: ’Vuoristosta ei löydy meille tarpeeksi tilaa, ja kaikilla tasangon kanaanilaisilla, sekä Bet-Seanissa ja sen ympäristökylissä asuvilla että Jisreelin tasangon asukkailla, on raudoitettuja sotavaunuja.’” (Joos. 17:16)

Joosuan vastaus ei selvästikään miellyttänyt kysyjiä, vaikka he saivat alueen laajennettua niin kuin he olivat pyytäneet. Joosuan osoittamassa alueessa ei ollut mitään vikaa, vaan alue oli hyvinkin viljavaa ja hyvää seutua asua. Jos näin olisi ollut, tuskin siellä olisi asunut entuudestaan vahvoja kanaanilaisia heimoja.

Laajennettu maa-alue ei miellyttänyt kysyjiä sen tähden, että alueen haltuunotto edellytti rohkeita tekoja ja kovaa työtä. Vuoristoa piti raivata ja tasangot olivat asuttuja ja niitä asuttivat sangen vahvat viholliset, joilla oli käytössään edistynyttä sotatekniikkaa. Joosefin heimon miehet eivät nähneet heille luvattua maata enää lainkaan houkuttelevana, koska heitä pelotti ottaa se haltuun, vaikka se oli Jumalan heille osoittama alue sekin.

Joosua näki toisin

Tuntuu siltä, että alussa niin hyvältä tuntunut argumentti siitä, että Manassen heimoa oli siunattu suurella kasvulla ja että tarvitsivat tästä syystä lisää maata, oli kääntynyt heitä vastaan. Siitä ei kuitenkaan ollut kyse, koska en usko Joosuan saivarelleen heille luvatessaan suuren maa-alueen Jordanin itäpuolelta. Joosua yksinkertaisesti näki vain asian hieman toisin:

”Joosua sanoi Joosefin jälkeläisille, Efraimin ja Manassen heimon miehille: ’Te olette suuri kansa ja teillä on paljon voimaa. Te saatte enemmän kuin yhden arpaosan: vuoristo on teidän. Se on metsäistä maata, mutta te voitte raivata sitä ja näin ottaa sen kokonaan haltuunne. Te saatte vielä kukistetuksi kanaanilaisetkin, vaikka heillä on raudoitettuja sotavaunuja ja vaikka he ovat voimakkaita.’” (Joos. 17:17-18)

Sanat ”vuoristo on teidän” jäivät minua puhuttelemaan. Ei niin kuin Joosua ei olisi nähnyt sitä työmäärää mikä metsäisen maan raivaamisessa oli. Eikä Joosua jättänyt laskuistaan pois edes sillä hetkellä kovin ylivoimaiselta vaikuttanutta vihollista. Ne olivat hidaste, ne merkitsivät kovaa työtä, mutta siitä huolimatta”vuoristo on teidän”. Jumala oli osoittanut ja antanut maan Joosefin heimoille; maa oli vain otettava haltuun ja valmistettava viljelyyn ja asumiseen sopivaksi.

Ei helppoja siunauksia

Ymmärrän vallan hyvin, että Joosefin heimon miehet eivät hyppineet riemusta tasajalkaa katsoessaan uutta laajennettua maa-aluetta edessään. Heidän vaikea nähdä tulevat sukupolvet asuttamassa nyt ylivoimaisen vihollisen hallussa olevia tasankoja ja metsän valtaamia vuoristoalueita. Oli käytävä eteenpäin – kohti vihollista, ottamaan haltuun se, minkä Jumala oli heille antanut. Ja oli käytävä eteenpäin raivaaman ne maat viljelykuntoon, jotka olivat nyt luonnontilassa metsäisenä maana.

Joosefin heimon miehet etsivät valituksellaan helppoa siunausta. He kokeilivat kepillä jäätä, josko he saisivat Joosuan taipumaan siihen, että Jumala lohkaisi heille palan lahjamaata vielä jostain. He tiesivät olevansa siunattuja – siinä mitä tuli heimojen kokoon ja vaurauteen, mutta siitä huolimatta he olivat haalimassa itselleen lisää siunauksia. He eivät etsineet niinkään Jumalan tahtoa, vaan helppoja siunauksia. Siunauksia, jotka heille kuuluivat sen tähden, että he olivat jo nyt tullee siunatuiksi.

He tahtoivat Jumalalta enemmän, mutta he eivät olleet valmiit antamaan itse Jumalalle enemmän. He tahtoivat ilmaisen siunauksen – sellaisen, joka vain tipahtaa heidän eteensä ja he sitten nauttivat siitä. Mutta Jumala antoi heille enemmän. Hän antoi heille maa-alueen, jonka haltuun ottaminen ei olisi mitenkään onnistunut Israelin pienemmiltä heimoilta. Jotta Manassen heimo saattoi nauttia laajennetusta maa-alueesta, sen täytyi raivata maa, jotta sinne saattoi kylvää siemenen ja saada sadon. Sen täytyi raivata maa, jotta he saattoivat asuttaa sen ja elää siellä. He eivät voineet ottaa sitä haltuun näkemättä ensin vaivaa. Maa toki oli jo silloin heidän, mutta se ei vielä palvellut tarkoitustaan.

Jumala antoi heille alueen (tai siunauksen), jonka haltuun ottaminen maksoi heille vaivaa. Mutta samaan aikaan tuo vaiva oli sekin suuri siunaus. He joutuivat koettelemaan uskonsa ja luottamuksensa Jumalan lupaukseen. He eivät saaneet helppoa ’rukousvastausta’, vaan vastauksen, johon astuminen edellytti heiltä uskonaskeleiden ottamista. Se merkitsi kasvamista Jumalan tahdon tuntemisessa, kasvamista luottamuksessa ja kasvamista Jumalan lähellä elämisessä.

Sama seurakunnan ja uskovan elämään

En tiedä, mitä tämä Joosuan kirjan teksti sinulle puhui, mutta minusta se on hieno vertauskuva niin seurakunnan kuin uskovan elämästä. Kuinka usein mekin olemme Jumalan edessä – milloin seurakuntana ja milloin ihan itseksemme – etsimässä häneltä siunausta – ”laajennettua maa-aluetta”.

Joosefin miesten tavoin tiedämme saaneemme Jumalalta kovin paljon ja tiedämme olevamme hyvin monella tavalla erityisen siunattuja. Tulemme Jumalan eteen ja pyydämme häneltä lisää, mikä ei ole ollenkaan väärin – päinvastoin.

Toki ei häneen eteensä sovi tulla vertaillen niin kuin Manassen miehet. Ei meistä kenellekään ole varaa tulla Jumalan eteen sanomaan, että ”minulle kuuluisi enemmän kuin noille muille, koska olen jo näin ja näin siunattu”. Aja pois tuollainen asenne meistä. Emme ole parempia tai huonompia kuin toiset – emme seurakuntana emmekä itsenämme!

Sen sijaan saamme hyvinkin tulla Jumalan eteen etsimään ’laajennettua maa-aluetta’ ja pyytämään häntä siunaamaan seurakuntamme ja oman elämämme läsnäolollaan ja tahtonsa tapahtumisella meidän kohdallamme.

Mutta kuinka usein mekin etsimme helppoa siunausta? Kuinka usein pyydämme Jumalaa antamaan herätyksen tai johtamaan meidät omassa elämässämme uusille siunauksen poluille, mutta… Kun Jumala sitten avaa eteemme ne uudet näkymät ja sanoo ”vuoristo on nyt teidän”, olemmeko me enää yhtään niin valmiit käymään kiinni laajennettuun siunaukseen? Vai olisiko sittenkin helpompaa ja mukavampaa pitäytyä vain näissä näkymissä, mitkä on jo turvallisesti otettu haltuun?

Uskallanko siis käydä kiinni Jumalan lupaukseen ”vuoristosta”, silloin kun sen haltuun ottaminen vaatii kovaa työtä? Jos Jumala on sinulle ”vuoriston” antanut, se on silloin reaalisesti sinun, vaikka et olisi sitä vielä haltuun ottanutkaan. Inhimillisesti et varmaan koskaan sitä kykene haltuusi ottamaan, mutta jos Jumala on se sinulle näyttänyt, käy rohkeasti eteenpäin, vaikka et ymmärtäisi, miten se vihollisen sieltä voitetaan tai miten niin sankka metsikkö voidaan mitenkään raivata kuntoon.

Uskon, että tämä sana ”vuoristo on nyt teidän” on monella tavalla tosi tämän päivän seurakuntien kohdalla. Jumala on näyttänyt alueen, mutta onko seurakunta valmis ottamaan sen haltuun, kun se ei ole sellainen ’heti valmis’ tai ’avaimet käteen’ siunaus?

Ja aivan samaa kysyn sinun kohdallasi koskien oman elämäsi käänteitä? Oletko sinä valmis raivaamaan alueita elämässäsi, jotta Jumalan siunaus voisi astua voimaan sielläkin? Mitä hyötyä on siunauksesta, jota ei oteta haltuun?

Kehotus Jeremian sanoin

Lopuksi tahdon rohkaista sinua – ja seurakuntaasi. Katso vielä Joosuan viisasta neuvoa ja katso Joosefin miehiä, jotka monella tapaa ovat ajankuva meidän aikamme ja kulttuurimme seurakunnista ja uskovista. Etsitään helppoa siunausta, mutta kun aikamme ’Joosuat’ siunauksen tien näyttävät, olemme valmiit raivaamaan ne esiin?

Jeremian kehotus Juudan ja Jerusalemin asukkaille sodan ja hädän edessä, on vertauskuvallinen kehotus myös meille tänään:

”Näin sanoo Herra Juudan ja Jerusalemin asukkaille: – Raivatkaa itsellenne uudispelto! Älkää kylväkö enää orjantappuroiden sekaan.” (Jer. 4:3)

Ystävät, älkäämme kylväkö ohdakkeiden ja orjantappuroiden sekaan, vaan raivatkaamme ensin maaperä kuntoon ja vasta sitten kylväkäämme uuteen peltoon, jossa on elinvoimaa.

Jos Jumala sinut lähettää, älä pelkää mennä sinne, missä näet ongelmat niin suurina ettei niitä voi ylittää. Jos Jumala sinut lähettää, älä pelkää mennä sinne, missä sinun täytyy raivata ja taas raivata ennen kuin pääset ensimmäistäkään satoa kylvämään saati sitten niittämään. Tämä on Jumalan sana sinulle ja minulle – meidän aikamme seurakunnille. Aamen.

Pohdittavaa

Missä on minun laajennettu ’maa-alueeni’?
Tahdonko tarttua Jumalan siunaukseen silloinkin, kun se tarkoittaa raivaamista?