Seurakunnissa – koko seurakunnan kokoontuessa yhteen – on tapana muistaa rukouksin paitsi seurakuntalaisia ja heidän välitöntä lähipiiriään, myös päättäjiä ja yhteiskunnan merkkihenkilöitä, kuten presidenttiä ja hallitusta. Lähtökohta yhteiskunnan huomioimiselle seurakunnan rukouselämässä on Uuden testamentin kehotuksessa olla esivallalle kuuliaiset (Room. 13:1-7).

Esivallan ja päättäjien huomioiminen rukouksin kuuluu velvollisuuteemme olla hyvässä alamaiset esivallalle; emme vain noudata esivallan määräyksiä, vaan kannamme heidät Herran eteen tarkoituksena pyytää heille siunausta niin tehtävässään yhteiskuntamme hyväksi kuin henkilökohtaisessa elämässään.

Kristitty on täten esivallalle alamainen paitsi kuuliaisuudessa myös hyvässä esivallan tukena. Rukous on parasta mitä voimme esivallan tukemiseksi tehdä, mutta se ei suinkaan ole kaikki, mitä yhteiskunnan hyväksi voimme. Monesti tässä yhteydessä kuulee lainattavan Jeremian kirjan tekstiä, missä Herra puhuu profeetan suulla kehottaen kansaansa toimimaan sen kaupungin parhaaksi, jossa he asuvat:

”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7)

Herra kehottaa kansaa toimimaan paitsi oman yhteisön parhaaksi, myös koko sen alueen – esimerkiksi kaupungin – parhaaksi, jossa he asuvat. Eikä se vähiten tarkoita rukoilua sen puolesta, mutta silti kehotukseen sisältyy myös inhimilliset toimet kaupungin parhaaksi.

Jotkut tahot tulkitsevat lupauksen menestyksestä porkkanaksi toimia oman kaupungin parhaaksi aivan niin kuin se olisi lupaus henkilökohtaisesta taloudellisesta lisäsiunauksesta. Teksti kuitenkin painottanee sitä, että kaupungin asukkaana saamme nauttia Herran kaupungille suomasta menestyksestä itsekin.

Kehotus rukoilla kaupungin puolesta ja toimia sen parhaaksi on helppo lukea omasta tilanteestamme käsin. Ajattelemme näet siunaavamme yhteiskunnallisia tahoja, joiden kautta itsekin tulemme monella tavalla siunatuiksi. Onhan asuttamamme kaupunki ja maa monella tapaa tukemassa elämäämme ja varmasti myös rakas. Moni varmaan ajattelee kehotuksen siunata vastavuoroisesti yhteiskuntaa muistutukseksi yhteiskunnan siunauksesta meitä kohtaan.

Tämä raamatunkohta kehotuksineen on kuitenkin melkoisesti rikkaampi, jos luemme sen alkuperäisen lukijakunnan tilanteesta käsin. Käsitelläänpä Jeremian tekstiä kirjeenä (Jer. 29:5-12), koska sellaiseksi se ilmeisesti alkujaan on kirjoitettu.

Kirjeen ajallinen tilanne

Jeremia kirjoitti kirjeen pakkosiirtolaisuuteen siirretylle kansan osalle vuonna 597 eKr. Jerusalem antautui ylivoimaisen vihollisen piirityksen jälkeen ensimmäisen kerran vuoden 598/7 eKr. tietämissä. Maaliskuun 16. päivä 597 eKr. ensimmäinen ryhmä juutalaisia kuljetettiin pois Juudeasta pakkosiirtolaisuuteen. Tätä ennen oli tosin siirretty jo hoviväkeä Daniel mukaan luettuna, mutta tämä pakkosiirto oli ensimmäinen laajempi uudelleensijoitus.

Kansojen sekoittaminen ja uudelleensijoittaminen kuului Babylonian harjoittamaan kansojen sulauttamiseen tähtäävään politiikkaan. Se esti kansoja tehokkaasti kapinoimasta ja mursi heidän kansallisidentiteettinsä.

Jeremia itse jäi Jerusalemiin aina siihen saakka, kunnes Jerusalem lopullisesti hävitettiin vuonna 586 eKr. Tuolloin Jeremia vietiin vastentahtoisesti ’turvaan’ Egyptiin sinne paenneen pienen joukon mukana (Jer. 43), missä hän tiettävästi myös kuoli.

Tämän kirjeen Jeremia siis kirjoitti Jerusalemista rohkaisuksi ja neuvoksi heille, ketkä olivat joutuneet jättämään kotinsa ensimmäisen pakkosiirtolaisjoukon mukana. Hän kirjoitti sen selventämään Herran tahtoa, koska myöhemmin tekstissä mainitun Semajan kaltaisen valheprofeetat hämmensivät kansaa katteettomilla lupauksillaan (Jer. 29:8-9). Kirjeen lähettäjän ja vastaanottajien tiedot voit lukea itsekin luvun alusta:

”Profeetta Jeremia lähetti Jerusalemista kirjeen vielä elossa oleville pakkosiirtolaisten vanhimmille sekä papeille, profeetoille ja koko sille kansalle, jonka Nebukadnessar oli vienyt Jerusalemista Babyloniaan. Tämän kirjeen hän kirjoitti sen jälkeen, kun kuningas Jekonja, kuninkaan äiti, hovin virkamiehet, Juudan ja Jerusalemin päämiehet sekä sepät ja kirvesmiehet olivat joutuneet lähtemään Jerusalemista. Jeremia antoi kirjeen Eleasan, Safanin pojan, ja Gemarjan, Hilkian pojan, mukaan, kun Juudan kuningas Sidkia lähetti heidät Babyloniaan kuningas Nebukadnessarin luo. ” (Jer. 29:1-3)

Oleellista kirjeen lähettäjän ja vastaanottajien tilanteesta on ymmärtää, että tilanne oli vaikea kummallekin osapuolelle. Vastaanottajat olivat juuri asettuneet uuteen elinympäristöön miettien vielä sitä, pitäisikö sinne asettua asumaan vai kohtako he pääsevät palaamaan takaisin kotimaahan vai siirretäänkö heidät kenties taas uudelleen.

Vastaavasti Jeremia asusti sodan repimässä Jerusalemissa ja kuulosteli lähettien tietojen perusteella Babyloniaan siirretyn kansanosan tuntemuksia ja heille Herran lupauksiksi puettuja katteettomia ihmisten toiveita, jotka vain vaikeuttivat pakkosiirtolaisten elämän aloittamista uudessa tilanteessa.

Kirjeen ja kansan lähettäjä

Kirjeen kirjoittaja oli siis Jeremia, mutta sanoma ei ollut hänen omansa. Vaikka Jeremia kirjoitti kirjeen omissa nimissään, Jumalan profeettana hän puhui Herran nimissä:

”Herra Sebaot, Israelin Jumala, sanoo kaikille pakkosiirtolaisille, jotka hän on siirtänyt Jerusalemista Babyloniaan:” (Jer. 29:4)

Jeremia ei kirjeellään aikonut inhimillisesti ’rohkaista’ kansaa asettumaan aloilleen. Hänen viestinsä oli täsmäilmoitus Jumalalta, ohje kansalle kuluvaan hetkeen sen perusteella, mitä Herra oli suunnitellut tapahtuvan. Tämä kuvaa myös Jumalan profetian luonnetta; se ei ole oraakkelin ilmoitus tulevasta vain tulevaa varten, vaan jopa tulevalla on sanoma tämän päivän tilanteeseen.

Näin oli Jeremian kirjeessäkin. Se oli Herran sana omalle kansalleen koskien sallimusta menneiden tapahtumien osalta ja aikomusta tulevaisuudessa, mutta ennen kaikkea tätä hetkeä varten.

Kansalle ei ollut tapahtunut mitään ilman, etteikö Herra olisi sitä alkujaan sallinut. Ihmisen näkökulmasta vihollinen oli kukistanut Herran kansan, mutta kun asiaa tiedusteltiin Jumalalta, hän ei syyttänyt tapahtumista vihollista, vaan tunnustautui itse sallineensa tapahtuneen. Ja hän salli kaiken tapahtuvan, jotta hänen oma kansansa kääntyisi sydämissään hänen puoleensa. Herra oli valmis lunastamaan kansansa takaisin, vaikka hinta olikin kova.

Jos siis kirjeen ja kansan pakkosiirtolaisuuteen lähettäjä oli Herra Jumala, vastaanottajina eivät olleet vain jotkut harvat, vaan koko ensimmäisessä erässä pakkosiirtolaisuuteen siirretty kansa. Kirjeen ohjeet oli tarkoitettu kaikille heille, ketkä olivat vastoin tahtoaan siirretty Babyloniaan. Jumala ei ollut unohtanut yhtäkään kotinsa jättänyttä, vaan hänen viestinsä koski kaikkia.

Lupauksen konkretia

Väärät profeetat olivat lupailleet niitä näitä kuitenkin varoen antamasta mitään konkreettista kiinnepistettä (Jer. 29:8-9). Herra sen sijaan ei heidän tavoin lupautunut ”mahdollisesti joskus auttamaan”, vaan hän antoi ajankohdan, milloin kansa voi odottaa muutosta vapautuksen ajan muodossa:

”Kun Babylonian seitsemänkymmentä vuotta ovat kuluneet, minä otan teidät jälleen huomaani. Minä täytän lupaukseni ja tuon teidät takaisin omaan maahanne.” (Jer. 29:10)

Jumala ei sano tässäkään, että tuon 70 vuoden ajaksi hän olisi kääntänyt selkänsä kansalle. Hän on pitävä kansastaan huolen Babyloniassa koko tämän ajan ennen kuin paluu Juudeaan tapahtuu. Ja olivatpa nämä ensimmäiset pakkosiirtolaisuuteen siirretyt vielä näkevä senkin päivän, kun kymmenen vuoden kuluttua heidän siirtämisestään juutalaisten pääjoukko siirtyy sekin pakkosiirtolaisuuteen.

Joka tapauksessa lupaus paluusta oli annettu, vaikka se ei enää tätä sukupolvea koskisikaan. Pakkosiirtolaisuus oli Jumalan keino herättää oma kansansa etsimään Herran kasvoja ja opettelemaan elämään häneen luottaen ja hänen liittoaan kunnioittaen.

Jeremia ennusti pakkosiirtolaisuuden kestoksi 70 vuotta (Jer. 25:11-12; Jer. 29:10). Ilmoitus oli kyllin tarkka ohjeeksi Babyloniaan joutuneiden tilanteeseen, mutta silti Jumala piti tarkan ajankohdan vain omana tietonaan. Nimittäin jos pakkosiirtolaisuuden kesto lasketaan Jerusalemin lopullisesta kukistumisesta (586 eKr.) ja pääjoukon viemisestä Babyloniaan aina siihen saakka, kun ensimmäiset paluumuuttajat tulivat Serubbaabelin johdolla takaisin (538 eKr.), saadaan ajanjakson pituudeksi vain noin 50 vuotta.

Joku voisi täten sanoa profeetan erehtyneen, mutta kyse ei suinkaan ole siitä, vaan pikemminkin siitä, miten pakkosiirtolaisuuden kesto määritellään. Juuda siirrettiin pakkosiirtolaisuuteen yhteensä kolmessa erässä, joista ensimmäinen Danielin sisältänyt joukko siirrettiin jo 605 eKr. – miltei 20 vuotta ennen Jerusalemin lopullista kukistumista. Tällöin ajaksi tulee tuo mainittu 70 vuotta.

Toinen tapa on laskea pakkosiirtolaisuus Jumalan näkökulmasta suhteessa temppeliin. Salomon temppeli hävitettiin 587, kun uusi temppeli valmistui sen tilalle noin 515, mikä on sekin noin 70 vuotta. Juutalaiskansa ei ollut ’kotonaan’ ennen kuin temppeli oli rakennettu, koska temppeli edusti heidän Jumalaansa ja kansan identiteettiä.

Rakentakaa, istuttakaa, lisääntykää…

Jeremian kirjeessä Herran profetian tulevaisuutta koskeva osa kertoi, että Herra ei ollut unohtanut kansaansa vieraalle maalle, vaan oli tuleva päivä, jolloin hän johdattaisi kansan sieltä takaisin kotimaahan.

Lupaus 70 vuoden päässä häämöttävästä rukousvastauksesta voi tuntua melko ahdistavalta ajatukselta. Epätietoisuus Herran aikeista oli toki torjuttu, mutta mitäkö tehdä vieraalla maalla 70 vuotta? Aika oli niin pitkä, että suurimmalle osalle se merkitsi kuolemaa ennen kuin paluu koittaisi.

Pelkkä tulevaisuuden tietäminen ei ratkaissut kansan tämän päivän ongelmaa. Asettuako asumaan, käydäkö kapinaan valloittajia vastaan vai odottaako vain Herran apua? Eristäytyäkö yhteiskunnasta, haratako vastaan vai rakentaa uutta elämää? Herra tunsi nämä loukatun kansansa ajatukset. Niihin vastaukseksi tulee profetian silloista nykyhetkeä koskeva osa:

”Rakentakaa taloja ja asettukaa niihin asumaan! Istuttakaa puutarhoja ja nauttikaa niiden hedelmistä! Ottakaa itsellenne vaimot, syntyköön teille poikia ja tyttäriä! Ottakaa pojillennekin vaimot ja naittakaa tyttärenne, että he saisivat poikia ja tyttäriä. Lisääntykää, älkää vähentykö! Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:5-7)

Ei ollut syytä pilata elämän lahjaa asettumalla tieten tahtoen vastustamaan vääjäämätöntä. Eikö ollut parempi mieluummin 70 vuoden ajan rakentaa perustaa paluumuutolle kuin vain odottaa? Kansalla oli nyt hyvää aikaa opetella elämään Jumalan tahdossa ja tuntemisessa. Ulkoiset puitteet olivat romahtaneet jäljellä oli lupaus ja aina läsnäoleva Herra.

Kehotus siunata kaupunkia ja elää vieraalla maalla rakentaen, istuttaen ja lisääntyen, oli kutsu toteuttaa Jumalan suunnitelmaa – paluuta takaisin luvattuun maahan. Jos näet nämä pakkosiirtolaisuuden sukupolvet eivät olisi asettuneet elämään normaalia elämää, ei yhdelläkään suvulla tai perheellä olisi ollut voimavaroja palata hävitettyyn Jerusalemiin sitä uudelleenrakentamaan.

Jumalan sanoma kansalle oli ”minä otan teidät jälleen huomaani. Minä täytän lupaukseni ja tuon teidät takaisin omaan maahanne” (Jer. 29:10), mutta silloiselle sukupolvelle se tarkoitti sitä, mistä tekstiin tulimmekin:

”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” (Jer. 29:7)

Huomaatko Jumalan huolenpidon kokonaisvaltaisuuden? Hän on siunaava ja varjeleva askeleemme jopa silloinkin, kun joudumme elämässämme vastoin tahtoa ’vieraalle maalle’. Voi olla, että tulemme omassa elämässämme jo näkemään vapautuksen, mutta vaikka niin ei olisi, se ei ole este elää Jumalan tahdossa merkityksellistä elämää.

Pakkosiirtolaisuuteen joutuneet ehkä kokivat turhautumista aloittaessaan elämää alusta heille vieraassa ympäristössä. He ehkä ajattelivat kaupunkia asuttaneita muukalaisia vihollisinaan eivätkä tahtoneet mitenkään edistää tuon yhteiskunnan menestystä.

Jeremian kirjeen valossa he näkivät ahdasmielisen asenteensa toisin. Oli Jumalan tahto ja suunnitelma rakentaa elämää vieraalla maalla kuin jo ennalta varustaen tulevia sukupolvia palaamaan Jerusalemiin. Tämä kauaskantoinen suunnitelma ei olisi siunaukseksi vain juutalaiskansalle, vaan koko kaupungille ja yhteisölle, jonne Herra oli heidät siirtänyt. He eivät asuttaneet kaupunkia sattumalta, vaan Jumalan tahdosta. Ja Jumalan tahto oli antaa menestys ja siunaus koko kaupungille – ei vain ’omilleen’.

Ehkä mekin erehdymme ajattelemaan pienesti, kun olisi aika ajatella suuresti. Eikö Herra tahdo siunata lähimmäistämme siinä missä meitäkin? Eikö Jumalan yleinen hyvyys kosketa koko ihmiskuntaa katsomatta ihmiseen? Miksemme siis siunaa niin rukouksin, sanoin ja toimin koko sitä kaupunkia, jonka Herra on meille asuttavaksi antanut? Kaupungin tai sen ihmisten ei tarvitse ’ansaita’ minun hyväksyntääni, jotta voisin sitä siunata.

Juutalaiskansa kohtasi Jumalan haasteen siinä, kun Herra kehotti heitä tekemään parhaansa muukalaisten asuttaman kaupungin parhaaksi. Me olemme monesti samassa tilanteessa; olemme kuin vieraalla maalla ’muukalaisina’ vieraiden tapojen keskellä. Siitä huolimatta meidät on samoin kutsuttu elämään tehden tiettäväksi Jumalan hyvää tahdon ’omassa kaupungissamme’.

”Minulla on suunnitelmani…”

Kehotus elää ja kukoistaa vieraan kansan keskellä ei ohjannut kansaa tavoittelemaan maallista ja unohtamaan Jumalan. Päinvastoin se oli kutsu Jumalan suunnitelmaan – elämään todeksi tänään sitä, mikä ’huomenna’ puhkeaa kukkaan.

Pakkosiirtolaisuus ei ollut vain ’ikävä käänne’ juutalaiskansan historiassa, vaan Jumalan heitä varten laatima suunnitelma. Se oli äärimmäinen keino herättää kansa pohtimaan suhdetta Jumalaan. Omalla maalla heidän jumalanpalveluksestaan oli tullut suurimmalle osalle pelkkä muotomeno ja perinne, kun sydän oli kiinni maallisessa. Sallimalla kansansa joutuvan vieraalle maalle muukalaisten keskelle eroon heille tärkeistä tunnusmerkeistä Herra herätti monen sydämen uudelleen palamaan hänelle. Herra sanoo:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)

Nämä suunnitelmat eivät tarkoita vain suunnitelmaa kansan paluusta takaisin kotimaahan. Odottihan kansan pääjoukko vielä Juudeassa vasta sitä aikaa, kun tulisi heidän vuoronsa lähteä kodistaan. Suunnitelma ei tarkoittanut täten vain paluuta, vaan suunnitelma oli jo sekin, että kansa siirrettiin Babyloniaan:

”Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä” (Jer. 29:12)

Pakkosiirtolaisuudessa eläneet juutalaiset elivät täten todeksi hekin Jumalan aivoituksia, jotka ”ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia”. Tulevaisuus ja toivo ei odottanut vasta 70 vuoden päässä, vaan se oli annettu jokaiselle heidän omaan aikaansa. Tulevaisuus ja toivo oli sydämen kääntymisessä Jumalan puoleen. Tuo toivo oli laskettu Herran omaisuuskansan jäsenten sydämeen sillä hetkellä, kun kääntyivät Herran puoleen – ja sama tulevaisuus ja toivo oli tarjolla ’menestykseksi’ myös koko sille kaupungille, johon sanoma Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalasta oli tullut siunaukseksi.

Samoin Herralla Jeesuksella Kristuksella on suunnitelma meitä ja meidän kaupunkiamme varten. Hänen ajatuksensa ”ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”. Samoin hänen suunnitelmansa ei hyppää meidänkään sukupolvemme yli, vaan mekin olemme osa hänen suunnatonta suunnitelmaansa. Mitä ikinä se tarkoittaakaan, jokainen meistä on kutsuttu elämään sitä todeksi.

Voi olla, että näemme jotain suurta, mitä aikanaan näkivät he, jotka saivat armon palata pakkosiirtolaisuudesta hävitettyyn Jerusalemiin sitä uudelleenrakentamaan. Mutta voi olla, että olemme pakkosiirtolaisuudessa eläneiden sukupolvien tavoin osa suurempaa kokonaisuutta, jonka kirkkainta ilmestystä emme omana aikanamme pääse näkemään.

On tilanne kumpi tahansa, voimme luottaa samaan lupaukseen, jonka Herra antoi Jeremian kirjeen vastaanottajille: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten”. Näin on meidänkin osamme; olemme osa hänen suunnitelmaansa. Emme siis ole täällä, tässä ja nyt sattumalta, vaan Jumalan tahtoa tekemässä. Emme elä päämäärättä, elämme Herran suunnitelmassa.

Luepa vielä Jeremian kirje kerran läpi ajatellen, mitä se on merkinnyt heille, jotka ovat menettäneet kaiken ja ovat vastoin omaa tahtoaan ja ansiotaan uuden alun edessä. Eikö vain ole lohdullista tietää, että Herra Jeesus on kanssamme jopa ’vieraalla maalla’, kun elämän langat ovat nekin hukassa.

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa ”toimikaa sen kaupungin parhaaksi” minun kohdallani?
Keitä ovat ne muukalaiset, joita saan siunata omassa kontekstissani?