Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986 silloisessa Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa. Onnettomuus on tähän mennessä kaikkien aikojen vakavin ja tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus.

Tšernobylin onnettomuutta pidettiin pitkään lähes ainutkertaisena tapahtumana, kunnes vuonna 2011 tapahtui toinen luokitukseltaan yhtä vakava onnettomuus, jota pidetään historian toiseksi vakavimpana ydinvoimalaturmana. Se tapahtui Japanin Fukushimassa 250 kilometriä Tokiosta pohjoiseen. Se oli seuraus Tōhokun maanjäristyksestä ja sitä seuranneesta tsunamista.

Kului pitkä aika ennen kuin Japanissa hahmottui välittömien tuhojen laajuus aineellisina vahinkoina puhumattakaan ihmishenkien menetyksistä. En tiedä, osataanko vieläkään arvioida, miten laajalti ydinturma paikalliseen ekosysteemiin lopulta iski.

Mainitsen nämä ydinkatastrofit tässä lähinnä siksi, että radioaktiivinen säteily sopii omalla kummallisella tavallaan vertauskuvaksi tämän kertaiseen tekstiin Johanneksen kirjeen neljännestä luvusta ja erityisesti sen kantavasta teemasta, jonka Johannes kiteyttää näin:

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Muutama sana säteilystä

Vertauskuvana radioaktiivinen säteily on pelottava ja ehkä aavistuksen raadollinen, mutta viime aikoina monelle tutuksi tulleena käsitteenä se auttakoot nyt huomattavasti parempilaatuisen ’säteilyn’ hahmottamiseksi. En seuraavassa edes yritä selvittää säteilyn periaatteita muutoin kuin kansatajuisesti ja melkoisesti yleistäen. En ole tämän alan ammattilainen, vaan perustan tietoni lähinnä jonkinlaiseen yleistietoon.

Radioaktiivinen säteily on ihmiselle hankala uhka, koska ihmiseltä puuttuvat aistimet sen havaitsemiseen. Teknisiä mittareita aistimien jatkeena käyttäen voimme havainnoida sitä ja sen voimakkuutta. Mutta jos teknisiä apuvälineitä ei ole käytössä, niin siinä vaiheessa, kun ihminen säteilyn vaikutuksen ’tuntee’ kehossaan, on tapahtunut liian paljon – jos ei vielä se vääjäämätön, niin ainakin jo lähes vääjäämätön. Tällöin jo saatu säteilyannos on terveydelle vaarallinen.

Tiedotusvälineiden kautta olemme oppineet konkreettisesti, että radioaktiivinen säteily kulkeutuu ekosysteemissä salakavalasti välinaineen, kuten ilman ja veden välityksellä pitkiäkin matkoja onnettomuuspaikalta. Fukushiman onnettomuudessa radioaktiivisia aineita kulkeutui erinäisiä määriä satojen kilometrien matkoja. Samoin aikanaan Ukrainan Tšernobylistä ydinvoimalaonnettomuuden tuloksena levisi säteilylaskeumia ilmateitse jopa Suomeen saakka.

Säteilyongelman ydin on paitsi siinä, ettei ihminen kestä elämänsä aikana määräänsä enempää säteilyä, mutta erityisesti siinä, että monien radioaktiivista säteilyä tuottavien aineiden puoliintumisajat ovat valtavan pitkiä. Tästä syystä ne säilyvät luonnossa pitkään elävälle luonnolle haitallista säteilyä levittävinä. On aineita, jotka ihmisikään suhteutettuna ovat pysyviä.

Yksinkertaistaen voisi ajatella, että kun esimerkiksi vesi altistuu säteilylle siten, että siihen joutuu säteilyä aiheuttavia hiukkasia, alkaa tuo kerran säteilytartunnan saanut vesi kantaa säteilyä mukanaan, mille se ensin on siis itse altistunut kohdatessaan säteilyn lähteen.

Jos esimerkiksi juurikin vesi on joutunut kosketuksiin radioaktiivisen aineen kanssa, kantaa tuo vesi sen jälkeen säteilyä mukanaan kulkeutuessaan tuulien, merivirtojen tai pohjaveden mukana eteenpäin. Seuraavaksi parvi kaloja, jotka pahaa aavistamatta uivat tuohon saastuneeseen veteen, altistuvat sille, jolloin osa radioaktiivista ainetta kulkeutuu niihin. Edelleen karhu syö suuren määrän saastunutta kalaa ja näin siihen kertyy ehkä taas suurempi määrä samaa säteilevää ainetta. Ketjua voi jatkaa tästä aina eteenpäin.

Ikävä kyllä juurikin läpitunkevan säteilyn vuoksi haitallinen aine vaikuttaa laajemmalti kuin vain siihen kohteeseen, johon sitä on joutunut. Esimerkiksi ihmisen kehossa radioaktiiviset aineet altistavat ihmisen sisäiselle säteilylle, mutta pahoin ’saastunut’ ihminen voi jo itsekin olla riski ympäristölleen.

Voisi yksinkertaisten sanoa, että altistuttuaan pahoin radioaktiiviselle aineelle ihmisestä joutuu haitallista säteilyä ympäristöönsä. Ihminen alkaa tällöin säteillä itsekin – joskaan hänen säteily itsesään ei hänestä tartu ympäristöön paitsi, jos säteilevä aine hänestä siirtyy eteenpäin.

Säteilystä rakkauteen ilman pelkoa

Tämä riittäköön lyhyeksi ’tietoiskuksi’ säteilystä. Tekstimme kannalta oleellista on ymmärtää, miten säteily kulkeutuu luonnossa ja miten se jää vaikuttamaan sen välikappaleen kautta, joka radioaktiivista ainetta kantaa mukanaan.

Nyt tahdon kääntää katseesi takaisiin tekstiin, jota jo alussa lyhyesti teeman osalta siteerasin. Teksti kertoo Jumalan rakkaudesta. Kirjeen neljännessä luvussa alkaa täydellisestä rakkaudesta puhuva jakso kappaleella, jossa Johannes kuvaa Jumalan rakkauden täydellistä olemusta tehden selväksi, että Jumalan rakkaus on ylivertaista inhimilliseen rakkauteen nähden (1. Joh. 4:7-10).

Tämä Jumalan täydellinen rakkaus on laadultaan jotain niin voimakasta ja erityistä, että sen vaikutus tunkee sydämestä läpi. Vertaisin Johanneksen maalaamaa kuvaa Jumalan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta sille ’altistuneeseen’ ihmiseen ’rakkauden säteilyksi’.

Edellä mainittuun säteilystä poiketen ’rakkauden säteily’ ei ole lainkaan pelättävä, vaan päinvastoin tästä säteilystä Johannes antaa mitä parhaimman todistuksen:

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:17b-18)

Kun siis puhutaan Jumalan rakkaudesta, puhutaan monelle maalliselle asialle vastakohtaisesta käsitteestä, koska siinä ei ole pelkoa. Se on ajatuksena mullistava, koska ihmisten maailmassa eivät pelkästään ikävät käsitteet kuten väkivalta, torjutuksi tuleminen tai hylkääminen, vaan lisäksi moni hyväkin asia kätkee sisäänsä pelon.

Ajattele vaikka vaurautta, kunniaa, kuuluisuutta tai jopa ihmisten välistä rakkautta. Jos niihin itseensä ei suoranaisesti liity pelkoa, pelko astuu kuvaan menetyksen pelkona. Tässä mielessä jopa rakkaus kahden ihmisen välillä voi ajoittain herättää pelkoa; ”entä jos kumppanin rakkaus hiipuu….”

Ihmisten maailmassa epävarmuus ja epätäydellisyys tuo pelon mukaan jopa kauniiseen ja itsessään ihanaan asiaan. Mutta Jumalan rakkaudessa ei tätä pelkoa ole, koska Jumala ei ole epävarma eikä epätäydellinen. Jumala on luotettava. Jumala pysyy.

Kun siis puhumme Jumalan rakkaudesta – emme puhu oikukkaasta rakkaudesta, joka olisi kuin hiillos, johon joudumme palkeilla puhaltamaan ilmaa, ettei se lakkaisi hehkumasta. Jumalan rakkaus on laadullisesti täydellistä, pyyteetöntä, itsessään olemassa olevaa ja säilyvää. Se on täten vertauskuvallisesti kuin säteilykin – itsessään pysyvää ja olevaa.

Jumalan rakkaus ei hajoa eikä katoa, vaan se pysyy ja tuottaa rakkauden hedelmää loputtomiin. Siellä, missä Jumalan rakkaus on läsnä, siellä sen säteily saa aikaan elämää – ei kuolemaa, kuten tämä radioaktiivinen säteily.

Jumalan rakkaus on laadultaan ylivertainen ja pysyvä, sen tähden me voimme sanoa, että

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”

Rakkauden lähteelle

Jatketaan eteenpäin saman esimerkin voimalla. Jos tänä päivänä katsomme pelonsekaisin tuntein Fukushiman voimalan raunioita radioaktiivisen säteilyn ja aineksen lähteenä, minne katsoisimme, jos katse etsii lähdettä rakkaudelle, jossa ei ole pelkoa? – Johannes näyttää meille tämän verrattoman lähteen:

”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” (1. Joh. 4:16)

Kuka etsii rakkautta, hän etsiköön Jumalaa. Kuka löytää Jumalan, löytää rakkauden. Kuka pysyy Jumalassa – Jeesuksen Kristuksen tunnustuksessa – hän pysyy rakkaudessa.

Jos siis Raamattu sanoo, että Jumala on rakkaus, tarkoittaa se todella sitä! Se tarkoittaa, että rakkaus ja Jumala ovat erottamattomat. Jumalaa ei ole ilman rakkautta – ja todellista pelotonta rakkautta ei ole ilman Jumalaa. Niin kuin tiedemiesten ei tarvitse epäillä, onko plutoniumsauvassa radioaktiivista säteilyä, ei sinunkaan tarvitse epäillä, onko Jumala rakkaus.

Rakkaus säteilee rakkauden hedelmää

Tiedätkö, säteily on hyvä vertauskuva Jumalan rakkaudesta myös siinä, että samanlailla kuin radioaktiivista ainetta ei voi erottaa säteilystään, ei Jumalaa rakkautta voi erottaa tuo jumalallisen ’rakkauden säteilystä’. Mitä lähempänä Jumalan rakkautta olet, sen voimakkaammin sille altistut ja sen voimakkaammin sen vaikutus sinuun koskee!

Jos annat Jumalan rakkauden tulla kohti ja käyt Jumalan luo sydämesi halusta etsimään hänen tuntemustaan, et voi olla kokematta hänen rakkautensa vaikutusta elämässäsi. Voi toki olla, että elämässä jokin muu vie huomion toisaalle eikä Jumalan rakkaus ’osu silmiisi’, mutta jos käännyt hänen puoleensa, et voi olla havaitsematta hänen rakkautensa säteilyä.

Rakkaus ja rakastaminen ovat Jumalan pelastussuunnitelman ydin. Jumalan rakkaus ei ole teoreettinen käsite, vaan se on konkreettinen, koska se näkyy pyyteettöminä rakkauden tekoina, jotka ’säteilevät’ hedelmää pelastuksessa uskovan eduksi:

”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus — ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:9-10)

Ristiinnaulittu Jumalan Poika, ylösnoussut Herra Jeesus Kristus, on tässä ja nyt tosi todistus Jumalan rakkaudesta sinua kohtaan. Rakkaus ei ole siinä, että sinä olet ’rakastanut’ Jumalaa, vaan siinä, että ennen kuin sinä rakkaudesta mitään tiesit, Jumala rakasti jo sinua – ei ”sanoin ja puheessa”, vaan ”teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18).

Tätä samaa rakkautta, jonka ikiaikeinen perusta on Jumalan tahdossa rakastaa ihmistä, saamme kokea tänään ilman, että meidän tarvitsee pelätä Jumalan rakkauden sammuvan tai oman sydämemme hiipuvan. Johanneksen teologiassa korostuu, että Jumalan rakkaus ilmestyy ihmiselle vaatimuksetta – se on ensin ja siinä on perusta kaikelle muulle.

Jumalan täydellinen pyyteetön rakkaus etsii ihmissydäntä, jotta se voi istuttaa oman ’säteilynsä’ ihmiseen. Joka uskalluksella käy Jumalan kasvojen eteen ja saa armon oppia tuntemaan hänet. Hän saa kokea elämässään myös sen, kuinka Jumalan rakkauden säteily muuttaa ihmistä. Se ei ole kuoleman säteilyä, kuten ydinturmansäteily, vaan se säteilyä, joka eheyttää ja synnyttää uutta elämää.

Jumalan rakkauden kantajat

Jumalan rakkaus elää Jumalan Pyhän Hengen työn kautta ihmisen sydämessä, missä se edelleen ’säteilee’ Herran täydellisen rakkauden elävöittävää säteilyä ympäristöönsä. Se voi olla sisällistä säteilyä – Jumalan rakkauden hoitavaa työtä ihmisessä, mutta ennen pitkää rakkauden säteily tulee kuin itsestään ihmisestä ulos.

Rakkauden säteily on luonteeltaan Jumalan elävää rakkautta, joka elävöittää kuolleeksi luullun ihmisen siinä, missä sen radioaktiivinen vertauskuva sammuttaa elämän sieltäkin, missä se voimakkaana virtaa.

Jos näet ihminen saa armon altistua yhä enemmän Jumalan rakkaudelle, ei hän voi välttyä siltä, että hänestä tulee Jumalan rakkauden kantaja ja säteilijä omaan ympäristöönsä. Jumalan rakkaus ei tartu uskovaan vain etäisenä säteilynä, vaan siitä syntyy sisällinen rakkaus, joka edelleen säteilee sen vaikutusta ympäristöönsä.

Nimittäin jos Johanneksen teologiassa korostuu Jumalan rakkauden pyyteettömyys, korostuu siinä edelleen Jumalan rakkauden läpitunkevuus niin, että Jumalan rakkauden ’altistamassa’ ihmisessä rakkaus yltää tiensä ulos lähimmäisen rakkautena. Se on Jumalan rakkauden synnyttämää uutta elämää, vastarakkautta, joka heijastuu säteilyn tavoin edelleen ympäristöömme:

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Huomaa ”me rakastamme”. Se tarkoittaa meissä syntynyttä vastarakkautta; sellaista rakkautta, joka ei pysy ihmisen sisällä, vaan se tunkee ulos omaa säteilyään ympäristöön. Se ei nouse vaateesta eikä ihmisen halusta miellyttää Jumalaa, vaan ”me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

Järjestys on ensisijaisen tärkeä; lähtökohta on Jumalan täydellinen rakkaus, jossa ei ole pelkoa, koska lähteensä tavoin se on täydellinen itsessään. Ja koska lähtökohta on Jumala itse, ei rakkauden heijastus tai säteily jää paitsi siinäkään, että se olisi lähtöisin vajavaisuudestamme.

Rakkauden säteilyä seurakunnassa

Meidän ’säteilemämme’ rakkaus on rakkautta, jonka Herra Jeesus painanut meihin siinä, mitä hän on tehnyt puolestamme. Ja kun lähtökohta on Kristuksessa Jeesuksessa, voi apostoli Johannes kehottaa lukijoitaan rakastamaan toisiaan ilman, että hänen sanoihinsa hiipii ’lainvaatimus’:

”Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” (1. Joh. 4:11)

Jumala ei pidä rakkautta vain itsellään, vaan hän jakaa rakkautensa seurakunnalle. Se näkyy siinä, että hänen omansa rakastavat toinen toisiaan sillä pyyteettömällä rakkaudella, jolla Herra rakastaa heitä (1. Joh. 4:11-12). Siinä rakkauden säteily tunkee ulos sydämestä sanoin, teoin ja kaikessa Herran omien parhaaksi.

Läpi vuosisatojen lähimmäisen rakkaus jatkuvana virtana Herran seurakunnassa on kuin se säteilevä aines, joka kiertää vuosikymmenet ekosysteemissä ydinturman jälkeen. Jumalan rakkauden säteily on vain luonteeltaan paljon parempaa; se saa aikaan elämää – ikuista elämää. Sen vaikutuksesta katoava ja kuollut, löytää elämän ja ikuisuuden.

Jumalan synnyttämän lähimmäisen rakkauden, evankeliumin julistuksen ja sydämen roihun ’säteilyttämät’ ihmiset ovat rakkauden ekosysteemissä heitä, ketkä edelleen tuovat ihmisiä Jumalan rakkauden lähteelle löytämään itselleen uuden elämän ja rakkauden palon sydämeensä. Ja kaikki tämä vain siksi, että

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19)

Rakkauden kaksoiskäskyn lähimmäisen rakkauteen kehottava osa, tuo meidät lähimmäisen rakkaudessakin Jumalan rakkauden lähteelle. Jumala ei luule, että me voisimme vastarakkautena puristaa itsestämme täydellistä rakkautta. Hän tuntee meidän vajavuutemme ja siksi hän on vuodattanut oman rakkautensa meihin, jotta voisimme toisiamme rakastaa. Me emme toisiamme rakastaisi, ellei Jumala olisi ensin rakastanut meitä.

Lopuksi Johannes tiivistää kaiken edellä sanotun rakkauden kaksoiskäskyyn, vai pitäisikö pikemminkin puhua tässä yhteydessä ’rakkauden kaksoislupauksesta’ (1. Joh. 4:19-21)?

Ehkä minunkin on hyvä päättää tämä ehkä arveluttava vertauskuva Jumalan ’rakkauden säteilystä’ juurikin näihin Johanneksen sanoihin, joissa rakkauden lähde, kaikki syvyys ja korkeus, kuin myös päämäärä on täydellisessä Jumalassa.

On Jumalan rakkautta ja armoa, että saamme olla osalliset hänen rakkaudestaan – ei vain sen vastaanottajina, vaan Kristuksen rakkauden välikappaleina – sädehtimässä täydellistä rakkautta tässä missä olemme:

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.” (1. Joh. 4:19-21)

Sitä rakkautta, jota Herra osoittaa meitä kohtaan joka päivä, hän edelleen tahtoo meidän ’säteilevän’ toisillemme. Hän ei vaadi ketään puristamaan inhimillisiä rakkauden tunteita itsestään, vaan kehottaa meitä rakastamaan toinen toisiamme sillä rakkaudella, jonka hän on vuodattanut sydämiimme. Hän ei kysy meiltä rakkautta, mitä meissä ei ole, vaan hän tahtoo meidän jakavan siitä, mitä hän on meihin laittanut.

Pohdittavaa

Kenen rakkautta minä ’säteilisinkään’?