Kristillisessä kielenkäytössä sana ”kuuliainen” kantaa mitä myönteisintä kaikua. Kuuliaisuuteen yhdistetään myös sellaiset positiivisella arvolla ladatut sanat kuin ”nöyrä” ja ”tottelevainen”. Jos sana liitetään ihmisen asemaan Jumalaan nähden, niin myös sana ”alamainen” sopii kuuliaisuuden sisään.

Abrahamin matka Urista Kanaaniin (József Molnár, 1850)

Kuuliaisuus tuo monelle mieleen Raamatun kertomuksista uskonisä Abrahamin, josta Heprealaiskirjeessä kirjoitetaan uskonsankarien luettelossa näin:

”Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva.” (Hepr. 11:8)

Jos luet tekstiä eteenpäin, huomaat jokaisen luettelon uskonsankarin vaalineen elämässään samaa kuuliaisuutta, vaikka sitä ei heidän kohdallaan eksplisiittisesti mainita. Mitä kuuliaisuus käytännössä tarkoittaa?

Se tarkoittaa tietenkin sitä, mitä tekstissä edellä sanottiin. Hänet katsottiin ”uskon kautta kuuliaiseksi”, koska ”hän lähti tietämättä, minne oli saapuva.” Jumalan kutsu ei tehnyt Abrahamista vielä kuuliaista – vain ’kutsutun’. Eikä Jumalan lupaukseen liittynyt perintökään tehnyt hänestä kuuliaista – vain ’perillisen’.

Abrahamin kuuliaisuuden heprealaiskirjeen kirjoittaja kiteyttää sanoihin ”hän lähti”. Uskoksi hänen kuuliaisuutensa katsottiin, koska hän lähti uskon varassa ”tietämättä, minne oli saapuva”. Tätä tarkoittaa kuuliaisuutena näkyvä usko.

Välitön kuuliaisuus

Ajatus Abrahamin uskon kuuliaisuudesta on tuttu, mutta siitä huolimatta se on usein varsin pinnallisesti ymmärretty. Lähtökohtaisesti uskon kuuliaisuus on jotain sellaista, mitä ei varastoida eikä siirretä tulevaisuuteen. Uskon kuuliaisuus on aina välitön. Sitä on tai ei ole, ja se tulee esiin vain kuluvassa hetkessä.

Kuuliaisuuden yhteydessä painotetaan sydämen asennetta. Asenne ei kuitenkaan tarkoita sydämeen kätkettyä ’olisi kiva’ tai ’teoriassa näin’ asennetta. Kuuliaisuus on sydämen asenne siinä, että se näkyy konkreettisesti tämän päivän ratkaisuissa ja päätöksissä. Asenne ei siis ole piilotunne, vaan se esiintyy konkreettisesti tapahtumien sarjana elävässä elämässä.

Kutsu ei tehnyt Abrahamista kuuliaista – eikä se tee meistä muistakaan. Vaikka kuinka kertoisit tarinaa Jumalan sinulle esittämästä kutsusta, se nyt ei tee sinusta kuuliaista. Niin kuin Jeesus kuninkaanpojan häistä kertovan vertauksen lopussa asian summaa: ”Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja” (Matt. 22:14). Valittuja olivat he, ketkä toimivat kutsunsa mukaan.

Edes luvattu perintö ei ole tae siitä, että perillinen olisi kuuliainen testamenttaajalle. Perintö kuuluu perilliselle, mutta kuuliaisen perillisestä tekee vasta se, että hän toteuttaa testamentin antajan tahdon. Perintö voi odottaa ’jakamistaan’ ja on lupauksena jo sinun, mutta vasta kun sen ottaa vastaan ja toteuttaa perillisenä antajan tahdon, vasta silloin ihminen on kuuliainen.

Kuuliaisuus ei tule ilmi menneessä eikä tulevassa, vaan kuuliaisuus mitataan nyt-hetkessä. Abraham katsottiin kuuliaiseksi, koska hän eli elämäänsä paitsi ennalta esitetyn kutsun mukaan, mutta myös perinnön lupaukseen tähdäten. Hänen elämässään kuuliaisuus näkyi ojentautumisena arjen käytännön ratkaisuissa.

Yhtenä esimerkkinä voit lukea vaikka sen, miten hän osoitti kuuliaisuutta uskossa Jumalan lupaukseen liitonmerkin vaalimiseksi. Siihen ei tarvittu monisanaisia vuodatuksia, vaan yksinkertaisesti ojentautuminen riitti.

”… vielä samana päivänä… kuten Jumala oli käskenyt hänen tehdä.” (1. Moos. 17:23, 21:4)

Siteerasin Abrahamin toiminnasta vain pari hassua sanaa. Näin kannustan sinua lukemaan koko tarinan sitaattien ympäriltä. Nimittäin Abrahamin tarina ei ole kokoelma yleviä puheita tai katteettomia lupauksia kuuliaisuudesta.

Paljon puheen ja vakuuttelun sijaan Abraham yksinkertaisesti eli elämänsä hetket kuuliaisena lupaukselle, johon hän uskoi. Usko ei ollut kuuliaisuutta, vaan kuuliaisuus syntyi elävän uskon hedelmänä. Ja näin silti, että Abrahamin vaellus ei sekään puhtoista ollut.

Onko minulla sellaista?

On helppo vakuuttaa itselle ja muille olevansa kuuliainen. Ja kun vakuutan kuuliaisuutta, olen aikeissani vieläpä vilpitön. Monesti minun kuuliaisuuteni jää kuitenkin tyhjän puheen tasolle. Aina jostain löytyy hyvä syy, miksi pitää vielä hetki odottaa ja harkita. Kuluu aika, toinen aika ja niin edelleen… siinä odotan edelleen hyvää hetkeä astua kuuliaisuuteeni.

Lukisinko tässä tuhansien vuosien jälkeen kertomusta Abrahamin elämästä, jos hän olisi ollut kuin minä? Hän olisi heti kertomuksen alussa jäänyt Kaldean Uriin pohtimaan, että milloin sitä tohtisi lähteä täältä kivasta kaupungista elämään paimentolaiselämää maahan tuolla jossain kaukana… Lukisimmeko siis tarinaa Abrahamista, joka eli 80 vuotta Kaldean Urissa keräämässä rohkeutta astua Jumalan kutsuun?

Niinpä niin. Tiedän tämän varsin hyvin. Silti kerta toisensa jälkeen löydän itseni selittämästä itselleni, miksi en uskalla tai tahdo tehdä elämässäni valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja. Tuttu ja turvallinen on sitonut uskollisuuteni. On helpompaa kirjoittaa ryhtymättä kuin ryhtyä kirjoittamatta. Ja niin taas onnistun valehtelemaan itselleni, ettei vielä ole aika, vaikka tuska ja ahdistus yltyy sisäisen ristiriidan repiessä miestä, joka elää tarkoituksesta käsin.

Arjen kuuliaisuuteni on mitä on – valikoivaa. Ehkä olen sentään lähtenyt matkaan ”Kaldean Urista” ja hyvän matkaa olen kulkenut eteenpäin. Nyt vain on käynyt niin, että pistäytyessäni ’Egyptissä’ olenkin jäänyt tarinoimaan lihapatojen ääreen.

Tiedän, ettei Herra odota minun olevan mikään ’uskonsankari’ ja hän hyväksyy minut tällaisena kuin olen. Ei se ole ongelma; en yritä ansaita olemassaoloani.

Ongelma on siinä, että sydämessäni tahdon ottaa ne rohkeat kuuliaisuuden askeleet, mutta syystä tai toisesta jalat eivät seuraa ajatuksen mukana. En kykene nousemaan – olenko väsynyt vai olenko peloissani – en tiedä.

Herrani Jeesus, anna minulle vielä kerran voima nousta ylös niin, että kuuliaisuuden matkani saa voisi jatkua muuallakin kuin päiväunissa. Herra armahda minua,

Pohdittavaa

Minäkö kuuliainen? Tahdon toki, mutta olenko?