Mikä tekee rahasta niin halutun välineen? Sen nyt ymmärtää, että rahaa tavoittelevat he, keillä ei sitä ole riittävästi, mutta kun samaan aikaan sitä edelleen tavoittelevat hekin, joilla sitä riittää. En tarkoita vain hyvin toimeentulevia, vaan heitä, keille raha turvan välineenä on menettänyt merkityksensä, koska sitä on niin paljon.

Yksi syy siihen, ettei raha menetä viehätysvoimaansa on todennäköisesti valta. On näet niin, että raha antaa haltijalleen valtaa. Raha antaa kahdenlaista valtaa: 1) valtaa toteuttaa unelmia ja 2) valtaa vaikuttaa toisiin ihmisiin. Tai oikeammin – raha pitää vallan itsellään, mutta sen haltija saa käyttää siinä olevaa valtaa. Rahan valta on siinä mielessä valheellista, että valta pysyy kuitenkin rahalla itsellään, mutta ihminen ikään kuin käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Täten hänen valtansa katoaa siinä missä rahakin.

Rahalla ostettu valta on valheellista, koska se harhauttaa ihmisen kuvittelemaan, että hänen elämänsä on täysin hänen vallassaan, vaikka näin ei ole. Rahalla ostettu valta on sekin harhakuva, joka saa ihmisen kuvittelemaan, että riittävällä rahamäärällä hän voi toteuttaa ja hallita ’rajatta’ elämäänsä tahtonsa mukaan.

Toisaalta rahan valta toisiin ihmisiin kohdistuvana vaikutusvaltana on petollista sekin. Ihmiset eivät näet kunnioita rikkaan valtaa, vaan ainoastaan hänen rahojaan – haluten niistä siivun itselleen. Rahan valta perustuu täten pitkälti himoon – ihmisten haluun omistaa osa siitä, mitä varakas henkilö omistaa. Vastaavasti varakas ihminen yrittää jatkuvasti kartuttaa omaa varallisuuttaan.

Rahaan perustavaan vallankäyttöön liittyy valheellinen kuva, että varallisuuden haltijan käyttämä valta on rajaton, mikäli vain rahaa riittää. Tällainen näkymä rajoittamattomasta vallasta ruokkii ihmistä käyttämään valtaansa väärin haaliakseen lisää rahaa ja sen myötä valtaa.

Huomautan kuitenkin, että raha itsessään ei ole paha. Se on vasta silloin, kun siitä tulee elämää ohjaava voima. On onneksi paljon heitä, jotka viisaan huoneenhaltijan tavoin ymmärtävät vastuunsa rahan suoman vallan käyttäjinä, jotka valjastavat rahan palvelemaan kestäviä päämääriä. Mutta ikävä kyllä kovin usein raha tuhoaa ihmisen arvostelukyvyn ja harhauttaa hänet käyttämään valtaansa vastuuttomasti.

Valtaa ja vastuuta

Tämän meille tutusta rahan käsitteestä johdetun alkupuheen tarkoitus on maalata eteesi näkymä vallankäytön ja vastuullisuuden ongelmallisuudesta. Rahan valta ilman kestävää arvopohjaa on eräänlainen irvikuva raamatullisesta vallankäytöstä. Kun rahasta tulee maksuvälineen sijaan vallankäytön motiivi, se on pahimmillaan vastuullisen vallankäytön antikristillinen irvikuva, nimittäin:

• Rahan valta perustuu johonkin, mitä ihmisen on mustasukkaisesti varjeltava säilyttääkseen asemansa. Raha ei luota ihmiselle valtaa – se antaa hänen vain käyttää valtaa kartuttaakseen vaurautta.

• Rahan valta ei velvoita ihmistä vastuullisuuteen. Raha ei määrittele vallalle arvopohjaa. Rahan edessä ihminen ei ole vallastaan vastuussa kenellekään – tai näin hän siis voi luulla.

• Raha ei millään tavalla opasta ja tue vallankäyttäjää tehtävässään. Se vain avaa mahdollisuuksia, mutta ei takaa jatkuvuutta.

Jos käännämme nämä nurjat ajatukset toisinpäin, saamme kääntäen kuvan siitä, mitä on raamatullisesta vallankäyttö:

• Raamatullinen valta ei perustu katoavaan persoonattomaan mahtiin, vaan sen perusta on ikuinen Jumala.

• Toiseksi raamatullinen valta on vastuullista. Ihminen vallankäyttäjänä on vastuullinen saavutuksistaan Jumalalle, mikä antaa vallalle terveen arvopohjan.

• Ja kolmanneksi Jumala on valtuuttajana itse hallitsijan tukena. Hänen läsnäolonsa takaa jatkuvuuden ja pysyvyyden silloinkin, kun hallitsija vaihtuu.

Ehkäpä kaunein kuva ihmisestä vastuullisena vallankäyttäjänä on luomiskertomuksen käskyssä ihmiselle vallita hänen vastuulleen luotettua luomakuntaa:

”Jumala sanoi: ’Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.’

Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.’” (1. Moos. 1:26-28)

Ajatus Jumalasta ihmisen valtuuttajana on selkeä. Herra on antanut ihmiselle kappaleen omaa valtaansa, jota ihminen hallitsijana heijastaa Jumalan kuvana taaten koko luomakunnalle hyvinvoinnin. Ihmisen valta luomakunnan valtiaana ei ole päämäärätöntä, vaan tarkoituksellista, säilyttävää ja ennen kaikkea vastuullista. Se, miten ihminen on tehtävässään kulloinkin onnistunut, on toinen asia. Ja luomakunnassa näemme oman hallintamme tulokset. Ne ovat siinä ennen meidän syntymäämme ja ne jäävät olemaan yhä meidän jälkeemme.

Joka tapauksessa oma sukupolvemme on tänään toteuttamassa tätä tehtävää. Lukemattomat sukupolvet ovat kantaneet vastuunsa ennen meitä ja meidän vastuullamme on, että taas meidän jälkeemme jää jotain hallittavaa tuleville sukupolville. Tehtävä säilyy, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Ja tehtävä säilyy siksi, että tehtävä on Jumalan asettama ja hän itse on sitoutunut tukemaan ihmistä sukupolvesta toiseen tässä tehtävässä.

Oikeasta vallankäytöstä ja hallitsemisesta on meillä kuva myös Daavidin elämässä. Nimittäin Daavidin elämän viimeisiin päiviin sijoittuvat tekstimme ovat yhdessä hyvä esimerkki vallan ja vastuun siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Se on lohdullinen ja rohkaiseva näkymä siihen, miten Jumalan asettaman työntekijän ei tarvitse murehtia siitä, miten hänen uurastukselleen käy, kun on aika itse astua syrjään.

Daavidin loppusanoissa näemme myös jotain siitä, mikä on ero persoonallisen Jumalan ja persoonattoman rahan kaltaisen maallisen vallan varaan rakennetulla elämäntyöllä. Katsotaanpa.

Kun vastuu vaihtuu

Viittaan tässä kahteen tekstikappaleeseen. Kummatkin tekstikappaleet sijoittuvat ajallisesti kutakuinkin samaan aikaan, vaikka ne on sijoitettu tekstissä erilleen.

Daavid oli hallinnut yhteensä 40 vuotta Israelia (1. Kun. 2:10-12; 1. Aik. 29:26-30), kun oli tullut aika siirtää valta Salomolle (1. Kun. 2:1; 1. Aik. 29:21-25). Daavid oli tuolloin noin 70 vuoden ikäinen (2. Sam. 5:4) ja alkoi olla jo melko heikossa kunnossa vuodepotilaana (1. Kun. 1:1).

Ensimmäisen kuningastenkirjan tekstissä Daavid ohjeistaa nuorta kuningas Salomoa tehtäväänsä Israelin kuninkaana jokin aikaa kruunajaisten jälkeen. Salomo oli siis tässä kohden jo kruunattu uudeksi kuninkaaksi. Vastaavasti aikanaan Mooses (5. Moos. 31:1-8), Joosua (Joos. 23:1-16) ja Samuel (1. Sam. 12:1-25) Jumalan hallintavallan edustajina ohjeistivat jatkajiaan kuolemansa edellä.

Toinen tekstimme sijoittuu sekin samaan aikaan, vaikka se on kerronnallisista syistä sijoitettu eri kohtaan teoksessa. Kirjoittaja on sijoittanut sen samaan yhteyteen Daavidin ylistyslaulun kanssa (2. Sam. 22:1-51), joka muuten on miltei sanasta sanaan sama teksti kuin psalmien kirjaan taltioitu 18. psalmi.

Daavid lienee kirjoittanut tämän runollisen tekstin lähellä kuolemaansa, kuten tekstin alku antaa ymmärtää: ”Nämä ovat Daavidin viimeiset sanat”. Tätä Samuelin kirjan tekstiä kutsutaan Daavidin runouden testamentiksi; se on todennäköisesti hänen viimeinen runomuotoinen tekstinsä. Hän lienee kirjoittanut sen viimeisinä päivinään yhteenvedoksi elämästään rohkaisuksi jatkajalleen.

Runollisena testamenttina teksti sopii mainiosti sekin vallan ja vastuun vaihtumisen teemaan. Tekstin ensimmäisen jakeen esittelysanat korostavat Daavidin elämää nimenomaan Jumalan valittuna kuninkaana – miehenä, jonka suuruus oli Herrassa – ei hänessä itsessään:

”— Näin sanoo Daavid, Iisain poika, näin sanoo mies, jonka Korkein on korottanut, Jaakobin Jumalan voideltu, hän, jota Israelin laulut ylistävät” (1. Sam. 23:1)

Luottavaisin mielin menneen myrskyistä huolimatta

Kumpaakin tekstiä (1. Kun. 2:1-4; 2. Sam. 23:1-7) leimaa sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, ettei pitkän uransa aikana paljon nähnyt ja kokenut Daavid kaipaa menneisyyden tai valtansa perään. Hänelle ei ole vaikea luopua vallasta. Hän ei ole lainkaan huolissaan siitä, miten hänen elämäntyölleen käy. Päinvastoin hänen sanoistaan huokuu luottamus.

Daavidin syvä luottamus ei ole itsestäänselvyys. Päinvastoin on jopa merkillistä, kun ajattelet, että vuosien sotimisen, maanpaon ja kuolemanuhkan jälkeen valtaistuimelle noussut Daavid on vapaa kyynisyydestä ja epäluuloista. Kuninkaanakin hänen hallintokauteensa mahtui melkoinen määrä sotia, juonittelua, kapinaa, sisällissotia jne. Siitä huolimatta Daavidin viimeisistä sanoista huokuu luottamus – ei epäily, ei kyynisyys eikä vainoharhaisuus – mitä siis luulisi elämäntapahtumien hänen sydämeensä istuttaneen. Mutta Daavid katsoo luottavaisesti eteenpäin.

Monen muun kuninkaan kohdalla oli käynyt päinvastoin – hyvänä esimerkkinä vaikkapa Herodes Suuri. Hän oli yli 30-vuotisen hallintokautensa aikana onnistunut lujittamaan valtansa keisarin vasallina. Loppupuolella elämäänsä hän jo niin vainoharhainen, että hän tapatti omaa sukuaan säilyttääkseen oman asemansa ja varmistaakseen mieleisen kruununperillisen. Herodeksen tuomioistuin, joka oli täynnä Herodeksen tukijoita, tuomitsi tekaistuin perustein prinssin toisensa jälkeen kuolemaan. Keisari Augustuksen tiedetään sanoneen Herodeksen hovista, että ”parempi on olla Herodeksen sika kuin Herodeksen poika”. Hyvin kuvaavaa Herodes Suuren pakkomielteestä suojella valtaistuintaan on Raamatun mainitsema Betlehemin verilöyly (Matt. 2:7-18), joka ajoittuu Herodes Suuren viimeisiin elinvuosiin. Poikalasten elämä ei merkinnyt Herodekselle mitään sen rinnalla, että hän pelkäsi mahdollisen messiaan uhkaavan hänen kuningassukuaan.

Daavidin kohdalla tällaisesta ’suojelusta’ ei ollut tietoakaan, vaikka hän siis oli hallinnut pitkän ja sangen myrskyisen kauden ja tiesi, että Salomon kruunua himoitsi myös moni muu. Inhimillisesti epävarmasta tilanteesta huolimatta kuitenkin Daavid katsoi luottavaisin silmin tulevaan, vaikka tuleva ei ollut enää hänen käsissään.

Daavidin sanat vastuun vaihtuessa

Syy siihen, miksi Daavid kuolinvuoteellaan katsoo varsin luottavaisesti eteenpäin on siinä, että päinvastoin kuin esimerkiksi Herodes Suuri, Daavid tiesi, ettei hänen hallintansa menestys ole rakennettu hänen omaan pätevyytensä, vaan Jumalan kaitselmuksen ja ylivertaisen voiman varaan.

Daavid itse oli valmis jo väistymään, koska hän tiesi jatkajansa selviävän haasteistaan samoin luottaen Jumalan lupauksiin ja hänen tahtonsa mukaan eläen kuin hänkin ole tehnyt:

”Minä olen nyt menossa sitä tietä, jota meidän kaikkien on mentävä. Ole sinä luja, ole mies! Muista, mihin Herra, sinun Jumalasi, sinua velvoittaa.” (1. Kun. 2:2-3a)

”Herran henki puhuu minun kauttani, hänen sanansa on minun kielelläni. Israelin Jumala on puhunut, Israelin turvakallio on minulle lausunut: ’Joka oikeamielisenä hallitsee ihmisiä, joka hallitsee heitä Jumalaa peläten, hän sädehtii niin kuin pilvetön aamu auringonnousun aikaan, kun ruoho valon loisteessa versoo maasta sateen jälkeen.’” (2. Kun. 23:2-4)

Daavid itse oli hallinnut Israelia 40 vuotta Jumalan johdatuksessa. Kertaakaan Jumala ei ollut häntä pettänyt, päinvastoin Herra oli ollut uskollinen silloinkin, kun Daavid itse oli epäonnistunut. Daavid tiesi luottaa kuolemansa hetkelläkin, että Herra jatkaa seuraavien sukupolvien aikana hänen elämäntyötään, vaikka hänestä itsestään aika jättää. Työn jatkuvuus lepää Jumalassa – ei Daavidin tai Salomon erinomaisuudessa hallitsijoina.

Daavidin sanoista välittyy tietoisuus, että hänen elämäntyönsä ei ole menevä hukkaan, koska Herra, joka nosti hänet kuninkuuteen, tulee jatkamaan hänen työtään poikansa Salomon kautta. Daavidin ei vallan vaihtuessa tarvinnut pelätä jatkajan pätevyyden tähden. Herra olisi pitävä Salomosta huolen siinä, missä hänestäkin. Jumalassa Salomolla oli kaikki ne samat mahdollisuudet, tuki ja turva, mikä hänellä hallitsijana oli ollut.

Israelin kuninkaan valta ei perustunut sotilaalliseen tai taloudelliseen mahtiin, vaan Jumalaan, jonka alaisuudessa kuningas hallitsi kansaa. Daavidin ei tarvinnut edes ’vahdin vaihdon’ aikaan olla huolissaan poikansa sotilaallisesta tai taloudellisesta vallasta, koska Israelin kuninkaan valta ei levännyt maallisen mahdin varassa. Koska hallinnon peruskivi oli Herra itse, säilyi hallinto siitäkin huolimatta, että ihmiset vaihtuivat.

Tämä luottamus Jumalan huolenpitoon ja liittouskollisuuteen sukupolvien yli oli vuosien varrella syöpynyt syvälle Daavidin sydämeen. Hän itse osoitti aikanaan liittouskollisuutta Mefibosetille, ja nyt hän puolestaan luotti jatkajansa Jumalan liittouskollisuuden varaan. Kuninkaana häntä oli aina kantanut Herra, hänen lupauksensa ja uskollisuutensa – ja hän saattoi uskoa saman jatkuvan sukupolvesta toiseen. Kummassakin tekstissä Daavid mainitsee tämän.

Kumpikin Daavidin jäähyväispuhe painottaa Jumalan uskollisuutta sukupolvien yli. Luetaanpa, mitä Daavid niissä kirjoittaa

Daavidin jäähyväissanat

Aloitetaan Daavidin jäähyväissanoista Salomolle:

”Minä olen nyt menossa sitä tietä, jota meidän kaikkien on mentävä. Ole sinä luja, ole mies! Muista, mihin Herra, sinun Jumalasi, sinua velvoittaa. Kulje hänen teitään ja noudata hänen säädöksiään ja määräyksiään, hänen lakejaan ja hänen liittonsa ehtoja, jotka ovat Mooseksen laissa. Silloin menestyt kaikessa mitä teet ja kaikkialla minne käännyt, ja silloin toteutuu se, minkä Herra on minusta sanonut: ’Jos poikasi pysyvät oikealla tiellä ja ovat koko sydämestään ja sielustaan vilpittömiä minua kohtaan, Israelin valtaistuimella on aina oleva sinun sukuusi kuuluva mies.’” (1. Kun. 2:2-4)

Daavid tiesi saaneensa työnsä päätökseen – on tullut hänen vuoronsa mennä ”sitä tietä, jota meidän kaikkien on mentävä”. Hän kuitenkin saattoi lähteä ’matkaan’ hyvillä mielin, koska hän tiesi työnsä lepäävän Jumalan käsissä. Salomon osa hallitsijana oli sama kuin Daavidin – olla uskollinen Herralle.

Jumala pitää huolen siitä, että kukin meistä saa tässä ajassa valmiiksi kaiken sen, mitä Herra on osaksemme tarkoittanut. Kun sanomme, että työ on Herran, voimme luottaa hänen saattavan sen päätökseen. Jumala on uskollinen. Tämä on sangen lohdullista muistaa silloin, kun tuntuu, ettemme ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä ’pitäisi’. Vaikka jotain jäisi meiltä kesken, Herra huolehtii työstänsä.

Daavidin runollinen testamentti

Toisessa tekstissä Daavid pukee runomittaan hyvin pitkälti samankaltaiset ajatukset kuin edellisessä tekstissä:

”Herran henki puhuu minun kauttani, hänen sanansa on minun kielelläni. Israelin Jumala on puhunut, Israelin turvakallio on minulle lausunut:

’Joka oikeamielisenä hallitsee ihmisiä, joka hallitsee heitä Jumalaa peläten, hän sädehtii niin kuin pilvetön aamu auringonnousun aikaan, kun ruoho valon loisteessa versoo maasta sateen jälkeen.’

Eikö näin ole Jumalan edessä minun sukuni laita? Hän on solminut kanssani ikuisen liiton, hyvin säädetyn, kestävän ja lujan. Mikä on minulle avuksi ja mitä toivon, sen kaiken hän sallii menestyä.

Mutta kelvottomat ovat kuin ohdakkeet, jotka viskataan pois, joita kukaan ei ota käteensä. Niihin kosketaan vain raudalla ja keihäänvarrella. Tulenliekeissä ne poltetaan.” (2. Sam. 23:2-7)

Daavidin hallinnon tulevaisuus ei levännyt hänen henkilökohtaisten saavutustensa tai meriittiensä, vaan yksin Jumalan liittouskollisuuden varassa. Daavid tiesi, että hän ei onnistunut kuninkaana taistelutaitojensa vuoksi, vaan siksi, että Herra itse taisteli hänen rinnallaan. Jos siis Salomo vain pysyy uskollisena Herralle, hänen aikanaan valtakunta on kukoistava kuten Daavidin aikaankin. Vaikka Daavid ja hänen maineensa katoavat, Jumala ja hänen lupauksensa pysyvät sukupolvesta toiseen.

Salomon hallinnon menestys on laskettu Jumalan varaan – ei ’Daavid isän’ perintöön. Kestävän menestyksen salaisuus on kestävässä perustassa. Rakennus seisoo tai kaatuu perustan mukana. Daavidin elämän perusta oli laskettu Jumalan lupausten varaan – sen varaan hän saattoi turvata yhä.

Mikään muu perusta ei Daavidin kuolinvuoteen äärellä kantanut; Herra kantaisi hänet itsensä ikuiseen lepoon, mutta myös veisi Daavidin aloittaman työn hyvään päätökseen.

Vääriä ja oikeita perustoja…

Jos ajattelet aluksi mainitsemaani rahan valtaa tai vaikkapa esimerkkini Herodes Suuren hallintokautta, mikä loppuviimeksi on niiden arvo meidän ajassamme? – Maallisen mahdin, rahan, tai vaikutusvallan perustalle rakennettu elämä ei lopulta kanna kovinkaan pitkälle.

Ajatellaanpa ihmisiä Daavidin tilanteessa, kun aika luovuttaa ohjat pois omasta käsistä. Miten moni maallisen mahdin varaan elämäntyönsä rakentanut kokee vallan vaihdon hetken:

• Moni on joutunut pettymään jo omana elinaikanaan, kun ’korttitalo’ on kaatunut kehnon perustan petettyä tavalla tai toisella.

• Osa yrittää varjella kerran rakennettua tai kerättyä mustasukkaisesti viimeiseen hengenvetoon saakka koskaan kättensä työstä juuri nauttimatta. Heillä on ainainen huoli, ettei kukaan katalasti vie heidän työtään tai ettei se joudu vääriin käsiin heidän siirryttyä ikuisuuteen.

• Onpa heitäkin, jotka onnistuvat pitämään työn käsissään elämänsä ajan ja löytävät elämäntyölleen jatkajankin. Voi olla silti niin, ettei jatkaja onnistu enää työssä ja hanke kaatuu kohta jatkajan aloitettua.

• Tai ehkäpä hanke onnistuu ja jatkajatkin onnistuvat tehtävässään. Silti vuosien kuluessa valtava usean sukupolven elämäntyö voi menettää merkityksensä, kun maailma muuttuu.

Jos tästä näkökulmasta ajattelet vastuun vaihtumisen ongelmaa, huomaat, että ihminen puuhastelee täällä maanpäällä kovin moninaisia asioita, mutta melko vähäiseksi jäävät kaikkein vaikutusvaltaisimmankin ihmisen aikaansaannokset. Puhumattakaan sitten meidän tavallisten ihmisten aikaansaannoksista.

Ken siis meistä tahtoo elämällään olevan suuri merkitys, tietäköön, että lukemattomat ihmiset ovat rakentaneet toinen toistaan kauniimpia ja korkeampia ’elämän korttitaloja’ erilaisille ajallisille perustoille, mutta kovin harva niistä on kestänyt ajan saatossa…

Daavidin elämän perustalta…

Ken aikoo jotain ikuista elämällään rakentaa, hän rakentakoon ikuisesti kestävälle perustalle. Eli ennen kuin vaivut epätoivoon ihmiselämän katoavaisuuden ja ponnistusten ristiriidan edessä, tahdon muistuttaa, että kuningas Daavid löysi elämälleen ikuisen perustan, jonka varaan hän tiesi rakentavansa jotain pysyvää ja merkityksellistä. Sen tähden saattoi kallistaa päänsä viimeisen kerran hyvin mielin tietäen käyttäneensä elämänsä johonkin, millä on oikeasti merkitystä. Daavidhan kirjoitti runollisessa testamentissaan näin:

”’Joka oikeamielisenä hallitsee ihmisiä, joka hallitsee heitä Jumalaa peläten, hän sädehtii niin kuin pilvetön aamu auringonnousun aikaan, kun ruoho valon loisteessa versoo maasta sateen jälkeen.’

Eikö näin ole Jumalan edessä minun sukuni laita? Hän on solminut kanssani ikuisen liiton, hyvin säädetyn, kestävän ja lujan. Mikä on minulle avuksi ja mitä toivon, sen kaiken hän sallii menestyä.” (2. Sam. 23:3-5)

Näin elämänsä loppumetreillä Daavid kertoo sisäistäneensä Jumalan suuren suunnitelman uudella lohduttavalla tavalla. Hän tietää, että hänen elämänsä kallein asia henkilökohtaisella tasolla on yhteys Herraan Jumalaan ja usko, jonka kautta hän on pelastuva ja pääsevä osalliseksi valtavaa ikuisuutta.

Mutta Daavid on ymmärtänyt myös jotain muuta. Hän ymmärsi, ettei hänen elämänsä merkitys ollut ’vain’ hänen henkilökohtainen pelastuksensa. Hän näet näkee, että siinä missä hän luottaa ikuisuutensa Jumalan kantavien käsien varaan, hän voi luottaa myös elämäntyönsä Herran käsiin!

Daavid käytti elämänsä Jumalan suunnitelmien toteuttamiseen, täten hän tietää, etteivät ne katoa hänen mukanaan, vaan Herra on edelleen huolehtiva vastaisuudessakin sen työn menestyksestä, jolle Daavidkin elämänsä uhrasi.

Ehkä moni asia on muuttunut sitten Daavidin aikojen ja moni asia on mennyt toisin kuin Daavid ehkä itse odotti, mutta siitä huolimatta hänen työnsä jälki jäi elämään Jumalan valtakunnassa. Herodeksen temppelistä jäi käytännössä jäljelle vain muisto, mutta Daavidin suvun varaan perustettu valtakunta on tänä päivänä Kristuksessa suurempi kuin koskaan! Sen rakentamiseen ovat osallistuneet Herran omat sukupolvesta toiseen.

… elämää rakentamaan

Sama perusta, jolle Daavid elämäntyönsä ja sukunsa toivon aikanaan rakensi on elävä ja voimallinen edelleen tänä päivänä. Se kantaa aivan eri tavalla kuin nykypäivän maallinen mahti. Daavidin elämäntyön perustalle on rakennettu jo tänään monituhatvuotinen valtakunta, jonka jatkuvuus on taattu ikuisuudessa.

Meidät uskovat on kutsuttu rakentamaan tälle samalle perustalle Jumalan valtakuntaa, joka ei katoa uurastajan mukana. Siinä on vankka perusta elämäntyölle, jonka tulokset jäävät elämään sukupolvelta toiselle.

Kristuksen valtakunta jää elämään tänne maanpäälle vielä sen jälkeenkin, kun on meidän vuoromme siirtyä ajasta ikuisuuteen. Ajattele, emme elä täällä vain itseämme varten, vaan sinun elämäsi työllä on ikuinen merkitys Jumalan valtakunnassa!

Sinä, joka olet miettinyt elämäsi ajallista tarkoitusta, löydä Daavidin tavoin elämällesi ikuinen kestävä tarkoitus Herrassa. Mielekkään elämäntyön salaisuus on tässä. Daavid poistui tästä ajasta levollisin mielin, koska hän tiesi elämäntyönsä kantavan siitä huolimatta, että hänestä itsestään aika jätti.

Tässä on Jumalan valtakunnan – Kristuksen seurakunnan – salaisuus ja valtasuuruus. Me olemme rakentamassa yhdessä Jumalan ikuista temppeliä, seurakuntaa, joka on ollut täällä jo ennen meitä, ja joka tulee edelleen olemaan yhä meidän jälkeemme. Jumalan seurakunnassa ’kädenjälkemme’ jää elämään ikuisesti!

Miksi emme käyttäisi elämäämme pysyvän ja kestävän rakentamiseen mieluummin kuin katoavan kokoamiseen? Miksi käyttää aikaa katoavan tavoitteluun, kun emme kuitenkaan voi vaikuttaa siihen oman aikamme loputtua? On paljon hyödyllisempää käyttää tämä elämä ikuisen ja kestävän rakentamiseen.

On osuutemme Jumalan kokonaissuunnitelmassa kuinka pieni tahansa, se kantaa hedelmää niin omalta osaltamme ikuisuudessa kuin seurakunnan elävän ruumiin kautta tässä ajassa vielä kauan sen jälkeen, kun me jätämme tämän ajan.

Pohdittavaa

Miksi Daavid saattoi luottaa elämäntyönsä jatkumiseen?
Onko minun elämäntyöni yhtä kestävällä pohjalla kuin Daavidin?