Tuntematon – tuo samaan aikaan houkutteleva ja luotaantyöntävä jokin. Toisaalla tuntematon vetää puoleensa, mutta toisaalla se on kauhistus. Mitä tuntematon on? Kukaan ei tiedä. Se on jotain verhon taakse kätkettyä. Verho voi olla maantieteellinen matka tai sitten aina inha aika – tuleva tai mennyt.

Oletko tullut ajatelleeksi, mitä tuntemattomalle tapahtuu, kun sen edessä olevaa verhoa raotetaan? Kyllä, se lakkaa olemasta. Se katoaa. Tuntemattomasta tulee tunnettu. Tämä on itsestäänselvyys, kun ajattelet verhon takaa paljastuvaa asiaa tai kirjekuoreen kätkettyä viestiä. Kun verhoa raotetaan tai kuori avataan, tuntematon katoaa ja tilalle astuu tunnettu.

Tuntematon ajan verhon takana

Sama periaate kuin verhoon tai kirjekuoreen pätee myös tuntemattomaan, joka odottaa tulevaisuuden kätkössä. Kun tuleva tuntematon vihdoin astuu nykyhetkeen, siitä tulee tunnettu.

On mielenkiitoista, miksi sallin pilata nykyhetken ahdistavilla ”mitä jos” -spekulaatioilla tulevan tuntemattoman edessä? Kun vielä tuleva tuntematon astuu nykyhetkeen, ’tuntematon’ katoaa; se lakkaa olemasta tuntematon ja tulee tunnetuksi. Tämä on enemmän kuin typerä sanaleikki tai kikkailua termeillä, jos todella mietit asiaa.

Palautetaan mieleen vaikka lempiesimerkkini Abrahamista, joka lähti matkalle kohti tuntematonta (1. Moos. 12:1-3). Hän jos kuka oli tuntemattoman edessä. Tuntematon oli hänelle sekä ajan että paikan taakse kätketty. Tuntematon oli niin avara, että yksityiskohtaisten ”mitä jos” -kysymysten esittäminen oli mahdotonta.

Matkan jokaisella askeleella Abraham valloitti tilaa tuntemattomalta. Askel kohti luvattua maata valtasi palan tuntematonta. Samoin jokainen hetki valloitti palan tuntematonta. Ja mitäpä tuolla matkalla lukemattomien ”mitä jos” -kysymysten pohtiminen olisi hyödyttänyt? Ei mitään. Silti niitä Abrahamillakin riitti. Kysymysten kanssa tai ilman matka tuli silti tehtyä Abrahamin osalta. Ja edelleen tuo aloitettu matka jatkuu yhä – niin täällä ajassa kuin ikuisuudessakin.

Abrahamin elämäntarinaa katsellessa tuntemattoman valtaaminen näyttää varsin helpolta. Ja mistäköhän se johtuu? Ehkä siitä, että lukijalle ei kertomuksessa oli enää mitään tuntematonta. Tarkastelemme Abrahamin askelia tunnetussa – ainakin sen jälkeen, kun olemme kertaalleen hänen tarinansa kuulleet.

Abrahamin kertomuksen tapaan voisimme samoin valita tarkastella myös omaa elämäämme tuntemattoman valloituksessa. Askel askeleelta tuntematon muuttuu tunnetuksi. Jos uskallamme ottaa nuo askeleet luottaen Jumalaan, säästymme lukuisilta kuluttavilta ”mitä jos” -kysymyksiltä.

Ja jos Herra tahtoo…

Tämä tuo meidät seuraavan ongelman äärelle. Nimittäin sen, että riittääkö uskallus elää kuluvaa päivää Jumalaan luottaen? Toki riittää, onko edes vaihtoehtoja? Entä riittääkö uskallus siihen, että jätämme huomisen Jumalalle? Hän näet lukee huomista kuin avointa kirjaa, kun meille se on tuntematon.

Jos uskallan luottaa huomiseni Jumalalle, miten se vaikuttaa tämän päivän valintoihini? Olen siis onnellisen tai onnettoman tietämätön huomisesta, joten luotan sen Jumalalle, eikö totta? Tällöin minun kannattaisi elää tämäkin päivä Jumalan tahdossa eikä pakottaa häntä kuuntelemaan tahtoani? Nimittäin, hän tuntee huomisen ja minä en, joten eikö olisi viisautta kysyä häntä apuun tänään jo ihan huomisen tähden… Etten suotta tee tai päätä jotain sellaista, mitä sitten huomenna katuisin… Niinpä niin.

Elämä on monimutkaista ja vaikeaa, kun sen yrittää pitää omissa käsissään. Viisas luottaa sen Jumalalle. Näin hänelle jää aikaa nauttia kuluvasta päivästäkin. Tähän kannustaa myös Jaakobin kirjeen teksti, jossa liikutaan samoissa teemoissa, vaikka vähän eri näkökulmasta.

”Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: ”Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.” Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Näin teidän tulisi sanoa: ”Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä.”” (Jaak. 4:13-15)

Uskaltaisinko korvata tämän päivän lukemattomat ”mitä jos” -pohdinnat yhdellä ja ainoalla ”Jos Herra tahtoo” –lauseella?

Astutaan vielä askel pidemmälle. Väitän, että on eri asia olla ’sitoutunut’ ja ’taipunut’, kun puhutaan Jumalan tahdossa elämisestä. Voin hyvinkin olla sitoutunut Jumalaan, hänen suunnitelmaansa ja arvoihinsa, mutta silti edelleen rakennan niiden varaan itse omaa maailmaani.

Sitoutuminen on kuin pelaisin Jumalan kanssa joukkuepeliä samalla puolella. Meillä on yhteiset arvot ja päämäärät, mutta silti tahdon saavuttaa ne omalla tavallani. Ja jos niin ei käy ’itsestään’, vaadin taas Jumalaa auttamaan tai tulemaan vastaan. Sitoutuneenakin pidän päätäntävallan itselläni.

Sitoutuneesta taipuneeksi

Seuraava askel sitoutumisesta eteenpäin on olla ’taipunut’. Sitoutuminen tarkoittaa ’omistautumista’ ja ’uskollisuutta’, mutta taipunut on enemmän. Se on olla ’antautunut’ ja ’murtunut’. Sitoutunut pohtii askelmerkkien mielekkyyttä, mutta taipunut ei mieti vaan ottaa tarvittavat askeleet. Hän on täysin antautunut Jumalan tahtoon – sulautunut Jumalan Pyhän Hengen ohjaukseen. Hän ei kipuile tulevan kanssa, vaan luottaa elämän käänteet korkeimman käsiin kyselemättä.

Kyllä, tiedän, että ajatus ’taipumisesta’ on luonnoton. Se on sitä ihmiselle, joka kuvittelee päättävänsä itse elämästään. Näin tehdessään hän ottaa nuo ”mitä jos” -ongelmat kantaakseen. Ei varmasti ole ensimmäinen kerta, kun huomaat Taivasten valtakunnan lainalaisuuksien järjettömyyden, jos lähestyt niitä tämän ajan näkökulmasta.

Taipuminen Jumalan tahtoon on yksi näistä järjettömistä periaatteista. Jos mietit, mikä tekee Taivaasta ’taivaan’, niin yksi asia on varmastikin se, että siellä olemme luonnostaan ’taipuneet’ rakastavan Isän tahtoon. Ei ole huolta huomisesta – ei tästä päivästä. Huolet eivät näet poistu sillä, että vain olosuhteet korjataan – siihen tarvitaan syvä paradigman muutos. Ja se on kääntyminen vajavaisesta ’sitoutumisesta’ täydelliseen ’taipumiseen’. Vain ’taipunut’ elää toisen tahdossa – tässä Jumalan.

Lopuksi kysyn itseltäni, että miksi odottaisin Taivasten valtakunnan kukoistavan vasta ajan rajan tuolla puolen? Olenhan Taivasten valtakunnan kansalainen jo tänään.

Mitäpä jos ’taipuisin’ Jumalan tahtoon – vaikka sitten vajavaisestikin – ja kulkisin pienen matkaa ’taivasta’ jo maanpäällä? Jospa annan Jumalan Pyhän Hengen kuljettaa minua.

Tätä pohdin tänään – huominen on minulle tuntematon – mitä silloin pohdin, sen Jumala tietää. Minulle riittää tämä päivä, joten sanon Jaakobin sanoin:

”Näin teidän tulisi sanoa: ”Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä.”” (Jaak. 4:15)

Pohdittavaa

Uskallanko sitoutua Jumalan tahtoon? Tulevassa? Entä tänään?
Mitä jos en vain sitoudu vaan taivun hänen tahtoonsa?