Elämässä jokainen kohtaa tilanteita, kun Jumala sanoo ’ei’. Joskus tuo kielteinen vastaus on jotain, mitä jopa odotamme ja toivomme. Joskus se on ’ei nyt’ tai ’ei vielä’, mutta on toki tilanteita, että vastaus on pysyvän kielteinen.

Sana ’ei’ on huojentava silloin, kun kielteinen vastaus tulee asialle, josta emme itse pidä. Se on melko huojentavaa myös silloin, kun kielteinen vastaus liittyy asiaan, millä ei ole suurta merkitystä itsellemme. Se on huojentavaa myös silloin, kun Jumalan ’ei’ helpottaa valintaa – sulkee pois kiusaksi asti olleita vaihtoehtoja.

Mutta mitä tehdä, kun Jumala sanoo ’ei’, ja oma tahtoni sanoo ’kyllä’. Käydäkö tuolloin vastustamaan Jumalan tahtoa tai pyytämään toista ja kolmatta mielipidettä?

Omasta elämästäni voisin kertoa muutaman oikein maukkaan esimerkin tällaisesta tilanteesta kuin opiksi siitä, miten ei tule menetellä. Enpä jaksa niistä kuitenkaan enempää jaaritella, vaan totean vain, että Herra on armollinen silloinkin, kun teemme vastoin hänen tahtoaan. Hänellä on näet keinot palauttaa eksynyt ihminen takaisin oikeille raiteille.

Otan mieluummin esimerkin Raamatun tekstistä. Tämä on kertomus, jossa kuningas Daavid kohtaa Jumalan ’ei’:n asiassa, jossa hän itse tahtoi toisin ja ihmisjärjen mukaan ’kyllä’ olisi ollut Jumalan tahdon mukainen vastaus.

Esimerkissä Daavid joutuu siis kohtaamaan Jumalan kielteisen vastauksen kaikkein raskaimmassa muodossa. Me puolestamme voimme ottaa opiksi Daavidin suhtautumisesta Jumalan vastaukseen, joka ei ollut hänelle helppo hyväksyä.

Tahtoisin rakentaa sinulle temppelin

Jos muistat hyvin Daavidin elämäkerran, saatat aavistaa, mistä asiasta on kyse. Teksti kertoo tavallisen oloisesta tilanteesta, kun valtanansa jo vakiinnuttanut kuningas Daavid palatsissaan saa ajatuksen rakennuttaa temppelin Herran kunniaksi Jerusalemiin.

Kertomuksen teksti on kolmijakoinen:

• Johdanto, jossa Daavid esittää aikeensa profeetalle (2. Sam. 7:1-3; 1. Aik 17:1-2)

• Jumalan ’ei’ Daavidin aikeisiin (2. Sam. 7:4-16; 1. Aik. 17:3-14)

• Daavidin vastaus Jumalalle (2. Sam. 7:18-29; 1. Aik. 17:16-27)

Tekstin voi lukea kutakuinkin samanlaisena sekä Samuelin kirjasta että Aikakirjasta. Teksti on melkoisen pitkä tässä käsiteltäväksi – noin 30 jaetta kummassakin kirjassa – joten valitsin koko tekstin läpikäymisen sijaan siteerata Daavidin hallintokauden lopusta hänen omia sanojaan kruununperijä Salomolle. Niissä hän näet tiivistää Jumalan kanssa käydyn keskustelun yhteenvedon omaisesti.

Teet hyvin, jos luet lisäksi kertomuksen kokonaan Raamatustasi.

Miten tähän on tultu?

Aloitetaan kuitenkin kertaamalla lyhyesti sitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Daavidin elämän lähihistoria on näet merkittävä tekijä Jumalan ratkaisun ymmärtämisen kannalta.

Tekstissä eletään aikaa, kun kuningas Daavid on kruunattu kaikkien Israelin heimojen kuninkaaksi ja hän hallitsi valtakuntaansa Jerusalemista käsin:

”Kuningas Daavid asui nyt palatsissaan, ja Herra oli antanut hänen päästä rauhaan kaikista vihollisista, joita hänen ympärillään oli ollut. Kerran kuningas sanoi profeetta Natanille: ’Sinä näet, että minä asun setripuisessa palatsissa mutta Jumalan arkku asuu teltassa.’ Natan sanoi kuninkaalle: ’Tee vain kaikki mitä on mielessäsi, sillä Herra on kanssasi.’ ” (2. Sam. 7:1-3)

Tätä melkoisen seesteistä kuvaa Daavidin hallinnosta edelsi kuitenkin melkoisen myrskyinen ja verinen ajanjakso, mikä on tärkeä tiedostaa tekstin jatkon ja myös Daavidin ihmiskuvan kannalta. En mene tässä yksityiskohtiin, mutta jos kiinnostusta riittää, niin voit lukea tapahtumista seikkaperäisemmän selostuksen Raamatusta itsekin (2. Sam. 2-6, 8; 1. Aik. 11-16, 18).

Sisällissota

Saulin kuoleman jälkeen Daavid voideltiin ensin pelkästään Juudan heimon kuninkaaksi (2. Sam. 2:1-7). Tällöin muita heimoja johti Saulin kuningassuku, jonka kuninkaaksi nousi Saulin poika Isboset (2. Sam. 2:8-9). Kahtiajaoin aikaa, jolloin Daavid hallitsi Juudan heimoa ja Saulin suku muita heimoja, kesti noin 7 1 /2 vuoden ajan (2. Sam. 2:11). Ajanjaksoa voidaan pitää eräänlaisena sisällissodan aikana, koska silloin käytiin taisteluita Daavidin ja Saulin poikien armeijoiden välillä. Varsinaisen sisällissodan kestoa ei tunneta tarkkaan, tiedämme vain että sitä kesti kauan (2. Sam. 3:1) ja maksimissaan tuo 7 1/2 vuotta. Sodan edetessä Daavid vahvisti jatkuvasti asemaansa.

En mene enempää yksityiskohtiin, vaan riittää, kun totean Daavidin tien Israelin kuninkuuteen olleen melko verinen sekin. Lopulta 7 1/2 vuoden kahtiajakoisen sisällissodan ajan jälkeen Daavid voideltiin koko Israelin kuningaskunnan hallitsijaksi, jota hän hallitsi Jerusalemista käsin 33 vuotta (2. Sam. 5:5).

Valloitussodat

Daavidin kuninkuuden aika muistetaan Israelin kukoistuksen ja suurten valloitusten aikana (1. Sam. 18:7-8). Daavid lujitti Israelin vallan valloittamalla luvatun maan maa-alueet naapurikansoilta.

Sanojen ’valloittaa’ ja ’lujittaa’ taakse on helppo kätkeä se kova hinta, mikä todellisuudessa valloituksista maksettiin. Harvassa näet ovat ne kansat, jotka luopuvat maastaan ja vapaudestaan ilman taisteluita. Ennen kuin Jerusalem oli vallattu ja hallinto siellä oli vakiintunut, tarvittiin paljon verenvuodatusta ja jopa kylmää julmuutta (2. Sam. 8:2).

Varsinaista tekstiämme seuraava jakso (2. Sam. 8:1-14; 1. Aik. 18:1-13) on yhteenveto Daavidin valloituksista. Se on sijoitettu vasta tekstimme jälkeen toimituksellisista syistä, mutta aikajärjestyksessä sijoittuu se mitä todennäköisemmin tekstiämme edeltävään aikaan, kun Daavid kävi vielä valloitussotaa viholliskansoja vastaan.

Daavid oli soturi ja valloittajakuningas, joten hänen ansioluettelonsa on hyvin paljolti verellä kirjoitettu. Ei toki tule unohtaa, etteivät hänen vastustajansa hekään olleet puhtaita pulmusia, vaan jo Tuomarien kirjojen ajoilta lähtien Daavidin kukistamat naapurikansat olivat vuoroin ryöstäneet ja orjuuttaneet Israelia. Daavidin hallinnon aikana osat vain kääntyivät. Täytyy myös muistaa, ettei sotaa koskaan käydä yksin, vaan sotaan tarvitaan kaksi osapuolta. Sodan voi näet aina välttää olemalla sotimatta.

Kertomukset valloitussodista kuvaavat paitsi Daavidin hallinnon lujittumista, ne kuvaavat Jumalan siunaavaa kättä Daavidin hallinnon yllä. Mihin Daavid ryhtyi, hän menestyi, koska Jumala siunasi häntä. Daavid kulki Jumalan siunauksessa:

”Minä hankin kansalleni Israelille asuinsijan ja juurrutan sen siihen, niin että se saa asua levollisesti aloillaan. Eivätkä vääryyden tekijät enää sorra sitä niin kuin ennen, niin kuin vielä silloinkin, kun olin asettanut tuomareita johtamaan kansaani Israelia. Minä kukistan kaikki sinun vihollisesi. Minä, Herra, ilmoitan sinulle, että minä rakennan sinulle kuningashuoneen.” (1. Aik. 17:9-10)

Herran siunaava käsi oli Daavidin menestyksen ’salaisuus’. Daavidin voitot kertovat meille siitä, miten Daavid eli Jumalan siunauksessa. Voittoisallakin sodankäynnillä on kuitenkin aina myös nurja puolensa. Jatkuva verenvuodatus, taistelu vallasta ja vihollisten pitäminen pelossa – ei voinut olla vaikuttamatta Daavidin persoonaan. Sota ja verenvuodatus muuttaa ihmistä – näemmepä Raamatun lehdillä, ettei Daavidille ollut ongelma surmata tai surmauttaa ihmisiä.

Päinvastoin kuin ehkä kuvittelemme, kuningas Daavid oli karski ja kova mies. Hän ei ollut enää siloposki paimenpoika tai harpunsoittaja, vaan soturi ja valloittajakuningas, joka oli nähnyt ja kokenut sellaista julmuutta, mistä me emme tiedä mitään.

Kuitenkin kovan ja ehkä pelättävän ulkokuoren alla Daavidin sydän paloi Jumalalle – hän oli Jumalan soturi. Daavid ei käynyt taisteluja siksi, että hän piti raakuuksista tai hamusi itselleen lisää valtaa, vaan siksi, että hän tahtoi tehdä Israelin Jumalan tunnetuksi. Hän taisteli Herran nimessä eikä kukaan voi sanoa, etteikö hänen sydämensä palanut Herralle – sitä kuvaa tämänkertainen tekstimmekin.

Tapaus liitonarkki

Ennen siirtymistä varsinaiseen tekstiin tahdon vielä lyhyesti mainita yhden asian, jotta ymmärrämme paremmin Daavidin intoa temppelin rakentamiseen. Se koskee Jumalan liitonarkkia, eli arkkua, jota säilytettiin erämaavaelluksen aikana ilmestysmajassa sen ’kaikkein pyhimmässä’. Tuomarien aikaan Israelin jumalanpalvelus kuitenkin rapistui, minkä seurauksena pappi Eelin ja tuomari Samuelin aikaan arkki kerran jopa varastettiin israelilaisilta (1. Sam. 4:1-11; 1. Sam. 5:1-7:1), mutta he saivat sen takasin. Seikkailun jälkeen arkkia säilytettiin vuosikymmenet Abinadabin talossa Kirjat-Jearimissa (1. Sam. 7:2).

Sen jälkeen, kun Daavid oli vallannut Jerusalemin ja siirtänyt hallintonsa sinne, hän otti asiakseen tuoda liitonarkin valtakunnan uuteen pääkaupunkiin (2. Sam, 6:1-23). Tämän tapauksen me muistamme yleensä Daavidin karkeloinnista liitonarkin edellä Jumalan läsnäolossa. Tämäkin näkökulma on tärkeä muistaa arvioidessa kuningas Daavidin luonnetta ja jumalasuhdetta. Ajattelepa karkeaa ja ehkä jopa pelottavaa kunnioitusta herättävää soturikuningasta tanssimassa Jumalan kunniaksi kaiken kansan edessä!

Jerusalemissa liitonarkki sijoitettiin arvollisesti sille erityisesti rakennettuun telttamajaan (2. Sam. 6:17).

Daavidin tahto

Vihdoin pääsemme varsinaiseen tekstiin. Arkki oli siis tuotu Jerusalemiin pian sen valloittamisen ja hallinnon sinne siirtämisen jälkeen. Daavidin valloitussodat naapurikansoja vastaan jatkuivat, ja kuten edellä totesimme, niin Herra siunasi häntä ja antoi voiton viholliskansoista. Israel oli Daavidin aikana maantieteellisesti suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Se jopa lähestyi niitä rajoja, jotka Jumala oli Moosekselle ja Joosualle antanut luvattua maata asuttamaan ryhdyttäessä. Vasta nyt satoja vuosia luvattuun maahan tulon jälkeen Daavidin voittojen myötä Israelin kuningaskunta oli onnistunut ottamaan sille luvatun maan haltuunsa.

Kun Daavidin valloitussodat vihdoin taukosivat (2. Sam. 7:1), Daavid havaitsi Jerusalemissa epäkohdan, jonka hän tahtoi oikaista. Häntä harmitti asua loisteliaasti, kun samaan aikaan Jumalan läsnäolon symboli liitonarkki oli ’vain’ teltassa:

”Kerran kuningas sanoi profeetta Natanille: ’Sinä näet, että minä asun setripuisessa palatsissa mutta Jumalan arkku asuu teltassa.’” (2. Sam. 7:2)

Samuelin kirjan teksti ei kerro, mitä Daavidilla oli mielessään, mutta myöhemmän kertoman perusteella on ilmeistä, että hän tahtoi pystyttää Jerusalemiin temppelin Herran asuinsijaksi. Tämä Daavidin ajatus käy ilmi myöhemmin hänen sanoistaan pojalleen Salomolle:

”Poikani, minä olisin tahtonut itse rakentaa temppelin Herralle, Jumalalleni.” (1. Aik 22:7)

Daavidin ajatus oli oikeamielinen – olivathan naapurikansat rakentaneet nekin temppeleitä jumalilleen. Oli häpeä, ettei Israelin Herralla ollut säädyllistä asuinsijaa, vaikka kuningas oli saanut palatsinsa. Tämä kuvaa Daavidin oikeudenmukaista ajattelua ja sydämen paloa Jumalalle. Hän koki olevansa kiitollisuudenvelassa Herralle.

Vuosien taistelut ja raakuudet tai hovin rikkaudet ja kukoistus eivät vähentäneet Daavidin rakkautta Jumalaan. Tämä karski soturi ei etsinyt omaansa, vaan hän taisteli Herran nimissä ottaen haltuun sen maan, jonka Herra oli kansalleen antanut. Daavidin sydän oli kiintynyt Herraan. Hän tiesi Jumalan antaneen viholliset hänen käsiinsä ja siunanneen hänen elämäänsä, joten eikö nyt olisi hänen vuoronsa antaa Jumalalle jotain?

Daavid koki sydämessään, että olisi oikeus ja kohtuus, että hän rakennuttaa Herralle temppelin, kun kerran Herra oli valtakunnan menestyksen ja vaurauden antaja. Temppeli olisi pieni kiitollisuuden lahja Jumalalle, mutta samalla myös osoitus naapurikansoille Israelin Jumalan nimen suuruudesta.

Hoviprofeetta Natan ei hänkään nähnyt Daavidin aikeissa väärää, joten hän siunasi hankkeen varauksetta:

”Natan sanoi kuninkaalle: ’Tee vain kaikki mitä on mielessäsi, sillä Herra on kanssasi.’ ” (2. Sam. 7:3; 1. Aik. 17:2)

Emmekä varmaan mekään keksi Daavidin aivoituksesta mitään väärää – päinvastoin se vaikuttaa hyvinkin Jumalan tahdon mukaiselta hankkeelta.

Jumalan yllättävä vastaus: ei

Onkin hämmentävää lukea kertomusta eteenpäin. Yöllä Jumala näet antoi profeettansa kautta yllättävän sanoman vastaukseksi Daavidin ajatukseen temppelin rakentamisesta (2. Sam. 7:4-16; 1. Aik. 17:3-14).

Jumalan vastaus voidaan tiivistää Daavidin myöhemmän oman kertomuksensa sanoin vaikkapa näin:

”Olet vuodattanut paljon verta ja käynyt suuria sotia. Sinä et saa rakentaa minulle temppeliä, sillä olet vuodattanut paljon verta. Mutta sinulle on syntyvä poika, josta tulee rauhan mies. Minä annan hänen elää rauhassa kaikilta vihollisilta, joita hänen ympärillään on. Hänen nimensä on oleva Salomo, ja hänen aikanaan minä annan Israelin olla levossa ja rauhassa. Hän rakentaa minulle temppelin, ja hän on oleva minulle poika, ja minä olen oleva hänelle isä. Minä pidän hänen kuninkaallisen valtaistuimensa vahvana ikiaikoihin asti.” (1. Aik. 22:8-10)

Jumalan vastaus oli jotain muuta, mitä Daavid ja hänen hoviprofeettansa ennakoivat. Herra totesi yksioikoisesti Daavidille vapaasti tulkittuna siis jotain tämän suuntaista:

”Kuule Daavid, sinä olet toki hyvä ja uskollinen kuningas, mutta sinä et minulle temppeliä rakenna. Minä olen asunut vuosisadat telttakankaan alla ja voin vielä yhden sukupolven odottaa, että tulee se henkilö, jonka minä olen valinnut temppelin rakentamaan. Sinä Daavid et kuitenkaan ole sovelias sitä minulle rakentamaan.”

Jumalan kieltävä vastaus ei merkinnyt sitä, että Daavid oli kuninkaana arvoton rakentamaan temppelin. Se ei myöskään merkinnyt sitä, etteikö Daavidin ajatus temppelin rakentamisesta ollut oikea. Ajatus oli oikea ja Daavid oli Jumalan silmissä rakas ja hyvä hallitsija. Oli vain niin, että temppelin rakentaminen ei ollut Daavidin tehtävä – Herra oli luottanut sen tehtävän jollekin toiselle – tässä tapauksessa Daavidin pojalle Salomolle, kuten myöhempi historia meille näyttää.

Rauhan Jumalan temppeli

Tehtävä oli varattu Salomolle siksi, että Herra tahtoi temppelinsä muistettavan Jumalan ’shalomin’ – taivaallisen rauhan tyyssijana. Jos temppelin olisi rakennuttanut valloittaja- ja soturikuninkaan mainetta kantanut Daavid, ei ensimmäinen assosiaatio hänen temppelistään olisi ollut Jumalan ’shalom’ – rauha. Daavidin nimi olisi antanut temppelille päinvastoin valloituksen ja verenjanoisen Jumalan maineen.

Daavidin tehtävä Jumalan suunnitelmissa oli luoda puitteet Salomon ajan pitkälle rauhan kaudelle. Siinä mielessä temppeli rakennettiin Daavidin työn perustalle. Jumala tahtoi temppelin valmistuvan rauhan kauden ja Salomon kaltaisen rauhan miehen välityksellä, jotta Herran temppeli kantaisi rauhan ja Jumalan läsnäolon tyyssijan mainetta.

Ajatusta rauhan temppelistä tukee myös profeetta Haggain sanat toisesta temppelistä sekä se, mitä Jeesus puhuu omasta rauhastaan:

”Tämän temppelin myöhempi kunnia on oleva suurempi kuin aikaisempi, sanoo Herra Sebaot. Ja tässä paikassa minä annan vallita rauhan, sanoo Herra Sebaot.” (Hagg. 2:9)

”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa” (Joh. 14:27)

Jumala tahtoi temppelinsä olevan taivaallisen rauhan ja Jumalan kohtaamisen paikka – ei monumentti juutalaisen kansan sotaisen vaiheen muistolle. Vaikka Daavidin ajatus temppelistä oli vilpitön, vaara siihen, että temppelin merkitys olisi ihmisten mielissä kääntynyt toisin, oli varsin ilmeinen.

Temppelin rakentamatta jättäminen ei tehnyt Daavidin hallintokaudesta vajaata eikä jättänyt Daavidia paitsi Jumalan siunauksista. Daavid ei vain ollut Jumalan valitsema mies temppelin rakentamiseen – siinä kaikki.

Daavidin reaktio Jumalan kieltävään vastaukseen

Edellä kuvattua taustaa vasten lukijan on melko helppo ymmärtää ja hyväksyä Jumalan kieltävä vastaus Daavidin pyyntöön. Asian hyväksyminen on helppoa, koska a) olemme ulkopuolisia emmekä omaa tunnesiteitä asiaan, b) tiedämme miten temppelin rakennusurakka tuli Salomon aikana hienoon päätökseen ja c) emme ole itse Daavidin paikalla.

Jos sen sijaan ajattelet asiaa Daavidin näkökulmasta, ymmärrät, että Jumalalta saadun kielteisen vastauksen hyväksyminen ei ole helppoa. Hän saattoi kokea tulleensa väärin ymmärretyksi, kokea olevansa Jumalan silmissä arvoton palvelemaan häntä, tms. Daavid oli hänkin ihminen, joka koki hylätyksi tulemisen ja torjumisen yhtä kivuliaasti niin kuin mekin.

Mitä sinä olisit tehnyt Daavidin asemassa? Pettynyt itseesi? Katkeroitunut Jumalalle? Kenties olisit epäillyt profeetan sanoman oikeellisuutta tai ryhtynyt rakentamaan temppeliä kaikesta huolimatta? Epäkypsiä vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon, mutta Daavid valitsi kypsän vaihtoehdon.

Daavid hyväksyi Jumalan vastauksen sellaisenaan, vaikka se oli kielteinen hänen omaan tahtoonsa verrattuna. Hän ei jää mököttämään, vaan vastaa Jumalan kielteiseen vastaukseen käyden sisään telttaan – Jumalan läsnäoloon (2. Sam. 7:18; 2. Sam. 6:17). Hän hyväksyi Jumalan ratkaisun ja tuli Herran luo puhumaan hänelle. Telttamajassa hän puhkesi kiitosrukoukseen Herransa edessä (2. Sam. 7:18-29; 1. Aik. 17:16-27).

Hän ei käynyt inttämään Jumalaa vastaan, vaan vastaanotti Jumalalta saamansa odottamattoman vastauksen siunauksena senkin. Hänen vastauksestaan heijastuu horjumaton luottamus Jumalan hyvyyteen ja ylivertaisuuteen:

”Niin, Herra, minun Jumalani, sinä olet Jumala; sinun sanasi käyvät toteen, ja sinä olet antanut minulle tämän suuren lupauksen. Pyydän sinua siunaamaan palvelijasi suvun, niin että se saa ikuisesti palvella sinua. Sinä, Herra, minun Jumalani, olet antanut lupauksen. Sinä, Herra, olet siunannut palvelijasi sukua, ja niin sillä on aina oleva siunaus.” (2. Sam. 7:28-29)

Hänen vastauksensa myötä jäin pohtimaan, miksi Daavid suhtautui Jumalan kieltävään vastaukseen niin kypsästi? – Monesti emme osaa sydämessämme suhtautua näin, vaikka ehkä suullamme sitä todistelemmekin. Löysin ainakin kolme syytä, minkä vuoksi Daavid saattoi suhtautua Jumalan kieltävään vastaukseen niin hyvin.

Toki vastaus oli myönteinen siinä mielessä, että Daavid sai siinä lupauksen kuningassukunsa jatkuvuudesta, mutta silti vastaus ei ollut, mitä Daavid olisi halunnut.

Daavid oli kokenut Jumalan tahdossa elämisen siunauksen

Tähän mennessä Daavidin elämässä hänen hankkeensa olivat menestyneet, vaikka monesti vaikeuksien kautta. Daavid tiesi sydämessään, että hän itse ei ole menestyksensä lähde, vaan että Herra on siunannut häntä.

Parhainkin soturi ja mahtavin kuningas katuu yhdestä miekan iskusta tai hyvin osuneesta nuolesta. Se, että Daavid oli selvinnyt taisteluista ja juonitteluista, ei ollut hänen hyvyyttään, vaan Jumalan siunaus, joka lepäsi hänen yllään. Daavid tiesi olevansa hengissä Jumalan armosta – sen tähden, että hän kulki Jumalan ennalta valmistamissa teoissa.

Jos siis Herra sanoi hänelle nyt, ettei ollut hänen tehtävänsä ja aikansa rakennuttaa temppeliä, ei hänen hyödyttäisi sitä alkaa rakentaa. Jos hankkeelta kerran puuttui Jumalan siunaus, ei se onnistuisi. Daavid ymmärsi, ettei hyödytä tehdä mitään sellaista, millä ei ole Jumalan siunausta. Hän oli saanut voittonsa Jumalan nimen tähden, miksi hän nyt ei kunnioittaisi Herransa tahtoa.

Kun kerran on sisäistänyt Jumalan tahdossa elämisen siunauksen, on helpompaa luopua omista suunnitelmista silloin, kun Herran tahto on jotain muuta.

Daavid ymmärsi kielteisenkin vastauksen olevan huolenpitoa

Toinen syy liittyy torjutuksi tulemisen ja kielteisen vastauksen erottamiseen toisistaan. Ihmisen itsekkyyttä kuvaa paljolti se, että kielteinen päätös tai ei-toivottu vastaus tulkitaan kovin helposti torjumiseksi. Kuitenkin vastaus – kielteinenkin – on osoitus kiinnostuksesta ja välittämisestä. Vastaamatta jättäminen sen sijaan osoittaa, ettei kysyjän hyvinvointi kiinnosta vastaajaa tuon taivaallista.

Kielteinenkin vastaus osoittaa Jumalan huolenpitoa ja välittämistä. Se, että Jumala vastasi Daavidille – vaikka kielteisestikin – kertoi, ettei Herralle ollut lainkaan yhdentekevää, mitä Daavid teki. Herra tahtoi Daavidin keskittyvän siihen, mihin hänellä oli lahjoja ja mihin Herra hänet oli valinnut. Hän oli soturikuningas – sellaisena hänet muistettakoon.

Se, että Jumala kielsi Daavidia toteuttamasta suunnitelmaansa, ei millään tapaa viitannut Daavidin huonouteen tai siihen, että Herra ei ollut kiinnostunut Daavidin puuhasteluista. Päinvastoin! Kielteinen vastaus on sekin Jumalan hyvää huolenpitoa. Minkä tähden edes kysyisimme Herralta mitään, jos hän aina vastaisi juuri niin kuin tahdomme hänen vastaavan.

Daavid ymmärsi, ettei oikeassa oleminen ole kaikki

Ja löysinpä vielä kolmannenkin syyn, mikä auttoi Daavidia hyväksymään Jumalan ’ei’:n. Daavid toki ymmärsi, että hänen ajatuksensa temppelin rakentamisesta oli oikea eikä siinä ollut mitään Jumalan sanan vastaista – päinvastoin.

Oli kuitenkin niin, että vaikka asia oli oikea, sen ajankohta Jumalan suunnitelmassa ei ollut vielä. Jos kerran Herra oli suunnitellut temppelin rakennettavan vasta myöhemmin, miksei Daavid hyväksyisi sitä. Ei ollut mitään arvoa sillä, että hän oli periaatteessa oikeassa.

Saman periaatteen voit nähdä monessa asiassa niin omassa elämässäsi kuin Raamatussa. Jumala ei pelkästään tee oikeita asioita, vaan hän saattaa ne tapahtumaan juuri oikeaan aikaan. Esimerkiksi oikeaan aikaan lausutut sanat voivat muuttaa ihmisen elämän, vaikka samat sanat toisessa hetkessä eivät avaakaan sydämen lukkoja. Oikean asian tekeminen tai oikeassa oleminen on vain osa kokonaisuutta – tarvitaan myös oikea aika.

Ja sama vielä omaan elämään

Ei tarvinne juuri enempää selittää, miten tekstiä Daavidin kohtaamasta odottamattomasta kiellosta voi itse kukin soveltaa omaan elämäänsä. Voi näet olla, että Jumala sanoo sinullekin ’ei’. Ja voi olla, että vastaus rukoukseesi on jotain, mitä et ehkä tahtonut kuulla tai elämässäsi toteuttaa.

Jos kuitenkin tiedät Jumalan puhuneen sinulle, toivon, että Daavidin esimerkin innoittamana uskallat uida vastavirtaan ja elää todeksi Jumalan vastauksen. Kun Jumalan siunaava käsi lepää hankkeesi yllä, se menestyy. Jos taas hän ei hankettasi siunaa, voi tie olla kovinkin kivikkoinen.

Tuo asiasi aina uskalluksella Jumalan eteen – ei näet ole mitään sellaista, mikä on niin tärkeää, ettetkö tahtoisi ensin ottaa selville, miten Jumala siihen suhtautuu. Joskus asiasi on oikea, vaan hetki ei ole vielä. Daavidin asia oli sekin oikea, mutta oikea hetki sen toteuttamiseen oli vasta Salomon aikana.

Vastaanota Jumalan vastaus aina kiitosmielin. On vastaus mikä tahansa, se on Jumalan korvaamattoman arvokasta puhetta sinulle. Vaikka vastaus olisi kielteinen, se on vastaus ja se on Herran huolenpitoa sinusta. Ajattelepa, kuinka arvokas sinä olet, kun itse Taivaan Herra on kiinnostunut sinun tekemisistäsi.

Pohdittavaa

Olenko valmis vastaanottamaan kiitoksella myös kielteisen rukousvastauksen?
Miten minä toimin, kun Jumala sanoo ’ei’?
Miten Jeesus suhtautui Taivaallisen Isän tahtoon?