Yksi tämän maailman lainalaisuuksista on kuluminen. Ihailet kaupassa jotain uutta – maljakkoa, verhoja, urheilukelloa, jne. Kuinka se onkaan kaunis ja virheetön siinä vitriinissä, johon se on nostettu odottamaan hetkeä, että sinä tulet ja ostat sen mukaasi. Kun raha vaihtaa omistajaa, ostoksesta tulee sinun aarteesi – hetkeksi.

Kuljetat aarteen varoen kotiin. Avaat pakkauksen huolella ja varot kolhimasta aarrettasi. Asetat sen sille paikalle, jonka olit aarteellesi jo varannut, kun sen ensikerran kaupassa näit. Se on nyt siinä. Kuinka kuluneelta kaikki muu sen ympärillä näyttääkään. Se on kulumisen laki.

Kuluu päivä, viikko, kuukausi, jo kuluu vuosikin. Et edes huomaa, että aarteesi on kulunut. Se on kulunut kahdella tavalla. Sitä on kuluttanut aika ja sen ympäristö. On tullut kolhuja, ryppyjä, naarmuja, jne.

Sinun aarteesi on kulunut myös toisella tavalla. Se on kulunut sinun silmissäsi ja mielessäsi. Siitä on kulunut aarre pois. Se ei enää ole aarre, minkä toit kaupasta ja jota ensimmäiset päivät ihailit ja jaksoit alati jakaa siitä kuvia sosiaalisessa mediassa ja kertoa ystävillesi kyllästymiseen asti kuinka valtavan aarteen sinä olit löytänyt. Se ei ole sitä enää. Nyt se on ’vain’ se maljakko, verhot tai urheilukello – ei aarre.

Aarteen kiilto on kulunut pois. Naarmut alkavat näkyä, aika on tehnyt aarteesta tavallisen käyttöesineen. Sellaisen miksi se alkujaan oli tehtykin. Se on palannut tarkoitukseensa. Sen arvo käyttöesineenä ei ole muuttunut – paitsi ehkä sinun mielikuvissasi tai keräilijän näkökulmasta euroissa. Esineenä se on yhtä arvokas, mitä se oli silloin, kun se kaupasta noudettuna vielä kiilteli uutuuttaan.

Arvokas kuluneenakin

Vaikka aarteesi olisi jo vähän kolhiintunut tai rikki revennyt, sillä on kuitenkin edelleen oma paikka kodissasi. Se on ottanut paikkansa niin hyvin, ettet edes ajattele korvaavasi sitä uudella. Se vain kuuluu sinun elämääsi. Kerta toisensa jälkeen kaivat sen esiin ja valjastat sen taas siihen käyttöön, mihin se on luotu. Tällaisia esineitä on meillä jokaisella.

Nuorena miehenä ihmettelin vieraillessa vanhojen ihmisten kodeissa, että miten heidän kotinsa ovat täyttyneet kuluneista ja vanhoista tavaroista? Ovatko vanhukset jääneet ajastaan jälkeen? Kuka nyt enää käyttää noita pieniä kahvikuppeja tai pöytähopeita, kun muumimuki tai pitkä lasi ajaa saman asian? Niinpä niin, nyt minun lapseni ajattelevat samaa minun kodissani, kun vertaavat sitä omaansa.

Juon kahvin aamulla yleensä samasta mukista, ja voisin päivittää ikääntyneen urheilukelloni parempaan, mutta sen sijaan korjaan sen hihnaa kuminauhalla ja pikaliimalla vuodesta toiseen. On tuo kello jo naarmuillakin ja auttamattomasti ominaisuuksiltaan jäljessä niitä uusia aarteita. Se on nähnyt kanssani paljon.

Kello on minulle arvokas kuluneenakin. Minua ei haittaa, vaikka tarvitsen erillisen sykevyön ja sekin on jo vähän rikki. Syke näyttää välillä mitä sattuu, mutta sekään ei haittaa minua, koska tiedän kuitenkin, mitä tuo kello yrittää kertoa. Näin se menee. Se on rikottunakin vielä paikallaan.

Jos miehen tavarat ovat kuluneet ja niin on kulunut mieskin. Ei uhku tämä sonni enää nuoruuden voimaa, vanhuuden viisaus toki kompensoi, mutta kyllähän minä sen huomaan, että viimeinen käyttöpäivä lähestyy. Se on elämän laki. Kaikki kuluu – niin minäkin.

Kuluminen ei kuitenkaan vähennä minun arvoani. Ei minulla olisi enää sitä uutuuden kimallusta, vaikka vähän meikattaisiin ja laitettaisiin vitriiniin. Ei se mitään.

Omistajalleni minun arvoni on näet yhä sama. Se on sama kuin silloin, kun astuin uutena ihmisenä tähän maailmaan. Olen kulkenut omistajani matkassa vuosia ja meillä on paljon yhteisiä muistoja. Hänen silmissään minä en kulu, vaan olen kuluneenakin arvokas

Olen hänelle arvokas jopa siitä huolimatta, että kyllähän sitä vuosien varrella on tullut pahempiakin kolhuja, paikoitellen olen jopa vähän rikki niin kuin tuo minun urheilukelloni. Minussakin saattaa olla jo vikaa säädöissä, mutta siitä huolimatta omistajani tietää varsin hyvin, mitä milloinkin tarkoitan. Hänen silmissään minä olen yhä arvokas – ja minulle se riittää.

Tämä aarre

Omistajani on laittanut minut paljon vartijaksi. Hän on kätkenyt minuun aarteen. Se aarre on toisesta valtakunnasta, jossa vallitsee toisenlaiset lainalaisuudet. Sitä kutsutaan Taivasten valtakunnaksi. Siellä mikään ei kulu. Päinvastoin! Kaikki sen kuin kirkastuu. Ja täällä ajassa minulla on etuoikeus kantaa tuota aarretta.

Minun omistajani on pannut tuon aarteen minuun, jotta säilytän sitä niin kauan, kun matkani tässä maailmassa jatkuu. Ja korostan vielä, että omistajaani ei haittaa olleenkaan se, että olen jo vähän kulunut, viallinen ja paikoitellen jopa hankala hänelle. Varmasti kaupasta löytyisi parempia päivitettyjä versioita.

Minun omistajani kuitenkin tietää varsin hyvin, millaiseen astiaan hän on aarteensa asettanut. Hän on luottanut tähän kuluneeseen astiaan niin paljon, että on asettunut itse Pyhän Hengen kautta minuun asumaan. Luetaanpa, mitä Paavali asiasta tiesi:

”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:7)

Jos Jumala odottaisi minulta jotain ’fancya’ – ũber hienoa, ei hän aarrettansa olisi minuun asettanut. Mutta aarre onkin minussa sitä varten, että minä tarvitsen aarretta. Jumalan silmissä en ole vähäarvoinen, vaikka itse ehkä ajattelen ’saviastiaani’ sellaiseksi.

Saviastian arvo on siinä, mitä sen sisään on laitettu. Minun arvoni tulee siitä aarteesta, että Jeesus on minut armossaan lunastanut ja minä saan täällä ajassa kantaa hänen elämäänsä. Ja mikä hienointa, jokainen joka tämän aarteeni näkee, ymmärtää välittömästi, etten tuo aarre ole minä. Se ei ole lähtöisin minusta, vaan Jumalasta.

Summa summarum

On varsin vapauttavaa ymmärtää olevansa arvokas omistajalleen. Olen joka hetki Herralleni Jeesukselle kuin se kaupasta juuri kotiin kannettu aarre. Olen sitä siitä huolimatta, että kyllä hänkin huomaa, miten elämä kuluttaa, riisuu ja lopulta pysäyttää. Minulla on paikka hänen kodissaan siitä huolimatta, etten enää käyttöarvoltakaan vastaa uutta.

Kerta toisensa jälkeen hän ottaa tämän saviastian hyllyltä ja täyttää taas uuteen päivään. Ja vaikka astiani jo sieltä täältä vähän vuotaa tai ainakin irvistää, olen silti rikottunakin paikallaan. Kiitos sinulle Jumalani, sinun armostasi ja rakkaudestasi.