Verrataan elämää toripäivän hulinaan. Tori täyttyy erilaisia kojuista, myyjistä, asiakkaista. Väkeä riittää vauvasta vaariin. Kojuissa myydään lämmintä suuhunpantavaa, toisissa tarjotaan luonnon antimia, virvokkeita – vieläpä terveystuotteitakin. Omat kojunsa on myös vaatteille, ehosteille, kirjoille, lehdille ja pienelle elämän glamourille sekä kiiltävälle rihkamalle. Onpa torilla tarjolla viihdettäkin; on narunvetoa ja jos jonkinlaista esiintyvää artistia. Kaikkea on ja kaikelle riittää oma asiakaskuntansa.

Näkymä Kuopion torille sadepäivänä.

Kiertelen torilla ja katselen ihmisten menoa. Voin nähdä itseni monen ihmisen kautta elämäni eri vaiheissa. Lapsena minua olisi kiinnostanut narunveto, rihkama ja virvokkeet. Myöhemmin pienten lapsen isänä yritin kiertää samat kojut kaukaa. Nyt katselen niitä sivusta seuraten kuin tutkimuskohdetta. Olen joskus keräillyt kaikenlaista ja silloin minua olisi kiinnostanut nuo kojut tuolla, jne. Tänään en kaipaa torilta mitään erityistä. Olen sivullinen suuressa väkijoukossa ja katselen elämää. Minua kiinnostavat enemmän ihmiset kuin kojujen tarjonta. Olen sivullinen, vaan en ole ulkopuolinen – katsellessakin olen yhä osa tätä joukkoa.

Elämän torilla

Tähän tunnelmaan voi verrata elämää.Olen kiertänyt elämän toreja monet ajatetsien enemmän ja vähemmän vakavasti ankkuria mielenrauhaan. Tarkoitan ankkurilla jotain, mihin elämän voi hetkeksi kiinnittää niin, että mieleni voi levätä sen varassa.

Varmaan arvaat, että kohta sanon, ettei näiltä ajallisen elämän toreilta löydy sellaista kojua, josta pysyvän mielenrauhan voisi saada. Niin, joka kiinnittää mielenrauhan olosuhteisiin, pettyy ennemmin tai myöhemmin. Ei elämän toreilla ole tarjolla mielenrauhaa edes elämästä kyllin saaneelle kulkijalle, joka vain tarkkaa elämän menoa.

On vain yksi ’koju’, josta mielenrauhan voi löytää. Puhun tietenkin Jumalasta ja sydämen syvästä mielenrauhasta, jonka ihminen löytää vain ankkuroimalla elämänsä Jumalan Pojan sovitustyöhön. Niin minäkin olen tehnyt, mutta tässä onkin se ihmetykseni aihe.

Ihmettelen, että miksi jo kerran syvän rauhan löytänyt, etsii mielelle rauhaa sieltä täältä taas kohta uudelleen? Jostain syystä sitä löytää itsensä edelleen etsimästä aina uusia mielen rauhoittajia tuolta ajallisilta toreilta, vaikka on jo kerran tärkeimmän elämäänsä löytänyt. On paljon erilaisia ankkuripaikkoja, joihin elämää ankkuroin – aivan niin kuin Kristus-kallio ei riittäisi. Havainnollistetaan hieman.

Ankkuripaikkoja

Ajattelet, ettei toissijaisia mielenrauhan ankkuripaikkoja tarvita. Ja siinä olet täysin oikeassa – ei niitä tarvita. Mutta silti ihminen kerta toisensa jälkeen pyytää Jumalaa näitä toissijaisia ankkuripaikkoja elämäänsä antamaan. Kuka pyytää omaisuutta, kuka rahaa, kuka toimeentuloa, puolisoa, ystäviä, mielekästä työtä, merkitystä, hyviä harrastuksia, jne. Luettelo on loputon.

Näin on siitä huolimatta, että Kristuksessa olen saanut kaiken, mitä hyvään elämään tarvitsee. Silti täytän mieleni puutteilla ja Kristuksen esirukousmaljan pyynnöillä kaikesta sellaisesta, mitä kuvittelen vielä tarvitsevani, jotta elämäni olisi täydellinen ja mieleni löytäisi vieläkin syvemmän rauhan. Ja kuitenkin monet näistä kaipaamistani asioista tosiasiassa vain haittaavat mielenrauhaani.

Ajattelepa, jos Jumala vastaisi kaikkiin niihin pyyntöihini, joita häneltä pyydä elämäni turvaksi mielenrauhaa antamaan. Olisinko rauhassa, kun saisin kaiken sen ominaisuuden turvakseni tai kaikki ne ihmiset, joita pyydän lähelleni? Mitä vielä! Sen jälkeen eläisin vain syvemmässä pelossa, kun pelkäisin kadottavani sen, mitä olen saanut. Kristus sen sijaan ei katoa, ei hylkää, ei vähene. Hänessä on minun mielenrauhani ankkuripaikka.

Mielenrauha ei ole olosuhteet; se on Kristus. Tämä aika on luotu muuttumaan, mutta Jumala pysyy. Lainaan Senecan sanoja:

”Jopa rauha antaa itsessään enemmän syytä huoleen kuin rauhaan. Edes turvalliset olosuhteet eivät takaa sinulle luottamusta. Kun mielesi rauha järkkyy – kun kohtaat sokean paniikin, olosuhteetkaan eivät enää takaa turvallisuuttasi.” (Kirjeet Luciliukselle, 104.10b)

Ei raha, ei terveys, ei hyvät ihmissuhteet – eivät mitkään ajalliset siunaukset kykene takaamaan mielenrauhaa. Miksi ei? Eikö vauraus, toimeentulo, terveys ja hyvät perhesuhteet ole siunaus sekä onnen ja rauhan lähde? Voisivat ne olla, mutta eivät ole, koska tämä aika elää jatkuvassa muutoksessa. Joko haaskaat elämäsi ajallisen onnen tavoittelussa tai sen menettämisen pelossa.

”Niiden murheet lisääntyvät, jotka kiiruhtavat muiden jumalien luo.” (Ps. 16:4a)

Näin saman kiteytti kuningas Daavid psalmissaan. Voinen kysyä itseltäni mitä ovat nuo minun ’pikku jumalani’, joista etsin rauhaa mielelleni? Murhetta ne vain lisäävät. Tässä ajassa ei ole mitään sellaista, mitä en voisi menettää. Edes ajallinen onni tai autuus eivät takaa mielenrauhaa, koska niihin sisältyy pelko menetyksestä.

Kestävä ankkuripaikka

Miksi siis vaivaisin itseäni enempää etsimällä turhaan mielenrauhaa ajallisesta? Miksi vaivata Jumalaa pyytämällä häneltä jatkuvasti ajallisia siunauksia mielenrauhani takeeksi? Mitäpä jos pysähtyisin hänen eteensä ja yksinkertaisesti ankkuroisin elämäni mielenrauhan hänen varaansa? Se tarkoittaa sitä, että annan hänen olla Jumala ja minä suostun olemaan luotu. Ja luotuna suostun lepäämään hänen hyvyytensä varassa. Siinä on ikuisen onnen ja mielenrauhan salaisuus. Daavidkin sen tiesi – annan hänelle viimeisen sanan.

”Minä sanon Herralle: ”Sinä olet minun valtiaani, sinulta saan kaiken hyvän!” … Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni. ” (Ps. 16:2, 11)