Reilu vuosi sitten täytin 49 vuotta. Silloin minun elämässäni tuli täyteen vuosiviikko eli seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Se on ajanjakso, jota Vanhan testamentin leeviläislaissa seuraa nk. riemuvuosi.

Riemuvuoden alku määriteltiin kyseisen lain pykälässä näin:

”Laske seitsemän vuosiviikkoa eli seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Kun vuosiviikkoja on kertynyt seitsemän eli vuosia yhteensä neljäkymmentäyhdeksän, anna silloin seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä puhaltaa torveen; tuona sovituspäivänä soikoot torvet kaikkialla maassanne.” (3. Moos. 25:8-9)

Perimätiedon mukaan ensimmäistä riemuvuotta vietettiin Israelissa 64 vuotta Kanaanin maahan saapumisen jälkeen. Toisaalta on myös näyttöä siitä, ettei riemuvuotta sen jälkeen koskaan vietetty. Kyseessä oli laki, jota ei kukaan tahtonut noudattaa.

Riemuvuoden käsite on aina kiehtonut minua. Se on kiehtova ajatus yhteiskunnan talouden sääntelymekanismina, mutta ennen kaikkea kuvana Taivasten valtakunnan armotaloudesta. Päätin omakohtaisesti jo ennen vuosiviikkoni täyttymistä, että tavalla tai toisella vietän henkilökohtaisen riemuvuoden, kun olen täyttänyt 49 vuotta. Ja niin tein. Se tosin oli vähän erilainen kuin ennakkoajatukseni.

Riemuvuosi ennallistaa, arvioi ja aloittaa uuden

Mitä tuo riemuvuosi sitten tarkoittaa? Mitä se alun perin piti sisällään? Kurkistetaan riemuvuoteen lyhyesti. Raapaisen vähän leeviläislain kertomaa ja kerron sitten muutamalla sanalla kokemuksiani omasta riemuvuodestani.

”Pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa maanne kaikille asukkaille yleinen omistusoikeuksien palautus. Se vuosi on riemuvuosi. Silloin jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo. Viettäkää riemuvuotta joka viideskymmenes vuosi. Älkää silloin kylväkö älkääkä korjatko peltoon itsestään kasvanutta viljaa älkääkä kerätkö hoitamattomiin köynnöksiin kasvaneita rypäleitä, sillä se vuosi on riemuvuosi, jonka tulee olla teille pyhä. Syökää vain sitä, mitä maa itsestään tuottaa.” (3. Moos. 25:8-12)

Riemuvuosi on mitä kaunein kuva ennallistamisesta. Me kristityt monesti siirrämme ennallistamisen ajatuksen kauas tulevaan – Kristuksen paluuseen. No, silloin se tapahtuu täydessä mitassa. Mutta emmepä voi juutalaista kanssa suomia riemuvuoden laiminlyönnistä – teemme itse samoin.

Jos ennallistaminen on vieras käsite, niin sitä voi hahmottaa videopelin keinoin. Riemuvuosi on kuin videopelissä se hetki, kun olet pelannut riittävän pitkälle ja peli palkitsee sinut palauttamalla avatarisi voimat, ’elämät’ ja kaiken muun ennalleen ennen kuin jatkat peliä eteenpäin.

Mooseksen laissa riemuvuonna velat mitätöitiin, sukujen maat palautettiin alkuperäisille omistajille ja viljelysmaa sai sekin luvatun leponsa. Se oli vähän niin kuin Monopoli-pelissä palattaisiin tietyn kierrosmäärän jälkeen kiinteän omaisuuden osalta lähtötilanteeseen – vain käteinen jäisi.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi riemuvuotta ei tiettävästi Israelissa vietetty. Lyhyesti: koska ihminen on itsekäs olento. Onhan se vain niin, että velkojen mitätöinti on velallisen onni mutta velkojan painajainen. Riemuvuosi palautti ’pelin’ alkuun. Ja mitä tuli menestyvään vallanpitäjäluokkaan, niin eihän semmoinen nyt sovi. Tosin ei se sovi monelle muullekaan, jos vain ajalliseen on jo ehtinyt täällä maanpäällä kiintymään.

Riemuvuoden tarkoitus ei ollut tasapäistää. Ei Jumala ollut markkinataloutta vastaan eikä sen puolesta. Riemuvuosi muistutti ihmistä siitä, ettei tosiasiassa mikään täällä ajassa ole hänen omaansa. Se palautti mieleen sen, että vaikka maan omistus jonkin asiakirjan mukaan minulla olisikin, tosiasiassa maa on Jumalan ja me olemme täällä hänen tontillaan. Riemuvuosi muistutti myös siitä, että kun elämänlento täällä ajassa katkeaa, niin kaikki jää paitsi Jumalan valtakunta ja hänen läsnäolonsa.

Riemuvuosi on kuva myös siitä, miten Taivasten valtakunnan anteeksiantamisen periaatteet toimivat. Niissä ei ole reunaehtoja – ei pienellä kirjoitettuja tekstejä eikä ylivoimisia esteitä sopimuksen purkamiseen (force majeure). Kun Jumala antaa anteeksi, hän antaa anteeksi täydellisesti. Vaikka olisit tämän maailman silmissä kadottanut ihmisarvosi, Jumala ennallistaa sen sinulle takaisin. Maailma eikä edes seurakunta sinulle sitä ehkä suostu enää antamaan, mutta Jumala antaa, koska hänessä ei ole vilppiä. Riemuvuosi on riemuvuosi ja anteeksianto on anteeksianto.

On riemuvuosi tietenkin kuva myös sapatinlevosta. Se on hetki hengähtää ja arvioida tekemistä ja olemista hetken oravanpyörän ulkopuolelta. Se ei ole kaiken päättävä lepo, vaan pikemminkin uutteen valmistava lepo. Kun Jumala lepäsi luomistyön jälkeen seitsemännen päivän, se ei ollut kaiken loppu, vaan hänen ylläpitävän ja ennallistavan työnsä alku.

Yhden ihmisen riemuvuosi

Lupasin kertoa vähän myös omasta sovelletusta riemuvuodesta. Käsitykseni riemuvuodesta – siis ennen sen viettämistä – rajoittui pitkälti ajatukseen levosta, anteeksiannosta ja ennallistamisesta. Vietettyäni vuoden opin myös jotain uutta.

Riemuvuoteeni mahtui monia iloisia perhetapahtumia, mutta yksityisyyden suojan tähden pitäydyn tekstissä vain itseeni liittyvissä asioissa. Kun vuosi alkoi kesällä 2020, optimistisimmat ajattelivat pandemian olevan taakse jäänyttä elämää. Minun uskoni ei siihen riittänyt, ehkä siksi, että en edes suuremmin kaivannut paluuta ’normaaliin’. Kesällä 2020 olinkin jo huolissani – niin kuin on tapana sanoa – paluusta uuteen normaaliin – takaisin oravanpyörään.

Kävi kuitenkin niin, että juoksulenkillä maastossa kompuroin itseni matalalta sillalta alas kivikkoon. Olisi voinut käydä pahasti, mutta vähällä selvisin. Otsakamera otti vastaan iskun päähän, joten suurimmat vammat tulivat käsiin. Kaksi murtunutta sormea, jotka vielä tätä kirjoittaessa muistuttavat tapahtuneesta aika ajoin pienellä säryllä.

Onni onnettomuudessa oli siinä, että sain sairasloman ja kesäloman yhteen laskien noin 2 1/2 kuukauden levon työstä. Loppuvuodesta pandemia vielä helpotti työtä ainakin matkustamisen osalta – muuten tosin raskautta riitti. Lepo toteutui siis riemuvuotena tällä tavoin sekin.

Riemuvuosi oli erityinen myös siinä, että se katkaisi arjen ja valmisti minut uuteen. Se tapahtui, kun kesällä 2020 sairauslomani aikana sain tiedon, että minut oli pääsykokeiden perusteella hyväksytty opiskelemaan wellness-liiketaloutta. Se oli pitkäaikaisen toiveeni täyttymys.

Kaikki kävi onneksi niin äkkiä etten ehtinyt juuri miettimään miten pystyisin opiskelemaan päätoimisesti kaiken muun lisäksi. Syksyllä opinnot sitten alkoivat ja jäin työstä puoliaikaiselle opintovapaalle. Tällä tavoin riemuvuosi pyyhki pöydältäni ison joukon suunnitelmia, jotka vaihtuivat uusiin haasteisiin. Helppoa opiskelun ja työn sovittaminen ei ole ollut, mutta koen taas eläväni.

Riemuvuoden aikana löysin myös uuden tavan pysähtyä. Se on aamuinen tyyneyden hetki Jumalan syleilyssä. Olen oppinut kuuntelemaan Herrani ääntä hiljaisuudessa. Olen oppinut kuuntelemaan myös itseäni – kehoa ja mieltä yhdessä. Tunnen rajallisuuteni ja hyväksyn katoavaisuuteni – ajatuksen, että edessä siintää hetki, kun siirryn tuonpuoleiseen – Herrani lepoon. Se auttaa arvottamaan tämän päivän elämää oikein.

Tätä kaikkea ehkä osasin riemuvuodelta odottaa. Ainakaan nämä löydöt elämässäni eivät yllättäneet minua. Lepo ja ennallistaminen olivat minulle tuttuja käsitteitä riemuvuodesta – toki on kaksi eri asiaa tiedostaa ne ja oppia elämään niissä.

Oli kuitenkin yksi asia, jota en ollut tavoittanut riemuvuoden merkityksessä. Päätän tämän kertomukseni siihen.

Riemuvuosi on uuden alku

Aivan riemuvuoden loppumetreillä, pysähdyin miettimään vuoden tarkoitusta. Ajattelin, että ehkä kuluneen vuoden nimittäminen riemuvuodeksi oli vain itsensä pettämistä. Eihän minun riemuvuoteni ollut radikaalin pysäyttävä, mitä se leeviläislaissa oli. Näistä ajatuksista Herra otti minut kiinni. Mikä minä olen arvostelemaan riemuvuotta, jonka Jumala on minulle antanut? Luulenko minä, etteikö Jumala ole saanut tarkoitustaan täytettyä?

Kun siinä pohdin häpeissäni kulunutta vuotta, hiljaisuuden Jumala laski eteeni uuden näkymän riemuvuoteen. Hän kysyi, että niinkö minä todella luulin, että riemuvuosi on kuluneen ajan loppu ja summa? Eikö pieneen mieleeni noussut ajatus, että riemuvuonna pyyhitään pöytä tyhjäksi, että on tilaa alkaa uusi? Miksi Luoja katsoisi mennyttä, kun voi aina luoda uutta?

Todellakin. Riemuvuosi ei ole kuluneen vuosiviikon arviointia tai pelkkää lepoa rasituksesta. Riemuvuoden tarkoitus on pyyhkiä pöytä puhtaaksi ja pysähtyä uuden edessä. Se on kuin kumarrus uudelle unohtamatta vanhaa.

En olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta riemuvuoden jälkeen. Tässä olen ja arkailen uuden edessä. Salaa toivon, että armon ja rakkauden Jumala tavalla tai toisella siirtää minut uuden eteen niin, etten ehdi epäröimään ja arkailemaan.

Mutta toisaalta olisinko jo kypsässä iässä ottamaan seuraavan askeleen harkitusti, vaikka sitten silmät kiinni ja epäröiden.

Tätä jään nyt pohtimaan alkaneen uuden vuosiviikon edessä. Ehkä tämän vuosiviikon matka jää täällä ajassa kesken, mutta ikuisuudessa minulla on kaikki aika kulkea se loppuun.

Kiitos riemuvuodesta, Herra Jeesus. Ja kiitos uudesta alkaneesta vuosiviikosta. Matka jatkuu yhdessä sinun kanssasi.