Jumala on luonut valtavan määrän hyvää ja kaunista. Hänen aikomuksensa luomistyössä oli luoda ”sangen hyvää”, eli jotain sellaista, mikä kantaisi hänen hyvyytensä nimeä ja olisi hyvyyden hedelmää. Näin koko luomakunta ylistäisi hänen nimeään.

Valitsin käyttää sanaa aikomus, koska siinä on ajatus toiminnan tarkoituksesta. Aikomus on kuitenkin Jumalan yhteydessä käytettynä virheellinen ilmaus, koska Jumala ei tunne aikomusta sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kaikki mitä hän aikoo myös tapahtuu. Aikomus kuitenkin kertoo sen, ettei Jumalan teot vain ’satu ja tapahdu’, vaan ne toteutuvat aina tarkoituksesta. Näin tapahtui myös luomiskertomuksessa jokaisen päivän kohdalla:

”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.” (1. Moos. 1:31)

Sangen hyvää

Näemme ”sangen hyvän” tapahtuneen Raamatun ensimmäisillä sivuilla luomisessa ja kohta edelleen Edenissä (1. Moos. 2). Näemme ”sangen hyvän” jatkuvan taas Raamatun viimeisillä lehdillä kertomuksessa paratiisista (Ilm. 21:1-22:8). Jumalan luomistyönä ”sangen hyvä” on jotain sellaista, joka ei ole vain ylistyksen arvoista, vaan ylistettävää itsessään. Se tuottaa ylistyksen ja kiitoksen sisäsyntyisesti ilman, että sitä pyydetään esiin. Luomakunta taittaa kiitollisuuden – poikkeuksena lienevät vain ihmiset.

Raamatun paratiisinäkymien väliin mahtuu tuhansia sivuja, joissa puhutaan syntiinlankeemuksen alaisesta maailmasta ja siitä, miten Jumala palauttaa ihmisen turmeleman yhteyden kanssaan ja lunastaa luomakunnan täyteen ”sangen hyvään” (Room. 8:19-21). Vaikka tämä ihmiskunnan historian synkkä osuus tuntuu katoavan ihmisen näkökulmasta pitkältä, on muistettava, että se on vain olemattoman pieni tahra ikuisuudessa – äärettömyydessä, jonka seurakunta on Jumalan rakkauden kohteena ’määrätty’ viettämään Jumalan kirkkaudessa, jossa kaikki on ”sangen hyvää” (Ef. 1:9-12).

Luomakunnan kiitollisuus

Sanotaan, että ihmisen ja luomakunnan perimmäinen tarkoitus on tuottaa ylistystä ja kunniaa Luojalle. Ajatus on ylevä, mutta helppo ymmärtää väärin. Moni ajattelee Luojan ylistämisen tarkoittavan ’ihmisrobotteja’, jotka laulavat kiitosta ja ylistystä tekijälleen, vaikkei siltä tuntuisikaan. Ajatuksena se on eräänlainen irvikuva narsistin taivaasta.

On yhtä väärin ajatella, että hyvyyden näkeminen luo sisäsyntyisen kiitollisuudenvelan, joka sitten ’pakottaa’ ihmisen ja koko luomakunnan kiitokseen. Herra ei tarvitse pakolla väännettyä kiitosta, koska kiitollisuuden suurin siunaus on sekin annettu ihmiselle. Ei kiitollisuus ole Jumalaa varten, vaan ihmisen parhaaksi. Kiitollinen mieli näkee päivän paistavan pilvien takaakin.

Perimmäinen ylistys ja kunnia ei nouse pakosta, ei kiitollisuudenvelasta, ei edes ihmisen huulilta, vaan luodun olemuksesta. Kaikki luotu on jotain käsittämättömän kaunista, mikä on ylistettävää jo itsessään. Edes näkyvän maailman katoavaisuus ei himmennä sitä, vaan jopa katoavaisuudessa on sanoma toivosta puettuna kirjavan kauniiseen muotoon. Voi kuinka sydämeni onkaan kiitollinen tästä hetkestä, kiitollinen luomistyön ihmeellisyydestä (Ps. 139:13-18)!

Näe luomistyön ylistys

Katso hetki ympärillesi ja näe, millainen on Jumalan luoma maailma. Kuuntele, miten se ylistää Jumalaa. Näe, kuule ja haista, miten luomakunta on ylistyksen arvoinen sellaisenaan. Kaikki sen osaset – niin pienet kuin suuret – ovat luodut toinen toistaan varten. Toinen tuottaa ilon toiselle siunaukseksi kaikille osana luomakuntaa. Elämä on täynnä kaikkea valtavan ylistettävää, kun vain katsomme sitä suuremmasta perspektiivistä. Eikö se kaikki olekin kiitoksen arvoista?

Katso, kosketa itseäsi ja ihmettele. Katso niin kuin pieni lapsi katsoo aikuista ihmetellen, miten suuri hän on. Katso niin kuin aikuinen katsoo lasta ihmetellen, miten pieni, mutta samalla niin kokonainen ihminen tuo lapsi on. Katso ja rakasta.

Katso auringon piirtämää valomerta, värejä ja tunne samalla sen lämpö kasvoillasi. Haista tuulta, koe miten ilma kulkee sinuun ja taas sinusta ulos. Katso järven vettä ja mieti, miten käsittämätön on sen pinta ja mitä kaikkea se on nähnyt ja kuullut ennen sinua ja kuitenkin se on hiljaa Luojansa edessä.

Katso ja ihmettele. Tiedän, että paljon pahaa asuu ihmisessä, mutta se ei tee tyhjäksi Luojan, Herramme Jeesuksen ja Pyhän Hengen työtä, joka on kauttaaltaan ylistettävää ja hyvää. Tätä samaa sanoo Paavali tekstissämme, kun hän kirjoittaa:

”Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen.” (1. Tim. 4:4-5)

Kun katson tätä kaikkea, jään ihmettelemään, miksi me uskovat niin monesti unohdamme katsoa. Erityisesti ihmettelen, miksi hartauselämästä tulee monelle vaatimusten viidakko ja käskyjen julma juuri? Eikö hartauselämä pitäisi olla elämää Jumalan yhteydessä – eikö se ole vapautta, enemmän kuin vaatimus tai tapa? Eikö hartauselämä ole Jumalan ylistämistä ja kiitollisuutta hänen valtavasta hyvyydestään?

Oheiset Paavalin sanat pysäyttivät minut miettimään hartauselämän perustaa ja suuntaa. Perusta on Kristus, mutta onko suunta häneen vaiko hänestä? Onko hartauselämä jotain, mitä suoritamme Herralle vai onko se jotain, mikä avaa meidän silmämme näkemään hänet jokapäiväisessä elämässä – kaikissa luoduissa? Katsotaanpa asiaa Timoteuskirjeen tekstin valaisemana.

Harharetkiä vaatimusten viidakossa

Jos kaikki Jumalan luoma on hyvää, miksi niin moni kaunis asia muuttuu ihmisten käsissä pahuudeksi? Miksi kivestä tulee lyömäase? Entä sienestä murhaava myrkky? Miksi sanat muuttuvat viiltäviksi tikareiksi? Tai miksi miehen ja naisen suhteesta tulee tabu? Miksi monesta niin luonnollisesta tulee luonnoton?

Edelleen ihmettelen, miksi vaadimme niin paljon? Joku vaatii toisilta, joku itseltään. On joukko Jumalan antamia säädöksiä, jotka suojelevat ihmistä ja takaavat turvan vapaudessa, mutta miksi me lisäämme vielä omat sääntömme niiden lisäksi? Monella meistä on suuri joukko kirjoittamattomia sääntöjä ja vaateita, jotka eivät palvele Jumalan tahdon tarkoitusta. Päinvastoin – ne riistävät Jumalan luomistyöltä arvon Jumalan hyvyyden välittäjänä. Ne saavat meidät kilvoittelemaan, vaan minkä eteen – itsemme vai Herran kohtaamisen?

Ensimmäisen Timoteuskirjeen tekstissä sen kolmas jae kertoo juuri tällaisista ihmislähtöisistä säännöistä, jotka varastavat kunnian Jumalan luomistyöltä ja antavat sen ihmiselle:

”Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa.” (1. Tim. 4:3)

Ensimmäisellä vuosisadalla seurakunnissa kiersi opettajia, jotka kielsivät kuulijoilta monta luonnollista asiaa, jotka Jumala on luomakuntaan iloksemme säätänyt. He laativat ahdistavia käytäntöjä ja sääntöjä, joilla he taakoittivat itsensä, jotta he mielestään pysyivät elämänsä ’herroina’. He laativat sääntöjä, joiden pitäminen miellytti heitä ja muita samanmielisiä ihmisiä. Palkkio itsetekoisten sääntöjen noudattamisesta oli ylemmyyden tunne ’heikompia’ kohtaan.

Väärä vaatimus taakoittaa

Säännöt tekivät niiden noudattajista ehkä mielestään tärkeitä, parempia kuin ne muut, jotka eivät noudattaneet niitä. Aivan kuin väärät opettajat olisivat sanoneet, että ”onhan se pelastus sellaisenaan hyvä, mutta jos tahdot enemmän uskoltasi, niin sitten sinun pitää tehdä tätä ja tuota…”

Paavali mainitsee väärien opettajien opeissa kaksi pääteemaa: 1) kielto avioitua ja 2) kielto syödä joitain ruoka-aineita. Ne tähtäsivät askeettiseen elämään.

Asketismiin ohjaavien sääntöjen taustalla oli gnostilaisen harhaopin uskomus, että aineellinen maailma edustaa pahuutta, kun taas henki on hyvää. Fyysinen nautinto tulkittiin täten synniksi, joten pyhyys samaistettiin asketismiin. Saman virhetulkinnan Jumalan luomistyöstä tekivät myös ensimmäisen vuosisadan juutalaisuudessa essealaiset.

• Niin essealaiset kuin gnostilaiset harhaopettajat kielloillaan kumosivat avioliiton perustan Jumalan sanassa. He ottivat pois avioliitolta sen aseman Jumalan asettamana osana normaalia elämää. Avioliitosta pitäytymiseen ei luomisjärjestyksen mukaan voi liittyä erityistä siunausta eikä siihen voi ketään täten pakottaa. Avioituminen tai siitä pidättäytyminen on jokaisen henkilökohtainen päätös. Säädös ei siis palvellut Jumalan tarkoitusta.

• Väärien opettajien toinen teema, eli pitäytyminen ruoista voidaan jäljittää Mooseksen puhtauslakeihin. Ne eivät ei sido enää Kristuksen omia, koska Jeesus on täyttänyt lain vaatimuksen puolestamme (Gal. 5:1-6). Kenenkään ei täten tarvitse lain vaatimuksen tähden noudattaa ruokavaliota. Kiellettyä ruokavalion noudattaminen ei ole, mutta lainvaatimus kehotuksesta on täytetty. Lain pitämiseksi säädöstä ei kenenkään tule noudattaa, muista syistä toki kukin on vapaa rajoittamaan vapauttansa.

Ymmärtänet, etteivät säännöt, jotka eivät kirkasta Jumalan kunniaa, palvele Jumalan tarkoitusta. Päinvastoin kieltämällä ihmisen luonnolliset tarpeet, ne asettavat ylimääräisen taakan hänen kannettavakseen.

Ja mitäkö ylimääräinen taakka palvelee – lähinnä ihmisen pyrkimystä osoittaa paremmuutensa muille ihmisille. Se korostaa eriarvoisuutta – niin kuin luotu voisi sanoa toiselle luodulle: ”olen sinua parempi”.

Jumalan antamat käskyt ja säädökset lähtevät ihmisen tarpeesta ja hänen hyvinvointinsa turvaamisesta. Ne suojelevat ihmistä ja näin tuottavat kunniaa Jumalalle. Ihmislähtöiset käskyt ja vaatimukset sen sijaan päinvastoin ovat ihmiselle vieraita vaatimuksia, jotka tekivät elämästä vaikeampaa niin itselle kuin lähimmäisille.

Turhat säännöt eivät ylistä Jumalaa

Luonnottomien vaatimusten esittäjät eivät vain taakoita ihmisiä, vaan kieltävät Jumalan luomistyön arvon – sen hyvyyden ja kauneuden. Sanomalla, ettei joku tai jokin ole kelvollista, he arvostelevat Jumalan luomistyötä. Askeesi ei tuo kunniaa Jumalalle, jos se tähtää ihmisen korottamiseen.

Ylimääräiset kiellot eivät pelkästään estäneet ihmisiä nauttimasta Jumalan luomistyöstä, vaan ne siirsivät huomion Jumalasta ihmiseen. Oleellista ei ollut se, mitä Jumala ihmiselle antoi, vaan se, miten ihminen saattoi kieltäytymällä parantaa itse itseään.

Esimerkiksi kiitollisuus jokapäiväisestä leivästä muuttui itsekeskeiseksi taisteluksi ruuan himoa vastaan. Liekö kunniallista elää nälässä, jos sen ainut tarkoitus on tehdä itsestä parempi Jumalan silmissä. Samoin kieltäytyminen avioliitosta johti ihmisen taistelemaan luonnon mukaisia tarpeitaan vastaan. Luonnottomat kiellot ikään kuin saivat ihmisen sanomaan Jumalalle, että ”katso, kuinka minä pystyn elämään ilman sinun jokapäiväistä hyvyyttäsi”.

Luodusta he tekivät kartettavaa ja karttamisesta tehtiin ihmisen onnistumista korottava sääntö. Huomannet tässä eron luonnollisen ihmistä suojelevan käskyn ja ihmistekoisen hänen tekojaan korottavan säädöksen välillä. Jumalan lait johtavat harmoniaan luoduissa ja antavat kunnian hänelle. Ihmisen keksimät luonnonvastaiset lait sen sijaan kääntävät huomion pois luodusta säännön toteuttamiseen.

Kuten Paavali toteaa, ei ole oikein kieltää ihmiseltä Jumalan hänelle tarkoittamia siunauksia, koska ne ”Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa.”

Kiitollisuus ennen kaikkea

Vääristä vaatimuksista Paavali johtaa meidät takaisin kiitollisuuteen. Oikea jumalanpalvelus ei ole ihmistä korottavien vaatimusten suo, vaan kiitollisuutta arkipäivän hartauselämässä.

Luomistyön kauneus ja arkipäivään kuuluvat siunaukset on annettu meille vastaanotettaviksi sellaisina kuin ne ovat. Ne palvelevat Jumalan tarkoitusta, kun näemme Jumalan hyvyyden olevan konkreettisesti läsnä (Tit. 1:15). Jumalan luomistyön kaikkinainen kauneus herättää meissä kiitollisen elämänasenteen, joka on sekin siunaukseksi ihmiselle: ”…nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa.”

Ei siis ihme, että Paavali kielsi jyrkästi luonnottomat vaatimukset, koska ne vievät katseemme pois Jumalan hyvyydestä (1. Moos. 1:4). Paavali päinvastoin kehottaa uskovia näkemään Jumalan luomistyön ja toteamaan sen hyvyyden:

”Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen.” (1. Tim. 4:4-5)

Älä halveksi Jumalan luomistyötä

Paavali siteeraa epäsuorasti aikanaan ilmeisen tunnettua sananlaskua soveltaen sitä Jumalan luomistyöhön: ”Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään”. Siteeratun kaltainen sananlasku löytyy myös puhetaiteilija ja satiirikko Lucianuksen (125 – 180 eKr.) teoksesta Timon ihmisvihaaja:

”Lahjoja, jotka ovat lähtöisin rakkaudesta, ei tule halveksia” (Lucian, Timon ihmisvihaaja).

Ajatus Jumalan luomistyön hyvyydestä on perustava jo luomiskertomuksessa (1. Moos. 1:10, 12, 18, 21, 25). Luomistyö on Jumalan rakkauden näyttämö. Herran luomistyö on kuin yleinen kutsu koko luomakunnalle tulla Luojansa eteen, koska se kertoo Luojan hyvyydestä ja rakkaudesta. Luomakunta itse on rakkauden lahja Jumalalta kaikille luomakunnan asukkaille.

Jumalan meille antamasta hyvästä kieltäytyminen itsevanhurskauteen tähtäävien sääntöjen vuoksi on luomistyön halveksimista. Aivan kuin kieltäytyisimme vastaanottamasta lahjaa ja sanoisimme Herralle, että tiedämme häntä paremmin, mikä on hyväksi meille.

Älkäämme sulkeko silmiämme Jumalan luomalta hyvältä vain sen tähden, että luulemme niin tekevämme itsestämme parempia ihmisiä. Eikö juuri oman itsen korottaminen veljen ja sisaren yläpuolelle ole Jumalan luomistyön halveksimista? Miksemme siis mieluummin katso lähimmäisen silmiin ihaillen häntä Herramme ihmeellisen työn tuloksena.

Kiittäen vastaanota

Jos halveksimisen sijaan ”otamme kiittäen vastaan” Jumalan jokapäiväisen hyvän, se tuo esiin meissä luomistyön todellisen arvon. Tekstin viimeisessä jakeessa Paavali kirjoittaa: ”Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen.”

Sana ’pyhittää’ tarkoittaa ’tehdä pyhäksi’ tai ’ tehdä Jumalalle kelpaavaksi’. Ei mikään ruoka tai juoma – saati puoliso tai lähimmäinen ole luotu pyhäksi tai epäpyhäksi. Se, miten suhtaudumme siihen / häneen, tekee siitä meidän kannaltamme pyhän tai epäpyhän. Tällä viittaan siihen, mitä pohdin edellä, kun mietin, miksi moni kaunis asia muuttuu ihmiskäsissä pahaksi.

Otetaan esimerkki. Jos otamme jokapäiväisen leivän vastaan kiitollisena rukouksessa tietäen sen olevan Taivaallisen Isän lahja tälle päivälle, kuten Herran rukous opettaa, on leipä meille paitsi ravinnoksi, myös siunaukseksi. Se näet nostaa sydämemme katsomaan Herraan Jeesukseen. Jos taas syömme leivän kiittämättömin mielin vain vaatien enemmän ja parempaa ruokaa, ei leipä ole kohdallamme palvellut Jumalan pyhittävää tarkoitusta. Se on kääntänyt katseen omaan puutteenalaisuuteemme ja jättänyt meidät vaatimaan enemmän.

Jopa leivän syömisestä voi tulla oikealla kiitollisella mielellä osa päivittäistä hartauselämää. Täten Jumalan sana ja rukous tekevät Jumalan luomistyöstä pyhän. Jos vastaanotamme Jumalan jokapäiväiset lahjat kiitollisina rukouksessa, palvelee luotu tällöin elämässämme Jumalan pyhää tarkoitusta. Jos taas annamme kiittämättömyydelle jalansijan, jättää kiittämättömyys meidät paitsi jostain paremmasta.

Kiittämättömyys muuttaa alkujaan hyvän lahjan käsissämme jopa epäpyhäksi, jos päätämme kiittämättömyydessämme käyttää sitä arvottomalla tavalla. Kiitollisuus sen sijaan tekee arkisestakin hetkestä Jumalan kohtaamisen paikan. Voin aina istahtaa kivelle kiittämään Herraa, mutta voin myös nostaa kiven maasta vahingoittaakseni lähimmäistä. Se, miten otan lahjan vastaan, ratkaisee tuleeko se pyhitetyksi niin kuin tarkoitettu on.

Kiitollisuus arjen hartauselämässä

On parempi nauttia Jumalan luomistyön ihmeestä ja antaa siitä kiitos hänelle kuin alati etsiä sitä, mitä ei ole. Olkoon sydämemme kiitollinen tämän päivän ihmeistä- älkäämme vain alati odottako huomiselta enemmän. Älkäämme kiintykö siihen, mitä ei ole, jotta kiittämättömyys ei veisi pois sitä hyvää, mitä olemme jo Herralta saaneet.

Voisinko nähdä Jumalan hyvyyden ympärilläni? Voisinko nähdä sen luonnossa, lähimmäisissäni, kenties itsessäni? Entä voisinko nähdä sen myös jokapäiväisissä tarpeissani? Jospa tänään istahdan hetkeksi auringon valoon vain kohdatakseni Jumalan siinä hetkessä. Ehkä lukiessani Raamattua katson sen jälkeen laajemmin elämääni ja näen, miten Jumalan valtava hyvyys ja huolenpito on ollut tosiasia tänään. Ehkäpä Raamatun avatessani löydän sieltä aiheen olla kiitollinen?

Ja samoin rukouksissani ylistän ja kiitän Herraa hänen luomistyönsä ihmeellisyydestä. Mitä olenkaan jälleen tänään häneltä saanut. Kiitollinen mieli avatkoon eteeni kokonaan uuden maailman myös rukouksissa. Ja näin ”Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen”, mikä kiitoksella olemme ottaneet vastaan.

Voisiko täten hartauselämäni olla päivä päivältä vähemmän sääntöjä ja enemmän Jumalan hyvyyden kohtaamista? Ehkä minullakin on omat itsevanhurskaat sääntöni, jotka estävät minua näkemästä Jumalan hyvyyttä omalta yritykseltä. Ehkä sääntöni ja kova pyrkimys erehdyttävät minut näkemään itseni toisia parempana. Enkö tällöin sulje silmäni Jumalan luomakunnan kauneudelta?

Ehkäpä siis hartauselämän perusta onkin enemmän näkemistä ja kokemista kuin tekemistä ja yrittämistä? Kumpaan minun hartauden harjoitukseni pyrkii:

• oman itseni parantamiseen Jumalalle kelpaavaksi vai

• Herran kohtaamiseen jokapäiväisessä elämässä?

Löydänkö Raamatusta jokapäiväisen hyvän antajan Herran Jeesuksen Kristuksen vaiko vaatimuksen? Kaikuuko rukoukseni kiitollisuutta Herralle hänen hyvyydestään vai ovatko ne täynnä omakehua tai vaatimuksia itseni tähden? Ovatko elämäni päivät täynnä puutetta ja parantamisen varaa – vaiko ovatko ne ohikiitäviä hetkiä siellä täällä, kun saan kiitollisuudella kohdata Herran?

Perimmäinen kysymys arkipäivän hartauselämässä on kiitollinen mieli, joka näkee Jumalan luomistyössä hänet, kenelle kaikki kunnia kuuluu. Kun kiitollisuus valtaa alaa, täyttyy päivämme taivashetkistä Jumalan hyvyyden paisteessa. Kun Jumalan sana ja rukous pyhittävän niin menemisemme kuin tulemisemme, täyttyy päivämme laatuhetkistä Jumalan lähellä.

”Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen.” (1. Tim. 4:4-5)

Kenties löydämme Herramme rakkauden ja hyvyyden heijastuksia arjen kohtaamisissa, kiitollisuutena ruoasta ja terveydestä tai vaikka ylilentävän lokin huudosta. Ehkä saamme armon huomata, ettei kiitos ole vain syömisestä ja juomisesta, saamisesta ja onnistumisesta, vaan myös niin monesta muusta.

Kun kiitollisuus valtaa mielemme entistä kokonaisvaltaisemmin, huomaamme elävämme valtavassa ihmeessä. Arjen arkisinkin hetki muuttuu Jumalan kohtaamisen hetkeksi – kiitollisuudeksi arjen hartauselämässä.

Pohdittavaa

Mitä ymmärrän hartauselämän tarkoittavan?
Mikä on ero Jumalaa kunnioittavalla ja ihmistä korottavalla vaateella?
Kuinka kiitollinen lopulta olen? Mistä? Ja kenelle?