Miten liittää kaksi kappaletta toisiinsa? Peruskoulun puukäsitöiden tunneilla opeteltiin tekemään erilaisia puuliitoksia, tappiliitoksia, liimaliitoksia ja tietenkin liittämään kappaleita toisiinsa myös nauloin ja ruuvein.
Perimmäinen idea liitoksessa on saattaa kappaleet toisiinsa nähden lähekkäin siten, ettei niiden väliin jäisi tyhjää rakoa tai liikkumatilaa. Jotkin pinnat oikein ’imaisevat’ kiinni toinen toisiinsa jopa niin, ettei niitä liitoksen jälkeen tahdo saada ehjänä irti toisistaan.
Ihmisten liittäminen
Entä mikä liittää kaksi tai useamman ihmisen toisiinsa? Nyt en tietenkään puhu fyysisestä liittämisestä, vaan liittämisestä yhdeksi jonkin syyn tai asian vuoksi.
Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen parisuhde. Länsimaisessa ajattelussa parisuhteen liima on rakkaus. Toki parisuhteeseen liittyy muitakin liimoja, kuten sukujen sosiaalinen liima, monet käytännölliset syyt ja tietenkin myös yhteiskunnalliset liimat liittyen liiton vahvistamiseen. Mutta niin kuin Paavalikin Korinttilaiskirjeessä sanoo, ”suurin niistä on rakkaus”.
Siinä missä ’ihmiskappaleet’ ovat epäsopivat ja pinnat eivät täysin kohtaa, rakkaus on tuo liima, joka täyttää nuo välit ja tekee kahdesta yhden. Se antaa paljon anteeksi sitä, missä pinnat hankaavat toisiaan vastaan.
Jos mietitään näitä ’ihmisliitoksia’ laajemmalti eikä vain tätä kaikkein intiimeintä kahden ihmisen välistä erityistä liitosta, niin huomaamme toki rakkauden vaikuttavan muuallakin.
On kuitenkin niin, ettei rakkaus ei ole ainoa liima, vaikka varmasti se on kestävin yleisliima. Liimana saattaa palvella myös yhteinen etu, ehkä rakas yhteinen tuttava, tärkeä asia tai jopa yhteinen vihollinen. Kaikki nämä liimaavat ihmisiä toinen toisiinsa ainakin jonkin asian tai tavoitteen osalta. Mitä lujempi on kiintymys siihen yhdistävään tekijään, sen pitävämpi tuo liimaus on.
Edelleen ajattelen, että kun me ihmiset liimaannumme yhteen jonkin asian vuoksi, tuo syntynyt liitos saa ’ihmiskappaleet’ ponnistelemaan tuon yhteisen hyvän säilyttämiseksi. Näinhän se on parisuhteessakin. Rakkauden liima pitää, mutta kun elämän arki koettelee liitosta, on eduksi jos ’kappaleet’ nojautuvat toisiinsa sen sijaan, että ne pyrkivät toisistaan irralleen. Sitä paremmin liitos kestää, mitä enemmän yhteen liitetyt kappaleet tukeutuvat elämän paineessa toisiinsa.
Ja tämä sama yksinkertainen periaate tietenkin pätee muihinkin liittoihin – jos ulkoinen paine yhdistää, liitto vahvistuu, mutta jos sisäinen paine alkaa repimään yhteisöä, liittokin on vaarassa revetä.
Kirkkohistoriassa tämän huomaa erityisesti siinä, että usein seurakunnat kasvoivat ja vahvistuivat, jos ympäröivä yhteiskunta kohdisti seurakuntaan painetta – esimerkiksi vainoa. Vastaavasti helppoina aikoina seurakunnassa ihmisten väliset liitokset saattoivat heiketä ja jopa revetä, koska ulkoista painetta ei ollut ja tällöin pienempikin sisäinen hajaannus johti äkkiä eron poluille. Jätän sinut pohtimaan, minkälaisessa tilanteessa oma kotikirkkosi on tällä hetkellä? Yhdistääkö ulkoinen paine vai onko niin, ettei jo pienempikin erimielisyys riittää laajan eripuran luomiseksi?
Liitto ylitse muiden
Entä mihin tällaisella pohdinnalla pyrin? En oikeastaan mihinkään. Lähinnä kirjoitan tällaisia havaintojani elämästä. Jäsensin edellä ajatuksiani, jotka nousivat mieleeni lukiessani Paavalin kirjeestä kolossalaisille sen kolmatta lukua. Nostan luvun puolenvälin tietämiltä esiin yhden jakeen.
”Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.” (Kol. 3:11)
Paavali niputtaa yhteen melkoisen isoja eroavaisuuksia. Hän puhuu kansallisuuseroista, kulttuurieroista, käsityseroista tärkeissä uskonnollisissa kysymyksissä ja vieläpä eroista yhteiskunta- ja sosiaaliluokissa. Voisi sanoa, että eroavaisuudet ovat samaa luokkaa kuin musta ja valkoinen, täysi ja tyhjä tai maskuliini ja feminiini. Silti Paavali saattaa sanoa, että kaikki nämä voivat olla ’liimattuina’ yhteen, kun vain ”Kristus on kaikki, hän on kaikissa”.
Jae alkaa sanalla ’silloin’ ja kysymykseni kuuluu siis milloin? Milloin on tuo ’silloin’, johon Paavali viittaa. Antaa hänen vastata itse. Hän tekee sen muutamaa jaetta aikaisemmin:
”Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen.” (Kol. 3:9b-10)
Eli milloin välillämme on sellainen ’liima’, joka pitää meidät varsin kulmikkaat ja rosoisin pinnoin varustetut ’ihmiskappaleet’ yhdessä? Se on silloin, kun me monin tavoin vajavaiset, erilaiset ja ongelmaiset ihmiset, katsomme yhdessä Kristukseen.
Se on sitä, kun Kristus kasvaa sydämessäni niin suureksi ja rakkaaksi, että minua ei enää haittaa näiden ympärilläni olevien ihmisten rosoiset ja särmikkäät pinnat, koska tiedän että heidän sydämessään huutaa tuo sama rakkaus Kristusta kohtaan. Meillä on jotain niin tärkeää yhteistä, että ne muutoin erottavat tekijät jäävät toisarvoisiksi sen rinnalla, että meidän Herramme nimi menestyy keskuudessamme.
Kysynkin itseltäni ja muilta, että onko rakkauteni Jeesukseen Kristukseen minulle todella niin tärkeä, että sen rinnalla nämä seurakuntaakin erottavat ja repivät tekijät jäävät toissijaisiksi? Vai elänkö vain liian hyviä ja helppoja aikoja, jolloin on helpompi repiä liitos irralleen kuin päinvastoin painautua lujasti toinen toista vasten, että liitos kestää ja menestyy?