Ikää on ehtinyt tulla minullekin jo sen verran, että elämän taipaleen puoliväli on todennäköisesti reippaasti ylitetty. Toisaalta elämä on sekin nykyään kovin hektistä; sitä vain huomaa päivien ja viikkojen kuluvan kuin itsestään ilman, että niihin ehtii juuri tarttua. Eikä riitä, että pysyy menossa mukana, on myös muistettava. On muistettava asioita, tapaamisia, ihmisiä jne.

Jos on kyse esimerkiksi laskun eräpäivästä, tapaamisesta tai merkkipäivistä, unohtaminen tuntuu kovin kiusalliselta. Vaatii melkoisia ponnistuksia korjata hetkessä sellaista asiaa, joka viime hetkellä muistuu tai muistuttaa itsestään sieltä unholan ovilta. Tietty vielä kiusallisempaa on se, kun joku joutuu huomauttamaan unohdetusta asiasta.

On siis aina vaara unohtaa jotain tärkeää, joten sitä tulee käytettyä monia erilaisia apuvälinettä muistamisen tukena. Joskus riitti kalenteri, sitten tuli mukaan muistilehtiö, kun nykyään tarvitsen jo yhdistetyn kalenterin ja tehtävälistasovelluksen, joka on aina saatavilla puhelimeen, tietokoneeseen ja tablettiin. Ja tietty uudet muistettavat on laitettava ylös muistiin saman tien, muutoin ne unohtuvat tekniikasta huolimatta.

Tämä on tuttua meille jokaiselle; se on ihmisten maailman arkipäivää. Toki on tilanteita, että unohtaminen on varsin armollista ja jopa suotavaa. Joskus unohtaminen on ihmiselle myös helpotus. Se on sitä silloin, kun asia on luonteeltaan sellainen, että se murehduttaa meitä.

Samoin unohtaminen helpottaa silloin, kun unohdamme toisen ihmisen kohdelleen meitä kaltoin. On helpompaa antaa anteeksi ja armahtaa, kun on unohtanut… Tai oikeastaan unohdus vapauttaa ihmisen anteeksi antamisesta. Tässä mielessä unohtaminen on armollista.

Jumala ei unohda

Jos siirrytään ihmisten ’unohtamisen maailmasta’ Jumalan maailmaan, huomaamme siellä vallitsevan toisenlaisen lainalaisuuden. Jumalan maailma ei ole ’unohtamisen maailma’, vaan ’muistamisen maailma’.

Kaikkivaltias, kaikkitietävä, ikuinen ja muuttumaton Jumala ei unohda mitään. Tämän hän on sanassaan itsestään todennut esimerkiksi 5. Mooseksen kirjassa – eli Israelin liiton sopimuksen kirjassa:

”Sillä Herra, sinun Jumalasi, on armollinen Jumala. Hän ei hylkää sinua eikä anna sinun tuhoutua. Hän ei unohda isiesi kanssa tekemäänsä liittoa, jonka hän on heille vannomallaan valalla vahvistanut.” (5. Moos. 4:31)

Eikö ole lohdullista tietää, ettei liittomme Kristuksessa sekään mitätöidy kenenkään meidän kohdalla sen tähden, että Jumala olisi unohtanut liittonsa tai unohtanut sinut tai minut? Samoin on lohdullista tietää, ettei rukouksemme jää nekään kuulematta sen tähden, että Herra olisi unohtanut kuunnella tarkkaavaisesti tai hän olisi unohtanut minut.

Jumala ei tarvitse apuvälineitä muistamiseen, koska hän ei yksinkertaisesti unohda mitään. Ei ole mitään, mikä jäisi häneltä huomaamatta eikä ole mitään, mikä vähäpätöisenä nyanssina katoasi hänen muististaan.

Asialla on tietty kääntöpuolensa. Me kaikki olemme elämässämme joutuneet tilanteisiin, joita emme tahtoisi kenenkään muistavan. Ne eivät ole vain noloja tilanteita, vaan on hetkiä, jotka haluamme pyyhkiytyvän pois ajasta ja Jumalan muistista, koska tiedämme tehneemme pahoin ja väärin – jopa niin, että meitä hävettää. On tilanteita, jossa jälkikäteen tekisimme toisin.

’Ikävä kyllä’ Jumala on ollut läsnä myös meidän heikkoutemme hetkissä ja hän muistaa ne kyllä tarkoin, vaikka itse olisimme ne jo unohtaneet. Silti minun mielestäni Jumalan muistin täydellisyys ja tarkkuus heikkojen hetkieni kohdalla ei kuitenkaan ole lainkaan huono asia. On vapauttavaa tietää, että Jumala tuntee tekoni tarkoin ja silti hän ei vedä pois minulta rakkauttaan, vaikka tuntee täysin minun elämäni ja sisimpäni.

Pelastus olisi kovin hataralla pohjalla, jos se edellyttäisi Jumalan muistinmenetystä. Saksalainen sananlasku kuvaa oikein osuvasti antamisen luonnetta:

”Anteeksi annettu ei ole unohdettu.” (Saksalainen sananlasku)

En tiedä mitä ajatusta sananlaskulla tavoitellaan, mutta mielestäni se kuvaa erittäin osuvasti Jumalan anteeksiantoa. Herra ei anna anteeksi sen tähden, että hän olisi unohtanut pahuutemme. Jumala ei myöskään unohda pahuuttamme – eli hän ei kadota muistista asioita sen tähden, että hän antaa ne täydellisesti anteeksi.

Toisin sanoen unohdettua ei voi antaa anteeksi, koska sitä ei muista. Ja anteeksi antaminen ei taas edellytä unohtamista.

Jumalan anteeksiantaminen ei ole unohtamista

Ajatus siitä, että Jumala ei unohda syntejä silloin, kun hän antaa ne anteeksi, saattaa hämmentää sinua, sillä usein me ajattelemme siinä jotenkin niin tapahtuvan.

Kun me puhumme Jumalan täydellisestä anteeksiantamisesta, sanomme, että syntiä ei enää ole, koska synti on sovitettu Kristuksessa ja annettu anteeksi. Tämä on täysin oikein, mutta siinä me teemme ajatuksissa virheen, jos ajattelemme Jumalan unohtavan synnit – siis samalla tavalla niin kuin me ihmisetkin tahallaan ja tahattomasti unohtelemme asioita.

Jos luemme oikein tarkkaan Raamatusta ne kohdat, joissa puhutaan syntien anteeksiantamisesta, tarkkaavainen lukija huomaa, ettei siinä puhutakaan ’unohtamisesta’, vaikka sen siihen monesti rivien välistä luemme.

Ehkä tutuin anteeksiantamista ja syntien ’unohtamista’ käsittelevä raamatunkohta on Heprealaiskirjeessä, missä kirjoittaja lainaa profeetta Jeremian tekstiä (Jer. 31:34), kun hän puhuu uudesta liitosta Kristuksessa ja vakuuttaa sen pohjan kantavan:

”Ja sitten – Heidän syntejään ja vääriä tekojaan minä en enää koskaan muista. Missä synnit on annettu anteeksi, siellä ei enää tarvita syntiuhria.” (Hepr. 10:17-18)

Tekstin ensivaikutelma voi saada lukijan ajattelemaan, että siinä Jumala unohti ”synnit ja väärät teot”. Samaan teemaan osuu myös myöhäinen pakkosiirtolaisuuden ajan psalmi 130, jonka toisessa säeparissa psalmisti pohtii anteeksiantamusta ja Jumalan muistia syntien osalta:

”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun luonasi on anteeksiantamus, että sinua pelättäisiin.” (Ps. 130:3-4)

Psalmisti oikeistaan kysyy juuri sen saman kysymyksen, mikä meillä on mielessämme, kun ajattelemme sitä, että Jumala ei todellakaan unohda mitään. Kysymme psalmistin lailla epävarmalla äänensävyllä: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää”?

Tahdot varmaan sanoa minulle, että edellä esittämäni väitteeni siitä, ettei Jumala unohda on ristiriidassa Heprealaiskirjeen kirjoittajan ja Jeremian kirjan todistuksen kanssa. Vaan onneksi siinä ei ole ristiriitaa!

Sen enempää Jeremia kuin Heprealaiskirjeen kirjoittaja eivät näet väitä, että Jumalan unohtaisi synnit. Raamattu sanoo, että Jumala ”ei muista” syntejä, mikä on vallan eri asia!

Ilmaus ”olla muistamatta” ei tarkoita samaa kuin ”unohtaa”. Jumalasta käytettynä ”olla muistamatta” on kaikkitietävän ja -muistavan Jumalan tietoinen päätös pitäytyä muistamatta, kun taas inhimillinen unohtaminen tapahtuu vahingossa. ”Olla muistamatta” vaatii päätöksen jättää jokin asia siihen tilaan, että sitä ei enää sen merkityksessä kerta kaikkiaan ole.

Anteeksiantaminen on Jumalan tietoinen päätös ”pyyhkiä muististaan” meidän vääryytemme synteinä häntä kohtaan. Kerran tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta syntinä se lakkaa olemasta olemassa siinä hetkessä, kun Herra armahtaa meidät ja ”on muistamatta” meidän syntiämme. Se on Jumalan tietoinen päätös – se ei tapahdu vahingossa, joten hän ei muuttumattomuutensa nojalla tule asiasta enää myöhemmin toisiin ajatuksiin.

Eikö tässä olekin paljon vankempi pohja syntien anteeksiannon pysyvyydelle kuin ajatuksessa Jumalan ’unohtamisesta’? Jumala on tietoisesti päättänyt ”olla muistamatta” syntejämme, jolloin niitä ei hänen ’muistissaan’ enää kerta kaikkiaan ole!

Jos Herra olisi vain ’unohtanut’ syntimme, eläisimme ainaisessa pelossa, että jonain päivänä meidän veriruskeat syntimme pullahtavat Jumalan muistiin jollain meille epäsuotuisalla tavalla tai hetkellä. Pelkäisimme, että miten hän suhtautuu meihin sen jälkeen, kun hän muistaakin vanhat syntimme. Mutta tämä pelko on turha, koska hän on kerran jo päättänyt ”olla muistamatta”.

On huojentavaa, ettei ihmisen tarvitse pelätä Jumalan muistin palaavan pätkittäin, koska Jumala on tietoisesti päättänyt ”olla muistamatta” syntejä, jotka hän on antanut anteeksi. Tästä syystä saamme iloita sovituksen kestävyydestä vaikkapa jo lukemamme psalmistin kirjoittaman tekstin sanoin:

”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun luonasi on anteeksiantamus, että sinua pelättäisiin.” (Ps. 130:3-4)

Psalmisti siis kysyy ensin meitä askarruttaneen aavistuksen kiusallisen kysymyksen (Ps. 130:3), johon hän seuraavassa säkeessä itse vastaa (Ps. 130:4). Kysymys on jopa aavistuksen ilkikurinen, sillä mitenpä Jumala voisi syntejä antaa anteeksi, ellei hän ensin pitäisi niitä mielessään.

Psalmisti ymmärsi oikein anteeksiantamisen luonteen; siinä subjekti (anteeksiantaja) luopuu oikeudestaan muistaa kärsimänsä vääryyden. Pelko mihin psalmisti viittaa on ”Herran pelkoa” eli Jumalan nimen ja persoonan pyhyyden kunnioittamista. Kunnioitus seuraa siitä, kun ihminen sisäistää Jumalan anteeksiantamisen suuruuden.

On aivan toisenlainen kaiku anteeksiantamuksella, joka perustuu Jumalan omaan päätökseen pyyhkiä synti pois ja ”olla muistamatta” sitä. Eikö tämä näkökulma nosta Jumalan anteeksiantamuksen suuruuden vieläkin käsittämättömämpään mittaluokkaan? Hän päättää ”olla muistamatta”, vaikka ei pysty unohtamaan.

Minun anteeksiantamiseni

Kiitollisin mielin täten kiitän Jumalaani – Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, joka ei unohda sen enempää minua, rukouksiani, elämääni kuin syntejänikään. Hän tuntee minut ja minun historiani täydellisesti ja silti hänen rakkautensa ja armollisuutensa ei väisty minun kohdaltani.

Osaanpa olla kiitollinen jopa siitä, että Jumala on aina läsnä, kun olen hairahtanut eikä hän unohtele edes niitä hetkiä. Tästä syystä hänen anteeksiantamuksensa pysyy – se on tietoista ”muistamatta olemista”, vaikka olenkin rikkonut häntä vastaan. Voiko olla kestävämpää pohjaa?

Jumalan esimerkki ”olla muistamatta” kärsimäänsä pahaa on malli myös meille anteeksiantamisesta. Jeesuksen opetus vuorisaarnassa anteeksi antamisesta vähintäänkin kannustaa meitä keskinäiseen armollisuuteen:

”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Jeesuksen sanat tuntuvat vaativan armollisuutta, mutta minä näkisin sen myönteisemmin kutsuna anteeksiantavaan elämään ja vapauteen turhasta kaunasta. Samaan meitä kehottaa myös Jeesuksen meille jokapäiväiseksi ’käyttötavaraksi’ antama Herran rukous:

”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” (Luuk. 11:4a)

Herra Jeesus Kristus tahtoo, että me annamme anteeksi – eikä vain ’unohtamisessa’, vaan että voimme Jumalan tavoin päättää ”olla muistamatta” syytöksinä niitä vääryyksiä, joita olemme lähimmäistemme taholta joutuneet ottamaan vastaan.

Helpommin sanottu kuin tehty – tiedän sen, mutta Jumalan esimerkki vähintään kannustaa meitä siihen. Anteeksiantava elämä on laadultaan ylivertainen ja samalla se on meidän kristittyjen keskinäisen rakkauden perusta. Inhimillinen vajavuus laittaa keskinäisen rakkauden koetteelle ja siinä ainoa kestävä ratkaisu on anteeksiantamus.

Tulee aikoja, jolloin koemme, että syystä tai toisesta emme kykene lähimmäisellemme antamaan anteeksi niin, että ”olemme muistamatta” häntä vastaan jotain sellaista, mikä ei vain unohdu. Siinä hetkessä muista kuitenkin se, että rakas Taivaallinen Isämme kykenee ”olemaan muistamatta” jopa meidän kovasydämisyytemme.

Edelleen Jumalan esimerkkiin perustuen voimme pyytää toinen toisiamme antamaan meille anteeksi – ei niin että rikkeet katoaisivat tai lakkaisivat olemasta, mutta syytöksinä ja kaunana lähimmäisemme voivat niitä ”olla muistamatta”, vaikka he eivät pystyisi unohtamaan. On eri asia pystyä unohtamaan kuin yrittää ”olla muistamatta”.

Jumalan esimerkki armahtamisesta ja ”olla muistamatta” on ainoa kestävä pohja keskinäiselle rakkaudelle, joka kestää ihmisen heikkoutta olla rakastettava. Vääryyden ei tarvitse ’unohtua’, jotta se voidaan antaa anteeksi. Voimme aina ”olla muistamatta” vääryyttä, vaikka se ei olisikaan unohtunut.

  Ja vielä lopuksi. Ethän unohda, että Jumala ei ole unohtanut sinua ja hän ei tule sinua milloinkaan unohtamaan. Hän muistaa sinut ja ”on muistamatta” sitä, minkä hän on sinulle anteeksi antanut. Toisin sanoen, kun Jumala muistaa sinut, hän muistaa sinussa kaiken sen kauniin, minkä hän on sinuun laittanut.

Lähestymme täten Herramme Jeesusta Kristusta aina uskalluksella. Voimme aina kysyä psalmistin kysymyksen, mutta muista myös vastata kysymykseen hänen sanoin:

”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi.” (Ps. 130:3-4)

Pohdittavaa

Mitä eroa on unohtamisella ja ”olla muistamatta”?
Voisinko minä ”olla muistamatta” vaikken pysty unohtamaan?
Mitä Jumala ja ihmiset joutuvat ”olemaan muistamatta” minun tähteni?