Oletko kuullut sanontaa ”Tänään on hyvä päivä kuolla”? Alun perin se on sanottu intiaanikielellä, mutta useimmiten sen kuulee englanniksi siteerattuna ”Today is a good day to die”.

Sanonnan lähteeksi mainitaan Lakota-heimon, eli englanniksi Sioux-heimon, pyhän miehen nimeltä Tasunka Witko lausuma viisaus. Tasunka Witko tunnetaan meillä kotoisemmin nimellä Hullu Hevonen (1849-1877).

Sanonta kuvaa urhoollisen taistelijan halua kuolla kunniakkaasti taistelussa oman kansansa vapauden edestä. On sitten kyseessä Hullun Hevosen hengen tuote tai yleinen sanonta, se sopii varsin hyvin hänen sanomakseen. Hänet näet tunnettiin pelottamasta taisteluasenteesta suurten intiaanisotien aikaan, kun hän taisteli heimonsa vapauden puolesta valkoisia valloittajia vastaan.

Modernille individualistille ajatus kunniakkaasta kuolemasta taistelussa kuulostaa järjettömältä. Mitä hyvää on kuolemassa? Järki piilee ajatuksessa, että ihmisyksilö ei elä vain itseään vaan laumaa varten. Tästä näkökulmasta kuolema hyvän asian edestä on arvokkaampaa kuin elää pitkä elämä jättämättä mitään arvokasta tuleville sukupolville.

Sama ajatus syvemmin

Toisaalta Hullun Hevosen lentävä lause kuvaa samalla myös intiaanikansojen elämänfilosofiaa. Sen mukaan ihmiselämä on kehä niin kuin tähdet, kuu tai aurinko ovat. Ihminen syntyy, elää ja kuolee – kaikki vaiheet ovat elämään kuuluvia luonnollisia vaiheita ilman, että niihin liittyy suurempaa dramatiikkaa. Kuoleman kohtaaminen tänään ei siten ole sen kummallisempaa kuin elämän jatkuminen tai uuden syntyminen. Se on elämää; se on ollut ennen sinua, se on sinussa, mutta se jatkuu myös sinun jälkeesi.

Tätä taustaa vasten sanonta ”tänään on hyvä päivä kuolla” ei kanna pienintäkään vihjausta epätoivosta tai elämänjanon lopullisesta sammumisesta. Päinvastoin se painottaa luonnollista suhtautumista elämän luonteeseen jokapäiväisenä lahjana, joka ruumiin kuolemassa ottaa muotonsa ikuisuudessa.

Kristilliseen ikuisuususkoon sovellettuna ”tänään on hyvä päivä kuolla” huokuu luottamusta Jumalaan. Voisi jopa kysyä, miksi jokin toinen päivä kuin tänään olisi parempi päivä kuolla? Kysymys kuolemassa on aina tästä hetkestä. Ja on tämä hetki sitten ensimmäinen tai viimeinen, mikä on parempaa kuin kohdata se Jumalaan täydellisesti luottaen. Jesaja pukee tämän luottamuksen sanoiksi mitä parhaiten:

”Sille, jonka mieli on luja ja vakaa, sinä turvaat rauhan, kun hän turvautuu sinuun. Ajasta aikaan luottakaa Herraan, sillä Herrassa on turva, Herra on ikuinen kallio.” (Jes. 26:3-4)

Turvani on joka hetki ikiaikaisessa Jumalassa, joka pitää minusta huolen. Suurin lahja ei kuitenkaan ole siinä, että Jumala huolehtii tämän hetken puitteista, vaan siinä, että hän jakaa tämän hetken kanssani. Hän on läsnä – ja se tekee tästä hetkestä erityisen. Elän tai kuolen – Herran käsivarret kannattelevat minua.

Hullun Hevosen viisauden voi kirjoittaa näin myös Paavalin sanoin, joihin itsekin ilolla yhdyn:

”Sillä minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.” (Fil. 1:21)

Ole läsnä elämässä Jumalaan turvaten

Jos jotain olen oppinut elämän matkalla, niin se on kiitollisuus tästä hetkestä. En voi sanoa syväoppineeni, mutta ehkä jotain pientä olen tästä saanut maistaa. Havainnollistaakseni tätä jaan kanssasi vielä lyhyen mukaelman vanhasta kertomuksesta, jossa munkki pakeni leijonaa.

Kertomus tulee kristillisen tradition ulkopuolelta. Sen alkuperäinen tarkoitus on välittää ajatus siitä, että jokainen hetki on arvokas sellaisenaan ’nautittuna’. Koen kertomuksen puhuvan samoin siitä, miten luottamus Jumalaan vapauttaa ihmisen elämään tässä hetkessä. Luottamus Jumalaan näet vapauttaa elämään pilaamatta hetken kauneutta tarrautumalla menneen tai tulevan ajan murheisiin.

Ja tässä kertomus. Munkki teki yksin matkaa vuoristoisessa erämaassa. Mistä hän tuli ja minne hän oli matkalla ei ole merkityksellistä. Hän matkasi jalkaisin. Matka eteni tuttuja reittejä pitkin mukavasti kaikessa rauhassa.

Kävi kuitenkin niin, että odottamatta hän kohtasi tiellä leijonan. Munkki lähti juoksemaan karkuun. Hän juoksi, mutta huonoksi onnekseen totesi juosseen ei niin leveä mutta syvän rotkon reunalle. Leijona lähestyi ja pysähtyi hyökkäämään hänen kimppuunsa. Niinpä munkki päätti yrittää hypätä rotkon yli. Hän hyppäsi.

Ja kuinka ollakaan hän ylettyi juuri rotkon toiselle puolelle siten, että hän roikkui käsien varassa. Näytti siltä, että hän onnistui pelastautumaan leijonan kynsistä. Kävi kuitenkin niin, että siinä vielä roikkuessaan munkki totesi karhun odottavan lounastaan rotkon tällä puolella. Siellä se ärisi suu kuolaa valuen.

Siinä sitä oltiin. Leijona syvän rotkon toisella puolella ja tällä puolella odotti karhu. Lisäksi munkki roikkui käsivoimiensa varassa allaan kymmenien metrien pudotus kivikkoon.

Kuinka ollakaan munkki huomasi mustikan varvun kasvavan jyrkänteen reunassa. Mustikat näyttivät kauniin houkuttavilta ilta-auringossa – suorastaan meheviltä. Niinpä munkki ojensi toisen kätensä, onnistui ylettymään mustikan varpuun ja sai siitä yhden noista mehevistä mustikoista. Viimeisillä voimillaan hän laittoi mustikan suuhunsa. Ja arvaa mitä… Tiedätkö, se mustikka oli mitä herkullisin. Se oli taivaallisen makuinen. Hän ei ollut eläessään maistanut mitään niin herkullista.

Sen pituinen se. En pilaa kertomusta selittämällä sitä enempää. Totean vain, että minulle se puhui vahvasti siitä, miten jokainen hetki on elämän arvoinen. Edelleen jokainen hetki on paras, kun kohtaan sen yhdessä rakkaan pelastajani Herran Jeesuksen kanssa. Kohtaan sen luottaen häneen – pilaamatta sitä murehtimalla jotain, mitä ehkä tapahtuu seuraavaksi.

”Sille, jonka mieli on luja ja vakaa, sinä turvaat rauhan, kun hän turvautuu sinuun. Ajasta aikaan luottakaa Herraan, sillä Herrassa on turva, Herra on ikuinen kallio.” (Jes. 26:3-4)

Pohdittavaa

Mitä sitten vaikka tämä hetki olisi se viimeinen?