On tarinan aika. Tarina kertoo merikapteenista, joka teki matkaa yön yli pimeällä merellä päästäkseen perille määräsatamaan aamunkoitteessa. Yön pimeässä hän näki kaukana horisontissa suoraan edessä valon. Hän tulkitsi sen toiseksi laivaksi ja lähetti sille viestin pyytäen sitä kääntymään 15 astetta pohjoiseen, jotta vältetään törmäys.

Avoin kirja tai tyhjä paperi? Miten koen ja miten Jumala kokee? (Kuva Darkmoon_Art, Pixabay)

Pian hän sai viestin takaisin, jossa heitä kehotettiin kääntymään 15 astetta etelään. Kapteeni oli kiusaantunut ajatuksesta, koska hän oli suuren aluksen – vieläpä sota-aluksen – kapteeni ja oli aivan varma, ettei näillä vesillä liikkunut toista tämän kokoluokan alusta. Hän toisti pyyntönsä ja kertoi viestissä aluksensa koosta. Kohta hän sai viestin takaisin, jossa uudelleen häntä kehotettiin suuntaamaan sen 15 astetta etelään.

Tästä kiusaantuneena hän uhkasi sotatoimilla toista osapuolta, jos tämä ei väistyisi ja näin välttäisi törmäyksen. Kului hetki ja kapteeni sai uuden viestin. Viestissä kerrottiin tämä ’alus’, jolle hän viestittää on majakka ja jos hän ei nyt muuta kurssia todella nopeasti, hänen aluksensa murskautuu rantakivikkoon.

Minun ehtoni

Lienet kuullut tuon tarinan jossain muodossa aikaisemmin. Tarina kertoo meille paljon siitä, miten me ihmiset usein luulemme tietävämme paljon enemmän, mitä me tiedämme. Ei kapteeni voinut pimeällä merellä tietää, mikä hänellä oli edessä, jos nyt oletamme sen tapahtuneen aikana ennen satelliittipaikannusta tms. tekniikkaa. Kyse ei ollutkaan siitä, ettei kapteeni tiennyt, vaan siitä, että hän luuli tietävänsä ja siksi kieltäytyi vastaanottamasta saamiaan neuvoja. Pieni ylpeys oman aluksen koosta heikensi vastaanottokykyä entisestään. Silti kertomus saa minut naurahtamaan sille.

Jos kuitenkin olen rehellinen itselleni, niin minussa on arkielämän asioissa paljon tuota samaa kuuntelemattomuutta ja jääräpäisyyttä niin kuin kertomuksen kapteenilla. Mitä minun elämääni, minähän tiedän parhaiten, mikä minulle on parasta, eikö vain? On turha tulla sinne rannalle huutelemaan neuvoja, kun minä nyt vain paremmin.

Ja en sitä sano, etteikö näinkin ole ollut. Olemmehan me jokainen ainakin jossain määrin oman elämämme asiantuntijoita. Silti on tilanteita, että asiantuntijatkin erehtyvät. Tällöin kuuntelemisen taito olisi mitä tärkein – niin ihmissuhteissa kuin erityisesti jumalasuhteessa.

Ei ole vain kerta tai kaksi, kun Taivaallinen Isä on lähettänyt minulle viestiä ”kurssin muuttamisesta tuon 15 astetta pohjoiseen”. Ja kuinkahan monta kertaa minä olen lähettänyt takaisin oman jääräpäisen viestini, jossa kerron hänelle, miten tässä pitää menetellä. Onneksi Taivaallinen Isäni on ollut varsin määrätietoisen pitkäjänteinen ja on saanut minut pelastettua kerta toisensa jälkeen väärältä kurssilta.

Tämä sai minut miettimään, että toimintatapani Jumalan kanssa kommunikoidessa on monesti tällainen käskevä tai ainakin varsin jäykkä uusille tulokulmille. Jäin miettimään, että loppujen lopuksi tämäkin ongelmani liittyy luottamukseni vähyyteen. Voisinko menetellä toisin?

Tila Jumalalle minun elämässäni

Tiedän varsin hyvin, ettei minun jääräpäisyyteni ole Jumalalta pois. Omalla huvittavalla tavalla sekin, että hän toteuttaa tahtonsa elämässäni minun oikuistani huolimatta, kertoo hänen suuruudestaan.

Puhun kuitenkin usein siitä, että miten Jumala tahtoisi saada enemmän tilaa elämässämme. Ja tällä en tarkoita vain sitä, että joskus keskustelut voisivat mennä tätä ’eipäs-juupas’ jumppaa helpommin.

Olen näet huomannut perustavan eron Herran ja minun ajattelussa. Se ero syntyy siitä pienestä yksityiskohdasta, että hän on Luoja mutta minä en.

Tiedätkö, me ihmiset pidämme luonnoksista, värityskirjoista, kartoista ja sen sellaisista. On kiva jatkaa piirtämistä, kun alla on jonkinlainen luonnos. Tai kuinka paljon mukavampaa onkaan väritellä värityskirjan sivuja kuin katsella värikynä tanassa tyhjää paperia. Ja jos tämäkään vakuuta, niin onhan se nyt niin, että on se vain mukavampaa koota huonekalu – puhumattakaan kokonaisesta talosta – jos käytössä on ohjeet tai piirustukset. Kyllä minulta itku pääsisi, jos edessäni olisi tyhjä tontti ja raaka-aineet ja siitä pitäisi luoda jonkinlainen asunto itselle ja perheelle.

Mutta Jumala on erilainen. Hän on Luoja. Hän on kaiken olevaisen luonut tyhjästä. Voin vain kuvitella millainen ilo Luojalle olisi tyhjä paperi, jolle saa tehdä aivan mitä vain – luoda tyhjästä. Siinä missä minä kammoan tyhjää paperia, hän puolestaan on vaivaantunut siitä, kun minä kerta toisensa jälkeen kiikutan hänelle luonnoksia ja ääriviivoja, joihin pyydän häntä täydentämään, värittämään ja luomaan elämän.

Mitä jos antaisin oman elämäni Jumalani käsiin tyhjänä paperina ilman hahmotelmia ja piirustuksia? Mitä hän voisikaan luoda siitä, kun hänen edessään seisoo ihminen, joka on valmis luottamaan elämänsä ihan kokonaan ilman pienintäkään varausta hänen luotavakseen?

Herrani, Jumalani, Pelastajani. Teen tässä nyt lupauksen, vaikka hyvin kumpikin tiedämme, että minun lupaukseni ovat täynnä keskusteluja jääräpäisen kapteenin kanssa suunnasta. Siitä huolimatta, yritän edes. Herra, seuraavan kerran, kun edessäni on tyhjä paperi, ts. elämän tilanne josta en saa minkäänlaista otetta, en käy ahdistuksissani sitä sotkemaan omilla hahmotelmilla, vaan annan sen ensin sinulle. Me voitamme tässä kummatkin. Sinä, Herrani, saat luoda tyhjästä, ja minun ei tarvitse tuskailla tyhjän paperin kanssa.

Herra, sinä tiedät, mitä tästä seuraa – seuraako mitään. Mutta kiitos siitä, että sinä olet minun elämässäni tuo uskollinen majakanvartija, joka kärsivällisesti opastat minua luotsaamaan elämäni laivaa aavalla pimeällä merellä. Kiitos myös siitä, ettet katso pahalla minun suunnitelmia, joita varmaan vastaisuudessakin tyrkytän sinulle täytettäväksi. Ainahan sinä voit kumittaa tarpeettoman pois. Kiitos Jeesus, että olet minun rakas Jumalani. Aamen.

Pohdittavaa

Uskaltaisinko joskus antaa asiat Jumalan käsiin ilman, että ensin hahmottelen sinne oman tahtoni?