Egyptissä välimeren rannalla on 5,2 miljoonan asukkaan kaupunki nimeltä Aleksandria. Se on perustettu 331 eKr. Kaupunki oli perustamisestaan miltei tuhat vuotta Afrikan pohjoisen rannikon helleenisen sivistyksen keskus.

Aleksandrian Suuri kirjasto oli yksi seitsemästä maailman ihmeestä. Kaupungilla oli suuri merkitys myös helleenisen filosofian kehityksessä. Siellä syntyi myös alkuseurakunnan laajalti käyttämä Vanhan testamentin käännös Septuaginta (LXX).

Mutta mistä kaupunki sai nimensä? No, tietenkin se nimettiin valloittajakuningas Aleksanteri Suuren mukaan, joka kaupungin perusti. Aleksanterin strategia oli hellenisoida valloitetut alueet siten, että helleenikulttuuri ja kreikankieli korvaisivat alkuperäiskulttuurin. Ja tässä Aleksanteri onnistuikin siinä, että Uuden testamentin aikana kreikka oli Välimeren alueella yleiskieli nykyisen englannin tavoin. Tässä Aleksanteri Suuren strategia onnistui täydellisesti.

Sen sijaan helleenien valtakunta hajosi jo pian Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen. Aleksandrian kaupunki sen sijaan kukoisti paljon pidempään. Myöhemmin sielläkin valta vaihtui, kaupunki hävitettiin ja sen merkitys väheni. Nykyinen uudelleenrakennettu Aleksandria on reilut 150 vuotta vanha kaupunki.

Aleksanteri Suuren kaupunki

Kuten sanottu, Aleksandria kantaa perustajansa Aleksanteri Suuren nimeä. Kun astelet tuossa kaupungissa, voit ajatella, että itse Aleksanteri Suuri kulki samoja katuja 2300 vuotta sitten. Mietipä kuinka hienoa on, kun kaupunki kantaa Aleksanterin nimeä vielä tänään?

Miltähän se mahtaa tuntua, kun on tehnyt jotain niin merkityksellistä, että se kantaa omaa nimeä vielä kauan kuoleman jälkeen? Yhä tänään historian läksynsä lukeneet tietävät, kuka oli Aleksanteri Suuri. Se jos mikä, tuntuu varmasti hyvältä. Miltäköhän se mahtaa tuntua? Ja vieläpä yli 5 miljoonan asukkaan kaupunki kantaa sekin Aleksanterin nimeä. Aleksanteri oli Suuri mies – voi valtavaa! Miltäköhän se tuntuu?

Minä voin kertoa sinulle, miltä se tuntuu. Se ei tunnu yhtään miltään. Siinä ei ollut mitään mairittelevaa. Ja miksikö? Koska Aleksanteri on kuollut. Kun Aleksanterista tuli ihailtu ja kunnioitettu Aleksanteri Suuri, hän oli kuollut. Sama koskee meitä. Sinä päivänä, kun ihmiset antavat saavutuksille varauksettoman ihailun, olemme mekin kuolleita. Elävä ihminen on aina kritiikin kohteena. Varaukseton ihailu on kuolleita varten.

Sen enempää sinulla tai minulla kuin Aleksanterilla ei ole mitään ajatusta siitä, miltä tuntuu, kun ihmiset muistavat nimen vuosikymmenet, -sadat tai jopa -tuhannet kuoleman jälkeen. Olisit sitten kuinka suuri merkkihenkilö tahansa sadan vuoden päästä, et saa siitä mitään itsellesi, koska olet kuollut.

Aleksanterin elämä

Jos tutkit Aleksanteri Suuren elämää, huomaat varsin pian, ettei se niin kummoista ollut. Samat pienen ihmisen ongelmat olivat hänelläkin, vaikka suurena häntä muistelemme. Hänellä oli kiire tehdä itselleen nimeä ja laajentaa helleenien valtakuntaa. Hän ei koskaan ehtinyt nauttimaan perinnöstään jälkipolville – etkä ehdi sinäkään, koska olet silloin kuollut.

Ikävintä Aleksanterin elämässä on se, ettei hänen ajallinen vaelluksensa ollut kunniakasta hänen aikalaistensa silmissä. Mitä hän todellisuudessa saavutti? Hän soti mielettömiä sotia, jotka eivät hyödyttäneet ketään. Hänellä oli lisäksi kiivas luonne. Hän tappoi parhaan ystävänsä tappelussa kännipäissä. Hänet tunnettiin armottomaksi ja koko elämänsä hän kulutti kunnianhimonsa orjana. Tämä on se Aleksanteri, jotka hänen aikalaisensa tunsivat. Ja nämä ovat niitä muistoja, jotka Aleksanteri vei mennessään, kun tuli hänen aikansa siirtyä ikuisuuteen.

Oliko se kaiken sen arvoista? Meidän näkökulmasta kyllä, mutta Aleksanteri itse ei tullut sitä koskaan tietämään.

”Tehkäämme itsellemme nimi”

Pyydän nyt anteeksi sinulta, Aleksanteri, kun käytin juuri sinun elämääsi vähän nurjana esimerkkinä. Olisin voinut valita kenet tahansa muun. Anteeksi. Ai, niin… ethän sinä kuule, sinä olet kuollut.

Tämä taipumus tehdä nimi itselle tai ja jäädä elämään yli oman ajan on ollut meissä ihmisissä jo pitkään. Syntiinlankeemuksessa se meihin jo painui ja hyvin se on voinut kaikki nämä vuodet. Raamatussa osuvin kuvaus nimen tekemisestä liene tämä:

”He sanoivat: ”Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen. Tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli koko maan.” (1. Moos. 11:4)

Tämä ote on vedenpaisumuksen jälkeisen sivilisaation pyrkimyksistä. Mainittu kaupunki oli mahtava Babylon ja vielä mahtavampi oli sen torni.

Sama taipumus tehdä itselle nimi on myös meillä. Puhumme siitä vain nykypäivänä hienosti brändäyksen nimellä. Sekin on vain nimen tunnetuksi tekemistä: ”Tehkäämme itsellemme nimi”…

Näin on ollut maailman sivun. Kaikki maailman ihmeet ovat nousseet, kun joku on tehnyt nimeä itselleen – tai kansalleen. Patsaita pystytetään toinen toistensa viereen, mutta eipä ne pahemmin nimensä kantajia lämmitä.

Tätä nimen tekemistä olen kyllä miettinyt meidän kristittyjen puuhissakin. Nimeä mekin teemme. Löytyy Lutherin kirkkoa, Wesleyn kirkkoa, jne. Olemme siis tehneet Jumalan työn sivussa vähän nimeä itsellemme. Monesti käy niin, että Kristuksen nimen kirkastamisen sijaan, teemme tunnetuksi vain ’seurakunnaksi’ kutsumaamme taustayhteisöä.

Tuntuu olevan kovin tärkeää, että lehti-ilmoituksessa lukee isolla tunnustuskunnan tai puhujan nimi, kun Kristus voi jäädä rauhassa mainitsematta. Ja paljon käytetäänkään aikaa siihenkin, kun ekumeenisissa ja yhteiskristillisissä tapahtumissa mietitään, miten taustayhteisöt saavat heille kuuluvan näkyvyyden jne. Eli jopa kirkot ja seurakunnat huutavat näin yhdessä Babylonin ja Aleksanteri Suuren tavoin: ”Tehkäämme itsellemme nimi”.

Ymmärrän toki realiteetit. Tahdon vain vähän herätellä meitä näkemään ne, ettemme kuvittele olevamme jotenkin parempia kuin muut ihmiset. Syntisiä ihmisiä me olemme ja Jumalan armoa mekin tarvitsemme.

Vaihtoehtoinen tie

Esittelen meille vaihtoehtoisen tien. Se on tie, jota apostoli Paavali noudatti omassa elämässään. Se on valinta elää siten, että elämme laadullisesti hyvää elämää tänään niin, että elämämme voi olla siunaus lähimmäisillemme ja itsellemme tänään kun vielä elämme.

Mitä jos yrittäisimme elää tätä elämää niin, että olisimme parhaat mahdolliset versiot itsestämme? Jospa emme tavoittelisi nimeä itselle, vaan olisimme ihan läsnä tässä hetkessä ja ihmisiä toinen toisillemme. Jospa emme antaisi tavoitteiden riistää meiltä elämän lahjaa? Jospa vain olisimme parhaat versiot itsestämme niin, että meidän lähellämme on helppo olla ja hengittää.

Olisiko se jotain sellaista, mihin Jeesus on meidät kutsunut? Hän ei antanut meille missiota tehdä itsellemme tai seurakunnalle nimeä tulevia aikoja varten. Hän lähetti meidät kaikkeen maailmaan, jotta tekisimme hänelle opetuslapsia. Ja miten kenestäkään tulee opetuslasta, jollei hän näe sitä meissä kutsuvana ja tavoiteltavana? Lähetyskäsky ei toteudu tulevaisuuden kampanjoilla. Se toteutuu siinä, kun me Jeesuksen seuraajat elämme arjen elämää itse siinä rakkaudessa, jonka olemme Kristuksessa saaneet.

Tässä on vaihtoehtoinen tie.

Esimerkkinä Paavali

Paavali oli hyvä esimerkki tästä. Korintissa hänet tahdottiin seurakunnan taholta seppelöidä ja nostaa alustalle niin kuin oli tapana tehdä, kun merkittävä puhuja tai filosofi vieraili heidän keskellään. Olipa tuossa seurakunnassa oma puoluekin, joka kantoi Paavalin nimeä.

Paavali ei lähtenyt mukaan tähän leikkiin. Hän ei ollut tekemässä nimeä itselleen sen enempää kuin Korintin seurakunnallekaan. Hänen elämässään oli yksi ja ainoa nimi. Paavalin missio oli tehdä nimeä Kristukselle.

Mutta mitä Paavali teki, kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta olla Korintin seurakunnan keulakuva? Antaa miehen itse kertoa:

”Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta. Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana. Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan Hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan.” (1. Kor. 2:1-5)

Paavali kirkasti Kristuksen nimeä. Hän ei tehnyt sitä puhetaidon tai viisauden keinoin, koska hän tiesi, että silloin ihmiset nostaisivat jalustalle hänet Kristuksen sijaan. Hän puhui vain Herrastaan ja antoi Jumalan voiman puhua omasta puolestaan.

Ja tähän meidätkin on kutsuttu. Ei tekemään nimeä itsellemme, ei kirkolle, vaan ainoastaan Kristukselle – meidän Herrallemme. Se on elämää Kristuksen nimen kunniaksi tässä hetkessä. Se on vastakohta oman nimen tekemiselle. Se on kuin olisit taideteos. Ei taideteos – on se sitten maalaus, veistos tai puutarha – tee nimeä itselleen. Kun katsot taideteosta, ihailet näkemääsi ja ajattelet sen käden taidollisuutta, joka sen on luonut. Sama ajatus kantoi Paavalia. Kuka ikinä katsoi häntä, näki hänessä Jumalan työn ja kädenjäljen. Hän eli elämäänsä kunniaksi Luojalleen.

Ja miten se sitten käytännössä tapahtuu. Siitä Paavali kirjoitti toistamisen seurakuntien kirjeissä. Kolossan seurakunnalle hän kirjoitti siitä yksinkertaisesti tämän:

”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.” (Kol. 3:17)

Ja mitäkö Paavali tällä tarkoittaa? Hän avaa sitä kirjeen seuraavissa jakeissa, kun hän antaa ohjeita ihmisten jokapäiväiseen elämään. Hän neuvoo käytännön elämän ratkaisuissa puolisoita, lapsia ja orjia. Nämä kaikki kuuluivat tuon ajan ydinperheeseen. Hän yksinkertaisesti kehotti heitä elämään arkista elämäänsä niin, että Jumalan kädenjälki tulee esiin heidän elämässään.

”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille. Muistakaa, että saatte Herralta palkan, osuutenne perinnöstä. Palvelkaa Herraa Kristusta.” (Kol. 3:23-24)

Jumalan palvelijan elämä alkaa hänen kodistaan ja on alati läsnä hänen arjessaan. Tämä on laadullisesti parempaa elämää kuin se, kun keinoja kaihtamatta teemme nimeä itsellemme.

Perintö tästä kaikesta on jotain sellaista, mistä me saamme itsekin nauttia vielä kuoleman jälkeenkin. Tänään siitä nauttivat lähimmäisemme, kuoleman tuolla puolen on meidän vuoromme. Tämä on laadullisesti parempi perintö, kuin Aleksandrian kaupunki oli Aleksanterille, joka ei koskaan saanut siitä nauttia. Meidän perintömme on Kristuksessa.

Tämä perintö on tänään siunaus meille ja lähimmäiselle siinä, kun Jumalan rakkaus saa tulla esiin rikastuttamaan meidän kaikkien elämää. Ja perintö on siunaus yhä ajan rajan tuolla puolen, kun tavoitamme sen todellisuuden, jonka Jumala on varannut meitä varten. Tuona päivänä Jumalan meihin luoma taideteos kukoistaa täydessä kirkkaudessaan.