Nautin talvesta. Erityisesti nautin lumenpaljouden keskellä juoksemisesta Kuopion Puijolla pitkin ja poikin maastopyöräily- ja polkujuoksureitistöä. Talvinen polkujuoksu on parhaimmillaan keveää ja nopeaa, kun lumi ja jää ovat tasoittaneet polut mukaviksi kulkea. Siinä nautin elämästä ja hiljaa mielessäni ylistän Luojaani näistä hetkistä, jotka hän on minulle antanut.

On kuitenkin päiviä, kun uusi lumi tai suojakelissä pehmennyt polku tekee matkanteosta erityisen raskasta. Kun liukas ja pöhröinen alusta tekee noususta Puijonsarven päälle kaksinverroin raskaampaa, keskeytyy kepeä jutustelu Jumalan kanssa. Huomaan olevani läsnä ajan heikentämässä kehossani ja nykyhetkessä, kun voimat käyvät vähiin ja matkaa huipulle olisi vielä enemmän kuin tarpeeksi.

Hengityksen tihentyessä ajatukset palaavat nekin kuluvaan hetkeen kaukomatkoiltaan, ja kohta mielessä lähinnä toistuvat vain sanat ”Herra, auta ja armahda”. Näin tosiaan sanailen. Ei ole vain kerta tai kaksi, kun tätä mielessäni tapailen, vaan olen huomannut väsymyksen kiteytyvän tähän yksinkertaiseen pyyntöön kerta toisensa jälkeen. Liekö tuo peruja Jeesuksen rukouksesta (”Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua.”), jota lenkeillä olen tapaillut sitäkin askellukseen sovitellen.

Miksi sanot ”auta ja armahda”?

Eilen oli taas kerran talviselle Puijolla lenkillä, kun sanat ”Herra, auta ja armahda” nousivat taas huulilleni. Pöhröinen polku ja mäennyppylä haastoivat minut. Siinä sitä taas oltiin. Kun voimat vähenivät, kaipasin ’työntöapua’ Jumalalta. Nyt tapahtui kuitenkin jotain tavanomaisesta poikkeavaa.

Kuulin aivan kuin hiljainen ääni olisi kuiskannut mieleeni: ”Niin, mitä sinä sanoit?” Ajatukseni pysähtyi pohtimaan uudelleen sanojani: ”Enkös minä sanonut ”auta ja armahda”. Sanoinko todella niin?”

Hiljainen ääni jatkoi kysymällä, että miksi tuo on sinun järjestyksesi? ”Niin, mikäkö?” – ”No, tuo ”Auta ja armahda”. Miksei se ole ”armahda ja auta”?

Todella! En ole tullut ajatelleeksi, miksi rukoilen ”auta ja armahda” enkä ”armahda ja auta”? Älä ymmärrä väärin, tätä hiljaista keskustelua ei käyty syyttävään eikä osoittelevaan sävyyn. Tunne oli enemmänkin hämmästys ja utelias ihmetys.

Järjestys kertoo jotain minusta. Olen ensisijaisesti kiinnostunut Jumalan avusta. Aivan kuin pyytäisin häntä auttamaan minua vain sen verran eteenpäin, että taas kohta omat jalat kantavat ja jaksan eteenpäin itse.

Tuossa hetkessä tämä ajatus toteutuu ihan konkreettisesti, mutta kun ajattelen elämääni laajemmin, niin sama ajatus toistuu monessa muussakin asiassa. Lähestyn Jumalaa ajatuksena saada apua, että voin taas jatkaa itse eteenpäin. Ja kun sitten apu on saatu, niin armo on sekin hyvä lisä. Jos vaikka vain siltä varalta, että ’avustettukaan suoritus’ ei olisi ollut täysin kelpaava.

Mitä jos ”armahda ja auta”?

Miksen todellakin tule Jumalan eteen armo edellä? Miksi tuppaudun ovesta avunhuudon saattelemana enkä tule hänen luokseen tarpeestani olla armahdettu? En tarkoita, että Jumala edellyttäisi minun ensin etsivän armoa häneltä ennen kuin hän auttaa.

Tarkoitan järjestyksen muutoksella sitä, että mitäpä jos tulen hänen eteen armahdus edellä niin, että muistan ensimmäiseksi etuoikeuteni olla armahdettu. Kun sitten tiedostan nauttivani hänen armostaan, annan hänelle myös ne muut asiat, joihin apua etsin. Suurin tarpeeni on kuitenkin olla armahdettu ja siihen perustuu asemani tulla hänen eteensä apua pyytämään.

Niinhän se sokea Bartimaios lähestyi hänkin Jeesusta armoa pyytäen ja Jeesus täytti myös hänen tarpeensa saada näkönsä takaisin. Miksikö minä en siis lähestyisi Jumalaa rohkeasti pyytäen hänen armonsa ilmestymistä elämääni ja luottaisi kaiken muun hänen harkintansa varaan?

Daavid rukoilee psalmissaan aivan samoin sanoin:

”Kuule, Herra, ja armahda minua, Herra, tule auttajakseni.” (Ps. 30:11)

Miksi tämä ei olisi myös minun järjestykseni? En yritä sanoa, että tämä olisi jokin ainoa ja oikea järjestys asioida Jumalan kanssa. Ei tässä olla oppia tekemässä; tuntisimme Jumalan paljon paremmin, kun emme aina yrittäisi ahdistaa häntä jos jonkinlaisen opin ja ajatusrakennelman vangiksi. Totta kai ihminen huutaa apua, kun tilanne on päällä.

Tarkoitan vain, että mitäkö jos tästä järjestyksen muutoksesta tulisi vallitseva elämänasenne? Lähden liikkeelle mieluummin Jumalan armosta kuin siitä mitä minä tarvitsen. Mitäkö jos Jumalan armo saisikin vaikuttaa minussa sen, mitä tarvitsen?

Miltä maailma näyttäisi, jo vastaanotan jokaisen hetken Jumalan armosta iloiten ja tietoisena siitä, että hänen armonsa varaan rakentuu jokainen elämäni hetki. Ja kun tästä armon kiitollisuudesta nousee kaino pyyntö ”Herra, tule auttajakseni?” nousevat nämäkin sanat ilosta ja vapaudesta.

Armollista elämänasennetta etsimään

Onko todella tuo ”auta ja armahda” minun armonjärjestykseni? Se tuntuu olevan yleinen järjestys myös monen muun kohdalla. Ilkeästi sanottuna se on ”ensin minä ja sitten sinun armosi” -järjestys.

Se muuten näkyy siinäkin, miten suhtaudumme lähimmäisiimme. Vaikka toisin sanommekin, niin joskus tuntuu järjestys olevan, että Jumalan tulee ensin siunata ja armahtaa minua ja vasta sitten on teidän toisten vuoro.

Ehkä sama järjestys näkyy jopa siinä, että kun sisar tai veli taistelee elämässään esimerkiksi jonkin riippuvuuden kanssa. Tällöin annetaan ymmärtää, että synnissä eläminen pitäisi nyt ensin loppua ja vasta sitten voit hakea Jumalalta armahdusta. Eli paranna ensin itsesi, niin Jumala sitten kuittaa pahat tekosi. Niinkö?

Toki tekee sitä yksi jos toinen omalla kohdallaankin. Jumalan eteen tullaan ajatuksella, että Herra nyt, kun sinä ensin vapautat minut tästä synnistä, niin sen jälkeen olen kelvollinen vastaanottamaan anteeksiannon ja armon.

Niinkö se todella menee? Tämäkö on järjestys? Jumala vaatii ihmistä ensin tekemään ryhtiliikkeen, jotta sitten, kun näkee tämän olevan tosissaan, hän vasta voi armahtaa hänet? Kuulostaa kovin ihmisen ajattelulta. Eiköhän Jumala nyt kuitenkin näe ne sydämen ajatukset ja tiedä kuinka tosissaan kukakin on…

Minun mielestäni tämä järjestys on toisen suuntainen? Me tuomme Jumalan eteen rikkomuksemme ja vikamme, jotta hän armahtaa meitä. Ja kun armo on peittänyt oikeuden, voimme käydä yhdessä Jumalan kanssa miettimään, miten tästä elämästä päästään hänen avullaan jatkamaan eteenpäin. Ja sama järjestys pätee myös silloin, kun kyse on lähimmäisestä.

Itselleni tämä Herran ehdottama parempi järjestys tuntuu luontevalta. Se vapauttaa minut elämään lunastetun ihmisen elämää, koska Kristus on tehnyt kaiken minun edestäni. Ei enää ”auta ja armahda” vaan aina ”armahda ja auta”.