Pohdin tässä syitä, mitä ihmiset nimeävät, kun heiltä kysytään, miksi hei eivät tahdo tulla seurakuntaan. Yksi tällainen on kokemus siitä, ettei koe olevansa tervetullut joukkoon, koska kaikilla tuntuu olevan niin mukavaa vain keskenään.

Tämä on reaalinen kokemus monelle – siis tuntea itsensä ulkopuoliseksi tullessaan uuteen paikkaan. Joskus tilanne on tosi, joskus katsomme asiaa turhan yksipuolisesti ajattelematta tilannetta toisen ihmisen kannalta, minkä vuoksi sitten uskottelemme itsellemme, ettemme ole tervetulleet joukkoon.

Olen kokenut jotain tämän suuntaista useammin kuin kerran. Joskus yhteisö, jonne en ole kokenut olevani tervetullut, on ollut seurakunta, joskus urheiluseura ja joskus vaikkapa koulu tai kurssi. Joskus kokemukseni on ollut oikea, mutta useimmiten se on ajan myötä paljastunut vääräksi.

Havaintoa ’klikkiytymisestä’ ei tule tehdä ensivaikutelman perusteella – monesti me ihmiset tarvitsemme aikaa ennen kuin luonnostaan uskallamme lähestyä toisiamme. Joskus tilanne on siihen otollisempi, joskus taas vilpitönkin lähestyminen vaikuttaa teennäiseltä.

On hyvä muistaa, että kaikissa ihmissuhteissa on kaksi osapuolta. Lisäksi kannattaa muistaa, että ne olennot siellä kirkonpenkeissä ovat hekin ihan tavallisia ihmisiä. Se, että he ovat uskovia, ei tee heistä täydellisiä – lunastettuja ja armahdettuja toki, mutta ei täydellisiä.

Tulla kirkkoon ei täten poikkea juurikaan siitä, mitä on tulla jonnekin muualle, jonne ihmiset ovat kokoontuneet yhteen. Vaikka he ovat uskovia, se ei merkitse sitä, että he olisivat aina lämpimiä, avoimia ja ystävällisiä. On vain niin, että on helpompaa pyöriä heidän kanssa, jotka on oppinut jo tuntemaan.

Uskovat eivät ole töissä seurakunnassa, vaan he ovat tulleet kirkkoon siinä kuin sinäkin olemaan yhdessä Jumalan kasvojen edessä. Ja luulen, että ei kukaan tule kirkkoon siinä toivossa, että joku vain velvollisuudentunnosta olisi häneen yhteydessä.

Jos joku ei sinua uutena huomaa, ei hän varmaankaan tee sitä pahuuttaan, vaan kuten jo edellä sanoin asiaa voi katsoa kahdelta puolelta: 1) uuden ihmisen näkökulmasta ja 2) seurakunnasta jo ’laumansa’ löytäneen näkökulmasta.

Esimerkkejä

Näkökulma avautunee parhaiten, kun otamme esimerkin kokonaan seurakunnan ulkopuolelta – tutusta tilanteesta tosin. Tarkoitukseni on esimerkillä kertoa jotain siitä, ettei ole aina helppo tietää, mitä uusi ihminen tahtoo. Otan esimerkin kaupasta. Voit kuvitella tilanteet tapahtuvan joko samassa kaupassa tai eri kaupoissa. Tämän jälkeen mietimme samaa seurakuntamiljöössä.

Voi olla, että esimerkkini vaikuttavat sinusta vallan käsittämättömiltä, mutta se kertoo vain siitä, miten erilaisia sinä ja minä olemme.

Kaupassa

Mennään uuteen kauppaan – ei kioskin kaltaiseen palvelumyymälään, vaan markettiin. On tilanteita, kun mieluusti tahdon kulkea kaupassa kaikessa rauhassa ja katsella ympärilleni – joskus vain katselen, joskus tiedän tarkalleen mitä olen ostamassa. Tällöin tuntuu kiusalliselta, jos myyjä tuppautuu kyselemään, mitä etsin tai alkaa myymään minulle jotain muuta. Täydellisessä maailmassa myyjä tietäisi, että en tahdo nyt ketään juttelemaan kanssani. Toisaalta voisin sanoa hänelle, etten juuri nyt kaipaa seuraa, mutta se tuntuisi jotenkin epäkohteliaalta. Siinä sitä sitten ollaan, kun suutaan ei saa auki.

Toisaalta taas voin mennä jälleen kerran kauppaan ja kaipaan, että myyjä tulisi avukseni opastamaan minua. Mutta myyjää ei ole missään, vaikka yritän näyttää avuttomalta, ei apua ole. Tällöin vähintään kaipaan, että löydän jostain kassa- tai infopisteen mistä myyjä ei pääse minua karkuun. Täydellisessä maailmassa myyjä tulisi luokseni ja osaisi heti tietää, mitä tarvitsen. Mutta nyt lienee parempi etsiä hänet ja pyytää auttamaan.

Toki joskus käy niinkin, että myyjä tulee kuin tilauksesta – tai että hän pysyy poissa kuin tilauksesta. Oleellista tässä on nähdä asia myös myyjän näkökulmasta. Mistä hän voisi tietää milloin häntä kaipaan ja milloin en, jos minä en millään tavalla osoita tahtoani.

Seurakunnassa

Mennään uuteen seurakuntaan, sen tilaisuuteen. Ovella kohtaan todennäköisesti ovimiehen tai ohjelmalehtisten antajan, joka toivottaa minut tervetulleeksi, mutta mitä odotan sen jälkeen tapahtuvan, kun astun kirkkosaliin tai seurakuntasaliin kahville?

Toisinaan mieluusti kävisin vain rauhassa istumaan ja katselemaan ihmisiä. Toisinaan taas voisi tuntua mukavalle, että joku tulisi minulle juttelemaan. Mutta miten toiset voisivat tietää, mitä kaipaan, jos en sitä millään tavalla heille viestitä?

Jos siis ajatus siitä, että tuntee olevansa uutena ulkopuolinen, on jotenkin epämiellyttävä, luulen, että vähintään yhtä epämiellyttävää olisi, jos astuessani kirkkosaliin kaikki kääntyisivät tervehtimään minua ja ryntäisivät ympärilleni kyselemään kuulumisia. Väitän, että se olisi vähintään yhtä epämukava tilanne kuin se, että huomaisin kaikkien kääntävän minulle selkänsä.

Luonnollisesti joukossa

Uskon, että avainsana ’joukkoon mahtumiseen’ seurakuntakontekstissa ei ole aktiivinen lähestyminen, vaan luonnollisuus. Pakonomainen kiinnostus on aina pakonomaista.

Me kaipaamme luonnollista ihmisestä kumpuavaa persoonallista yhteydenpitoa ja erotamme varmasti, jos toinen joutuu itselleen luonnottomaan rooliin. Avainsana uuden ihmisen vastaanottamiselle on luonnollisuus, joten miksipä se ei voisi olla sitä kohdallani myös silloin, kun tulen uutena mukaan. Ehkäpä pieni aloite omalta puoleltani auttaa toisia huomaamaan haluni tehdä tuttavuutta.

Seurakunta ympäristönä on kuin mikä tahansa muu paikka, jossa ihmiset kohtaavat toisensa. Jokaisella seurakunnalla on varmasti aina parantamisen varaa siinä, miten siellä otetaan vastaan uudet ihmiset. Samoin meillä voi olla korjaamisen varaa omissa asenteissa silloin, kun esiinnymme jossain ’uutena ihmisenä’. Seurakunnan kyky vastaanottaa uusia ihmisiä, on Jumalan lahja, joka näkyy juurikin siinä, mitä me olemme.

Raamatun esimerkki

Monella seurakuntien ’klikkiytymiseen’ tuskastuneella on epärealistinen kuva siitä, mitä uskovien yhteys merkitsee. Se on myös syy siihen, miksi kovin moni kokee olevansa ei-toivottu muiden seurakuntalaisten joukkoon. Onneksi Raamattu on tässäkin realistinen, vaikka varmastikin osa epärealistisista odotuksista on lähtöisin valikoivasta raamatunlukemisesta.

Vääristynyt kuva saa ihmiset odottamaan liikaa toisiltaan. Unohdamme kovin helposti, että vaikka seurakunta on Jumalan kohtaamisen paikka, kohtaamme siellä myös inhimillisyyttä – sisarissa ja veljissä. Pyhitys ei näet vielä ole meistä täydellisiä tehnyt.

Jos kuvittelet seurakunnan paikkana, jossa jo täydellistyneet ihmiset ovat avosylein odottamassa juuri sinua tuomaan kaikki puutteesi heille, voin luvata, että joudut pettymään. Jumalaan et pety koskaan, ihmisiin kyllä. Voi olla, että kohtaat ihmisiä, jotka ovat hekin keskenkasvuisia ja matkalla aivan kuin olet itsekin.

Pieni katsaus Raamattuun varmasti valottaa sitä, mistä seurakuntaelämässä ja keskinäisessä yhteydessä on kysymys. Katsotaanpa.

Ideaaliseurakunta

Ensimmäinen raamatunkohta, mikä tulee yhteydestä mieleen on tietenkin monelle tuttuakin tutumpi kuvaus alkuseurakunnasta, joka eli vahvassa Kristuksen tulemisen odotuksessa. Tätä kuvaa kuulee usein sovellettavan suoraviivaisesti omaan aikaamme:

”Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.” (Ap. t. 2:44-47)

Teksti on mitä kaunein kuva seurakunnasta, joka todella on saavuttanut jo ajassa jotain siitä, mitä seurakunnan osaksi tulee ikuisuudessa. Siinä on kuvaus siitä, millaista yhteys uskovien välillä voi olla silloin, kun Jumalan rakkaus on vallannut heidät voimalla ja väkevyydellä.

Se on mitä kaunein ideaali – jotain sellaista, mitä jokainen meistä toivoo. Kun tuota kuvaa katsoo, herää kysymys siitä, että oliko inhimillisyys kadonnut tuosta seurakunnasta? – Tuskin – luulen ja tekstiä seuraavan kertoman perusteella oletan, että tuo yhteys rakentui ennen muuta rakkauden ja anteeksiantamisen varaan, sillä seurakunnan elämään kuului toki omat ongelmansakin.

Eli miten käytännössä ideaalikuvan kaltainen täydellinen yhteys säilyi? Ongelma ei ollut siinä, etteikö ideaali olisi oikea ja Jumalan tahdon mukainen, vaan siinä että jopa Herran pyhät kantavat vielä jotain langenneen ihmisen ominaisuuksia olemuksessaan. Yhteiselo ei ollut aivan niin saumatonta kuin kuvauksesta luulisi.

Käytännön seurakuntaelämää

Seurakuntaan mahtui jo alussa kovin erilaisia ihmisiä – vaikka he olivat juutalaistaustaisia, oli joukossa niin heprealaisen kuin helleenisen kulttuurin kasvatteja. Ja toki joukkoon aina lyöttäytyi ihmisiä alhaisemmin motiivein.

Jos siis ideaaliseurakunnan kuva on Apostolien tekojen toisessa luvussa, jo viidennessä luvussa kerrotaan myös ’haasteista’. Siinä kerrotaan apostolien kohtaamasta vainosta, mutta myös Ananiaasta ja Safirasta (Ap. t. 5:1-11). He olivat tulleet seurakuntaan alhaisin motiivein ilmeisestikin hyötymään toisten hyväntahtoisuudesta.

Kohta tämän jälkeen kuudennen luvun alussa kuvataan toista ongelmaa. Nimittäin, vaikka seurakunta eli yhdessä, ei kaikki mennyt niin kuin elokuvissa. Leskien avustus ei sujunut sekään aivan ongelmitta, vaan puolin ja toisin oli syytöksiä suosimisesta ja syrjimisestä:

”Noihin aikoihin, opetuslasten joukon yhä kasvaessa, kreikkaa puhuvat alkoivat syyttää hepreankielisiä siitä, että heidän leskiään syrjittiin päivittäisiä avustuksia jaettaessa. Silloin apostolit, ne kaksitoista, kutsuivat koolle koko opetuslasten joukon ja sanoivat: ’Ei ole oikein, että me ruoan jakamisen tähden lyömme laimin Jumalan sanan. Valitkaa siis, veljet, keskuudestanne seitsemän hyvämaineista miestä, jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä, niin me asetamme heidät tähän tehtävään. Silloin me voimme omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen.’” (Ap. t. 6:1-4)

Kovin inhimillistä – eikö vain? Seurakunta oli ’klikkiytynyt’, mutta silti heidän välillään oli yhteys. He eivät olleet täydellisiä, mutta he eivät myöskään sitä toisiltaan odottaneet. Oleellista on, että kokoontuivat yhteen toistensa vajavaisuudesta huolimatta. He kokoontuivat kohtaamaan täydellistä Jumalaa, mutta antoivat toinen toisilleen luvan olla epätäydelliset!

Riita ei voinut olla vaikuttamatta seurakuntaan siinäkin, että nyt tämän kaltaiset asiat veivät apostoleilta aikaa aina niin, että he kokivat varsinaisen kutsumuksensa jäävän vähäiselle huomiolle. Kauanko seurakunta oli tässä vaiheessa ehtinyt olla olemassa, sitä emme tarkalleen tiedä, mutta sen verran tiedämme ettei kyse voinut olla vielä ainakaan vuosikymmenistä – korkeintaan vuosista, koska Luukkaan kertoman mukaan seurakunta ei ollut vielä hajaantunut lähialueelle juutalaisten vainon tähden (Ap. t. 8:1-3).

Eikä tämä ollut ainut kerta, kun ihmissuhteissa seurakunnan sisällä oli hankausta. Eikä edes apostolit olleet vapaat ihmissuhdeongelmista tai edes ’klikkiytymisestä’. Eipä tarvitse kuin ajatella apostoli Paavalia! Raamattuun on taltioitu viittauksia ainakin kahteen toraan hänen ja toisten veljien välillä:

• Hän tiettävästi suivaantui Markukseen (Ap. t. 13:13; Ap. t. 15:28), mistä myöhemmin kehkeytyi lihava riita hänen työtoverinsa Barnabaksen kanssa (Ap. t. 15:36-41). Toki Paavali leppyikin, mistä kertoo hänen hyvä todistuksensa Markuksesta jäähyväiskirjeessään (2. Tim. 4:11), mutta toista lähetysmatkaa suunnitellessa riita johti siihen, että Barnabas ja Paavali valitsivat lähteä eri teille. He eivät mahtuneet enää samaan kaupunkiin :-)

• Toisella kertaa Paavali otti yhteen Pietarin kanssa. Onpa tietoomme tullut sekin, että Paavali nuhteli melkoisen kovasanaisesti Pietaria, joka puolestaan oli hänkin erehtynyt suosimaan juutalaissyntyisiä pakanoiden kustannuksella (Gal. 2:11-14). Pietari oli ’klikkiytynyt’ ja Paavali moitti julkisesti.

Eipä kuitenkaan erimielisyydet, riidat, pettymykset tai edes puolueellisuus, tullut esteeksi veljien yhteistyölle evankeliumin edistymiseksi. Niin Paavali kuin Pietarikin pyysivät ja antoivat anteeksi, mistä matkan teko taas jatkui eteenpäin.

Ja menipä väittelyksi ensimmäiseksi kirkolliskokoukseksi kutsuttu ’Jerusalemin konsiilikin’ siinä lähetysmatkojen taitteessa (Ap. t. 15:2, 7). Sielläkin oli kaksi ’klikkiä’, jotka ottivat yhteen näkemystensä vuoksi.

Luetteloa voisi jatkaa pitkään, jos mietitään vaikkapa kaikkia niitä ongelmia, joita apostolit ottivat esiin kirjeissään seurakunnille. Virheistä ja eriseuraisuudesta huolimatta kyseessä oli pyhien yhteys, jossa uskovat kokoontuivat säännöllisesti yhteen ylistämään ja palvomaan Jumalaa.

Ei yhteys alkuseurakunnassa tavoittanut ideaalia kauaakaan, mutta siitä huolimatta ihmiset kokoontuivat yhteen Jeesuksen nimessä, ja apostolit perustivat jopa uusia seurakuntia. Siis siitäkin huolimatta, että he varmasti tiesivät siitä syntyvän aina lisää ongelmia. He eivät pelänneet ongelmia – ne kuuluvat ihmissuhteisiin, mutta ovat kaikki Herran Jeesuksen nimen menestyksestä pieni hinta!

Lähestykäämme toisiamme!

Ajatuksena jäädä seurakuntayhteyden ulkopuolelle siksi, ettei koe löytävänsä yhteyttä toisten kanssa on täysin absurdi. Nimittäin jäämällä syrjään yhteyttä ei löydä lainkaan. Joskus on vain uskallettava ottaa askel – ja lähestyä toista ihmistä, vaikka hänkin on epätäydellinen. Tällä ongelmalla on aina kaksi puolta:

• Toisaalta uuden tulijan on voitettava pelkonsa lähestyä toisia tai ainakin antaa toisille aikaa ja tilaa lähestyä itseään. Se on riski, joka on uskallettava ottaa, mikäli tahtoo tavoittaa toisen ihmisen.

• Ongelman toinen puoli on seurakunta – sinä ja minä. Meidänkin on hyvä uskaltautua tulemaan ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä tapaamaan ihmisiä sen ulkopuolella. Se on riski, mikäli tahtoo tuoda ihmisen seurakuntaan sisälle.

Raamattu mainitsee joitain asioita, jotka auttavat näiden kahden osapuolen lähentämisessä. Lopuksi vielä mainitsen muutaman sellaisen.

Motiivina rakkaus ja anteeksianto

Lähtökohta ihmisen kohtaamisessa on luonnollisuus ja tila olla oma itsensä. Ainoa voima, joka antaa ihmiselle tilan olla oma itsensä on rakkaus, joka ilmenee etenkin anteeksiannon kautta ihmissuhteissa. Tähän Jeesus meitä itse kehottaa:

”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut-että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:34-35)

Rakkaus antaa tilaa ihmisten erilaisuudelle. Se kunnioittaa persoonaa eikä vaadi ihmistä muuttumaan sellaiseksi, mitä hän ei luonnostaan ole tai mihin hän ei ole vielä valmis. Jumalan ihmisessä synnyttämä rakkaus on se liekki, joka taltuttaa torjutuksi tulemisen pelon.

Rakkaus tulee vastaan siinä, missä ihmiset muodostavat omat piirinsä sulkien samalla toiset ulkopuolelle. Rakkaus avaa sydämet ja anteeksianto tasoittaa tien.

Klikeistä vastuullisiin pienryhmiin

Kun rakkaus vallitsee seurakunnassa, hyväksyy rakkaus myös inhimillisen vajavuuden. Ratkaisu on täten myös siinä, että tunnustetaan inhimillinen vajavaisuus.

Jos ihmiset muodostavat omat piirinsä, miksi emme kannustaisi heitä siinä uuteen vastuullisuuteen. Pienryhmädynamiikan kannalta paras tilanne on, että pienryhmät muodostuvat itse ja muodostavat omat piirinsä. On vain ajankysymys, että löydät oman piirisi, joka toivottavasti toimii pienryhmän tavoin kasvualustana opetuslapseuteen.

Vastuullisuudella tarkoitan jotain samaa, mihin Paavali viittaa galatalaisille ja efesolaisille kirjoittaessaan. Se on vastuuta toisista: taakkojen kantamista, ojentamista, kehottamista ja yhteyden vaalimista.

”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:1-2)

”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys.” (Ef. 4:1-3)

Tiellä herätykseen

Uskon, että rakkaudessa ja anteeksiantamisessa kasvaminen on tie seurakunnan heräämiseen. Siinä missä rakkaus vaikuttaa keskellämme, siinä herää sääli niitä kohtaan, ketkä eivät ole kokeneet samaa, josta me tänään olemme Kristuksessa osalliset. Se on avoimuutta ottaa toinen ihminen rinnalle siitäkin huolimatta, että todennäköisesti joutuu kohtaamaan myös ongelmia.

Herätys alkaa siitä, että ihmiset kasvavat vastuuseen toisistaan. Herätys on siinä, että me seurakuntana avaamme sydämemme uusille ihmisille. Tätä anteeksiantamisen ja rakkauden ilmapiiriä rukoilen kaikkien Suomen seurakuntien ylle. Avatkoon Herra sydämet, sen jälkeen suut ja ovet kyllä aukeavat.

Herätys on sitä, että Jumalan omat heräävät tahtomaan Jumalan valtakunnan ilmestymistä omalla alueellaan. Uskon, että juurikin kasvaminen Herran rakkaudessa, on avain anteeksiannon ilmapiirin syntymiselle. Anteeksiantamisen ilmapiiri on edellytys kohtaamiselle, koska kukaan meistä ei ole täydellinen. Yhteys rakentuu juurikin anteeksiannosta ja keskinäisestä tahdosta tuoda ihmisiä Herran Jeesuksen luo – keskuuteemme.

Herätys ei synny käskemällä tai tekemällä oikein, vaan se syntyy luonnostaan, kun ihmiset alkavat elää sitä todeksi. Se on vastaan tulemista vajavaisuudessa, riskinottamista lähestyä toista, jälleen kerran anteeksiantoa ja Jumalan rakkauden kokemista yhdessä muiden epätäydellisten sisarten ja veljien kanssa.

Pohdittavaa

Seurakunta on täydellisen Jumalan kohtaamisen paikka. Mutta ovatko ihmiset täydellisiä?
Miksi siis odottaisin kohtaavani täydellisyyttä ihmisiltä – jos vain Jumala on täydellinen?
Mitä siitä seuraa, kun Jumalan omat lähestyvät toisiaan rakkaudessa ja anteeksiannosta?