Ei ole juhannusta, etteikö lehdet tai valtamedia kirjoita artikkelia vanhoista suomalaisista uskomuksista – siis juhannustaioista, joilla etsitään omaa rakasta tai ainakin lohtua rakkaudenjanoon.

Toki tiedän, että kieliposkella nämä artikkelit juhannustaikojen tekemiseksi kirjoitetaan. Toki me modernit ihmiset ymmärrämme, etteivät tuommoiset toimi… vaikka varmaan jokunen niitäkin ihan varmuuden vuoksi kokeilee.

Moderni ihminen taikoo juhannusheilan Tinderistä eikä etsi tulevan heilan kuvaa lammen pinnan heijastuksista vaan älypuhelimen näytöltä. Pohjimmiltaan mikään ei siis ole muuttunut. Ihminen kaipaa olla rakastettu ja saada rakastaa. Sitähän se juhannus – keskikesän juhla – pääasiassa viestittää.

Huudan rakkauteni perään

Edesmennyt Juice Leskinen kirjoitti rakkaudesta kuvaavasti ikimuistoisen hittinsä kertosäkeessä:

”Kuin hullu huudan rakkauteni perään!” (Juice Leskinen, Viidestoista Yö)

Sitähän se on, kun ihminen rakastuu. Muistan, kun vaimoni kanssa seurustelimme, niin mikään aika ei riittänyt yhdessä olemiseen. Ja kerta toisensa jälkeen viikonloppu meni luvattoman nopeasti ja taas sunnuntain iltana mielen täytti valtava ikävä. Viikolla kaverit saivat kuulla kyllästymiseen asti tarinoita siitä, miten ihana hän taas olikaan.

Oli muuten juhannus, kun kihlauduimme ja siitä vuoden päästä kesäkuussa oli häiden aika. Ja niin vuodet ovat kuluneet, huolettomasta poikamiehestä on tullut isä ja lopulta vaarikin.

Sanovat, että rakkaus muuttaa muotoaan, mikä pitää paikkansa, mutta olenpa huomannut, että siitä huolimatta syvällä sydämessä Juicen sanat pitävät paikkansa edelleen: ”Kuin hullu huudan rakkauteni perään!” Eipä se aina huulille asti ehdi, mutta kyllä se siellä soi.

Vuosi ennen kuin tapasin vaimoni, elämässäni alkoi toinenkin rakkaussuhde. Sanottiin, että ”tulin uskoon” tai ”löysin Kristuksen”.

Kyllä se kuitenkin oli niin, että jos joku löysi jonkun, niin Kristus löysi minut. Ja kun hänet tapasin, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Minussa syttyi rakkaus. Se oli sellaista rakkauden ensihuumaa.

Ja oli sekin varmasti monelle läheiselleni vähintään kiusallista. Katsos, kun ihminen rakastuu, niin hän puhuu vain rakkautensa kohteesta. Ei niin kuin nyt häpeisin noita aikoja – ei, päinvastoin. Ehdottomuuteni oli vilpitöntä ja aitoa – ja se nousi rakkaudesta. Ja kyllä sen ymmärsivät ystävänikin.

Kristuksen rakkaus minua kohtaan ei ole muuttunut piiruakaan noista ajoista – eikä minun rakkauteni ole vähennyt sekään. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että ehkä rakkauteni on muuttanut ilmenemismuotoa. Edelleen, Jeesus, voin sanoa sinulle, että ”kuin hullu huudan rakkauteni perään!” Ehkä se ei aina ulospäin näytä siltä, mutta Jeesus tuntee sydämeni ja tietää mistä minä puhun.

”Mutta sitä en sinussa hyväksy…”

Evankeliset kristityt puhuvat ensirakkaudesta monesti kovin mustavalkoisesti. Ainakin silloin, kun päädytään siteeraamaan Johanneksen ilmestyksen sanoja Efesoksen seurakunnalle:

”Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta” (Ilm. 2:4)

Ensirakkauteni huumassa olen minäkin syyllistynyt lukemaan tätä jaetta turhan mustavalkoisesti vaatimuksena tietyllä tavalla ilmenevälle rakkaudelle. Pahoittelut siitä.

Kristus ei moittinut Efesoksen seurakuntaa rakkauden ’lieskojen’ väristä tai pituudesta, vaan siitä, että heidän rakkautensa kohde oli muuttunut. Kristus ei ollut enää heidän rakkautensa jakamaton kohde, vaan jokin muu oli hiipinyt Kristuksen paikalle. Ehkä he olivat rakastuneet omaan ymmärrykseensä, teologiaan, liturgiaan, ihmeisiin tai johonkin muuhun kehälliseen niin, että keskeisin oli jäänyt sivuun.

Jos nyt ajattelen itseäni useamman vuosikymmenen Kristuksen kanssa yhteistä matkaa tehneenä, niin oleellisempaa kuin tunteiden leiskunta tai ymmärryksen syvyys, on suhteeni Kristukseen. Usko on suhdetoimintaa. Se tarkoittaa sitä, että minun rakkauteni on samaa ensi aikojen rakkauteni kuuluu Jeesukselle, vaikka matkan varrella olen ollut kiusattu rakastumaan esimerkiksi moniin elämän ajallisiin siunauksiin – hengellisiinkin. Vaan minun rakkauteni kuuluu Kristukselle ja sitä en jaa.

Polykarpoksen esimerkki

Yksi parhaimmista esimerkeistä ensi ajan rakkauden säilymisestä vuosikymmenten yli, on Polykarpos Smyrnalainen. Hän oli Smyrnan piispa toisella vuosisadalla.

Perimätiedon mukaan hän oli evankelista Johanneksen opetuslapsi, minkä vuoksi hänet lasketaan apostolisten isien joukkoon. Hänen ainoa säilynyt kirjoituksensa on Polykarpoksen kirje filippiläisille. Sen lisäksi apostolisten isien kirjoitusten joukkoon luetaan hänen kuolemastaan kertova Polykarpoksen marttyyrio. Se on varhaisin aidoksi todettu Raamatun ulkopuolinen kuvaus kristillisestä marttyyrikuolemasta.

Polykarpos poltettiin marttyyrinä Rooman keisari Antonius Piuksen vainojen aikaan. Kun Polykarpos tuolloin pidätettiin, prokonsuli lupasi hänelle:

”Häpäise Kristus ja minä vapautan sinut.”

Mutta Polykarpos vastasi hänelle:

”Kahdeksankymmentäkuusi vuotta minä olen palvellut häntä eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään väärää. Kuinka minä voisin kieltää hänet, Kuninkaani, joka on palvellut minua? Minä olen kristitty.”

Ja niin kansa vaati Polykarpoksen poltettavaksi roviolla. Kun puut oli kasattu pinoon Polykarpos pyysi, ettei häntä kiinnitetä paaluun. Hän sanoi:

”Jättäkää minut näin. Hän, joka antaa minulle voiman kestää tulen lieskat, sallii minun seistä paalua vasten ilman että minua tarvitsee siihen kiinnittää.”

Puut sytytettiin ja vielä liekkien keskeltä Polykarpos rukoili kovaan ääneen:

”Kaikkivaltias Herra, Herrani Jeesuksen Kristuksen Isä, minä ylistän sinua, että olet katsonut minut arvolliseksi tässä hetkessä astumaan todistajiesi joukkoon ja tulemaan osalliseksi Kristuksen maljasta.”

Polykarpoksen rakkaus oli elävää vielä 86 vuoden jälkeen. Hänessä ensi aikojen rakkaus oli säilynyt kaikki nuo vuosikymmenet – eikä vain säilynyt vaan jalostunut.

Jään miettimään miten minun rakkauteni on säilynyt nämä vuodet? Olenko pysynyt rakkaudessani – rakkaani kutsussa? Voin sanoa kyllä saman, mitä Polykarpos:

”Minä olen palvellut häntä eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään väärää.”

Ja kun tätä mietin, jään pohtimaan uskaltaisinko luottaa häneen vieläkin enemmän? Kysyn vielä, että jos jokin – ehkä inhimillisesti hyväkin asia – on este Kristuksen tahdon tekemiselle elämässäni, onko minulla rohkeutta astua tyhjän päälle, jos koen, että rakkaus vaatii niin?