Ihmisen elämä kulkee erilaisten vaiheiden kautta. Kussakin vaiheessa hän katsoo elämää tietystä näkökulmasta. Siinä missä jokin arkinen tapahtuma aiheutti ennen yhdenlaisen tuntemuksen tai reaktion, tänään hän saattaa nähdä ja tuntea saman aivan toisin. Elämä ei ole muuttunut, vaan ihminen, joka siis tarkastelee elämää ja ajatuksiaan siitä toisin kuin aikaisemmin. Onko hän sitten viisaampi tänään kuin oli eilen, sen harva tietää.

Sanojen paljoudesta hetken tekoon

Näin on käynyt minullekin. Minun elämäni on täyttynyt sanoista, puheista, kirjoituksista. Kuinka haltioituneena olenkaan käynyt lukemattomia keskusteluja mitä tärkeämmistä aiheista. Voi, kuinka me puhuimme ja puhuimme, koskaan tekemättä mitään puheen tueksi – parantamatta tätä maailmaa.

Arvostan toki keskustelua; pidän sitä yhä tärkeänä. Mutta tyhjiä sanoja olen kyllästynyt kuuntelemaan. Tarkoitan sellaisia sanoja, jotka eivät kohtaa tätä elämää, missä me elämme. Sellaisia sanoja, jotka eivät koskaan inkarnoidu kuluvaan hetkeen, vaan jäävät iäti roikkumaan jonnekin tulevaisuuden ja tämän hetken välimaastoon.

Minua kiinnostaa enemmän yksi pieni teko ohikiitävässä hetkessä kuin tuhannet sanat painettuna paperiin arkistojen syvyyksissä. Kuinka helppo on joutua sanojen ja käsitteiden syvään lumoon silloin, kun olisi hyvä hetki pysähtyä, kohdata elämä ja Jumala elämän antajana ja ylläpitäjänä.

Mitäkö tarkoitan? Luetaanpa muutama jae Matteuksen evankeliumista.

Pari irrallista juttua Matteuksen evankeliumista

Nämä tekstit ovat tilanteita. En käy niitä syvemmin tulkitsemaan. Luen vain tekstit ja asetun itse mukaan tilanteeseen. Se riittäköön.

”Samana päivänä Jeesus lähti ulos, meni järven rantaan ja asettui istumaan. Hänen ympärilleen kokoontui silloin niin suuri joukko ihmisiä, että hänen oli siirryttävä veneeseen.” (Matt. 13:1,2a)

Mitä tapahtui? Edellä Jeesus oli väitellyt, opettanut ja palvellut ihmisiä. Pitkän rupeaman jälkeen hän poistui vaivihkaa paikalta järven rantaan ja asettui istumaan. Ehkä hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään – olemaan ihminen. Hän pysähtyi veden ääreen, ihastelemaan luomistyön kauneutta. Hän – jos kuka – tunsi luomistyön kauneuden.

Oli aika pysähtyä hetkeksi Isän kasvojen eteen – tarkastaa suuntaa, olla läsnä Jumalan edessä, että taas jaksaa olla läsnä toisille. Ja niin kävi, että kohta rannalla oli suuri joukko ihmisiä kaikkine asioineen ja kysymyksineen. Oli taas vertausten aika ja niin edelleen.

Otetaan vielä toinen tekstikohta. Nyt istutaan Öljymäellä.

”Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: ”Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?”” (Matt. 24:3)

Takana on melkoinen päivä. On oltu temppelissä, on keskusteltu, väitelty, jne. On kärsimysviikko – kaiken huipennus on jo lähellä. Jeesus istuu taas – yksin. Ei hän yksin ollut – Isän kasvojen edessä, yhdessä Isän kanssa. Ja mitä tapahtuu?

Ja kuin toisintona ensimmäisestä tekstistä kohta opetuslapset tulevat ja heillä on kovin paljon kysymyksiä – nyt maailman lopusta. Tunnistan kummastakin tekstistä itseni. Tosin en siltä paikalta, missä toivoisin siinä olevani.

Mihin asetun kertomuksessa?

Ehkä nuorena miehenä olisin tekstissä voinut samaistua jopa Jeesukseen, vaikka sitä en tietenkään olisi ääneen sanonut. Olisin kuvitellut hänen paenneen hälyä tai niitä ainaisia kysymyksiä, joilla ihmiset ahdistavat toisiaan. Pastorin roolista käsin olisi ollut helppo tekeytyä tuohon rooliin, mutta ei se minun paikkani tässä tekstissä olisi ollut eikä ole nytkään.

Kyllä se on vain niin, että minäkin kuulun tekstissä ihmisiin, jotka rynnivät Jeesuksen luo tuhansine kysymyksineen. Ja vieläpä esittäisin varmasti yhtä irrelevantteja kysymyksiä kuin tuo opetuslasten ”milloin se kaikki tapahtuu?”

Ja mitäkö yritän tällä sanoa? Ihan vain sitä, että miksi me ihmiset lähestymme Jumalaa aina itsestämme käsin? Meillä on kysymyksiä. Meiltä puuttuu vastauksia. Tarvitsemme johdatusta. Tarvitsemme voimaa. Tarvitsemme tietoa eilisestä, huomisesta ja vieläpä ikuisuudesta, joka on tämän ajan tuolla puolen. Kyllä – minä olen yksi heistä, ketkä nähdessään Jeesuksen käyttäisivät tilaisuuden hyväkseen. Ajattelepa nyt hetki itsekin – tuhannen taalan paikka hyväksikäyttää Jumalaa.

Jos siis minulla olisi mahdollisuus kohdata Jumala tässä hetkessä – niin kuin oli opetuslapsilla ja muulla väellä – niin käytänkö hetkeni todella siihen, että kyselen jonninjoutavia ja puhun itsestäni! Näin todennäköisesti tekisin. Hukkaisin laatuhetkeni olemalla itse poissa; milloin menneessä, tulevassa tai ihan vain itsessäni.

Eikä tämä ole pelkkä ajatusleikki. Nimittäin minulla on aina mahdollisuus viettää hetki Kaikkivaltiaan seurassa. Ja mitäkö silloin teen, kun annan ’tärkeää aikaani’ hänelle? Tarkkaillenko häntä ja kuuntelen hiljaa, jos hänellä olisi jotain sanottavaa minulle? Vai olenko vain äänessä ja puhun itsestäni?

Takaisin järven rannalle

Palaan nyt lopuksi ensimmäiseen tekstiin järven rannalle. Luen vain luvun ensimmäisen jakeen:

”Samana päivänä Jeesus lähti ulos, meni järven rantaan ja asettui istumaan.” (Matt. 13:1)

Jos tämän jälkeen saisin kirjoittaa seuraavan jakeen, mitä siinä tapahtuisi? Mitä minä tekisin? Saavun rannalle. Näen Jeesuksen istuvan rantakivellä. Mitä sitten tapahtuu?

”Astelen Jeesuksen viereen. Istun alas. Katson häntä. Hän katsoo minua. Katsomme yhdessä järvelle. On hiljaista. Hän tarttuu käteeni. Tunnen hänet.”

Tämä on minun versioni, kirjoita sinä omasi. Teksti ei ole tyhjä mielikuva. Voit milloin tahansa asettua Jumalan eteen ja toteuttaa oman versiosi kertomuksen jatkosta. Toivotan siunattua järven ranta -hetkeä sinulle.

Pohdittavaa

Miten sinä jatkaisit Matteuksen 13. luvun ensimmäisen jakeen tarinaa?