Elintarviketeollisuus liiton (ETL) tutkimuksen mukaan vuonna 2020 suomalainen kulutti keskimäärin 9,9 kg kahvia henkeä kohden, mikä tekee väkimäärään suhteutettuna Suomesta yhden maailman suurimpia kahvin kuluttajia. Kupillisiksi muutettuna tuo määrä on noin 1 100 kupillista henkeä kohden. Ja tuolla tasolla kahvin kulutus on pysynyt jo pitkään.

Nykypäivän suomalaiselle kahvi on siis itsestäänselvyys. Keitetään aamukahvit, päiväkahvit ja kyläilyn tai palaverin lomassa kahvia kuuluu taas maistella. Mutta eipä tarvitse kulkea kauas taaksepäin ajassa, kun kahvi ei ollut itsestäänselvyys.

Sotien aikaan syksystä 1939 alkaen monet tuotteet menivät ’kortille’ eli valtio säännösteli niiden saatavuutta. Kun pula-aikaa oli kestänyt kolme vuotta, kaikki yleisimmät kulutustarvikkeet olivat säännöstelyn piirissä. Kortillakaan ei aina saanut tavaraa kun sitä ei yksinkertaisesti ollut. Pula-aika sai ihmiset yrittämään tulla toimeen omillaan eikä kahvin kaltaisia ylellisyyksiä juurikaan ollut.

Oikeaa kahvia ei ollut, joten juotiin korviketta ja sen loputtua vastiketta. Korvikkeessa oli osa puhdasta kahvia ja osa ruista, ohraa tai voikukanjuurta. Korvike loppui pian viljan puutteen vuoksi ja sen jakelu lopetettiin huhtikuussa 1943. Siirryttiin kahvinvastikkeeseen, joka oli 85 % viljaa ja 15 % sokerijuurikasta ja sikuria. Näin jatkettiin vuoteen 1946 asti, jolloin kahvia alkoi taas saada. Lopullisesti kahvi vapautui säännöstelystä vasta 1954.

Pula-aikana ihmiset etsivät vaihtoehtoisia keinoja. Vanhoja tavaroita ja vaatteita korjattiin ja kierrätettiin ja niille kehitettiin korvaavia tuotteita. Kankaat korvattiin paperilla ja autot kulkivat bensiinin sijasta puukaasulla. Luonnon tarjoamat antimet otettiin tarkasti talteen jne.

Hävityn sodan tuloksena Suomelle lankesi maksettavaksi 300 miljoonan dollarin edestä sotakorvauksia Neuvostoliitolle erilaisina tuotteina, joiden maailmanmarkkinahinta nousi sodan jälkeen jopa 600 – 700 miljoonan dollariin. Suomi maksoi sotakorvaukset täysimääräisinä. Se ei olisi onnistunut ilman uutteraa työtä ja länsivaltojen hyväntahtoista luototusta. Ja uskon vakaasti, että onnistumisen syynä oli myös se, että Jumalan käsi lepäsi Suomen yllä.

Inhimillisestä näkökulmasta takaisinmaksun mahdollisti ennen kaikkea suomalaisten epäitsekäs luopuminen omasta parhaasta vapauden ja yhteisen hyvän eteen. Oli jotain niin arvokasta, että sen vuoksi oltiin valmiit luopumaan ja näkemään vaivaa. Muistuttakoon kahvikuppi meitä tästä.

Ankarat olosuhteet luovat haasteita, jotka voivat näyttää ylittämättömiltä vuorilta. Haasteiden edessä voimme lamaantua ja alistua kohtaloon tai vaihtoehtoisesti voimme aina ryhtyä pohtimaan, miten vastata haasteisiin.

Nehemian kirjan tekstissä on kyse samankaltaisesta tilanteesta. Näemme siinä toisenlaisen haasteen, johon Nehemian aikana Babyloniasta Juudeaan palanneet paluumuuttajat vastasivat. Heilläkin oli todellinen tarve, jonka vuoksi he olivat valmiit käymään yhdessä työskentelemään. Katsotaanpa.

Nehemian ajan haasteet

Nehemian kirjaa voi luonnehtia uudelleenrakennuksen kirjaksi. Se ja Esran kirja kertovat yhdessä ajasta, jolloin Jerusalem ja koko Israel käytännössä rakennettiin uudestaan Babylonian pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen. Aikajanalla Nehemian kirjaa edeltävässä Esran kirjassa kuvataan juutalaiskansan paluumuutto ja Jerusalemin temppelin uudelleenrakentaminen vuosina 539 – 515 eKr. Esran kirja kattaa yhteensä noin 80 vuoden ajanjakson aina vuoteen 457 eKr. saakka.

Nehemian kirja puolestaan jatkaa paluumuuttajien historiaa noin vuosikymmen sen jälkeen, mihin Esran kirja loppuu. Se kertoo maan uudelleenasuttamisen jatkumisesta, kaupungin muurien uudelleenrakentamisesta (Neh. 3-6) sekä paluumuuttajien keskuudessa tapahtuneesta uudesta hengellisestä heräämisestä (Neh. 8-14).

Tekstimme kuuluu keskimmäiseen kolmesta eli jaksoon, jossa paluumuuttajat rakentavat kaupungille uudet muurit vanhaksi käyneiden heikkojen muurien tilalle. Tässä emme tarkastele työn etenemistä, vaan katsomme muurin rakentamista haasteena ja sitä, miten kansa Nehemian johdolla lähti haasteeseen vastaamaan. Luetaanpa teksti.

”Mutta nyt sanoin heille: ’Te näette, millaisessa vaarassa olemme, kun Jerusalem on raunioina ja sen portit on poltettu. Meidän on ryhdyttävä rakentamaan Jerusalemin muureja. Emme saa enää alistua tähän häpeään.’ Kerroin myös, kuinka hyvin Jumalan käsi oli johtanut minua ja mitä kuningas oli minulle sanonut. He sanoivat: ’Meidän täytyy ruveta rakentamaan muureja.’ Ja he kävivät tarmokkaasti käsiksi työhön. Mutta kun horonilainen Sanballat, ammonilainen virkamies Tobia ja arabialainen Gesem kuulivat tästä, he ivasivat ja pilkkasivat meitä ja sanoivat: ’Mitä te oikein olette tekemässä? Aiotteko kapinoida kuningasta vastaan?’ Minä vastasin heille: ’Taivaan Jumala auttaa meitä. Olemme hänen palvelijoitaan ja ryhdymme rakennustöihin. Mutta teillä ei ole osuutta eikä oikeutta Jerusalemiin, eikä teistä jää tänne mitään muistoa.’” (Neh. 2:17-20)

Tarve ja työmäärä

Kun katsomme Nehemian muurinrakennusprojektia, on oleellista tehdä ero tarpeen ja työmäärän välillä. Työmäärä voi olla valtava, mutta jos tarve on vieläkin suurempi, kannattaa työhön silti ryhtyä. Jos taas tarve on olematon, harva on valmis myöskään suuremmin ponnistelemaan sen eteen.

Tarve

Muurin rakentaminen on vanha taito Raamatun maissa. Palestiinassa oli linnoitettuja kaupunkeja mahtavine muureineen jo israelilaisten alkaessa valloituksensa. Klassinen esimerkki tästä on Jeriko, jota Israel ei olisi kyennyt valtamaan ilman, että sen muurit sortuivat (Joos. 5:13-6:27).

Salomosta alkaen Israelin kuninkaat perustivat hekin useita linnoitettuja kaupunkeja. Aiemmin käytettyjen savitiilimuurien rakennetuttiin kivimuureja, jotka kestivät paremmin vihollisen raskaamman kaluston iskuja. Jerusalem ja Samaria linnoitettiin kummatkin vahvoin kivimuurein.

Muureja tarvittiin siis sotatilanteessa pitämään hyökkääjä loitolla ja vaikeuttamaan kaupunkiin pääsyä ja sen valtausta. Hyvä esimerkki muurin tärkeydestä sodassa on juuri pakkosiirtolaisuuden aikaa edeltänyt piiritys, jolloin muurien avulla Jerusalemia puolustettiin pitkään ylivoimasta Babylonian armeijaa vastaan.

Muurit olivat tärkeät kaupungille silti myös rauhanaikana. Ne pitivät loitolla öiset villipedot ja rikolliset. Muurit olivat täten ehdottoman tärkeät kaupungille; ihmiset mieluummin muuttivatkin asumaan hyvin linnoitettuun kaupunkiin, jossa he kokivat olevansa turvassa. Muurit mahdollistavat myös kulunvalvonnan ja mahdollisten porttiverojen ja tullien keräämisen.

Nehemian aikaan mennessä paluumuuttajat olivat ehtineet uudelleen rakentaa Jerusalemia jo lähes sadan vuoden ajan, mutta silti kaupungin muurit olivat edelleen siltä ajalta, jolloin Nebukadnessar valtasi kaupungin ennen pakkosiirtolaisuuden aikaa. Ne olivat piirityksen ja hyökkäyksen jäljiltä osin pahoin raunioina – ja olleet siinä tilassa siis miltei 150 vuoden ajan.

Tarvittiin Nehemian kaltaista ulkopuolista asiantuntijaa, joka lähti ennakkoluulottomasti organisoimaan korjausta ja uudelleenrakennusta. Nimittäin jos kerran muurit olivat olleet jo useamman sukupolven ajan käytännössä maan tasalle hajotettuina, olivat asukkaat tottuneet näkemään ne sellaisena ja hyväksymään, ettei niitä ”varmaan voi edes korjata”. He eivät enää tunnistaneet tarvetta muureille niin kuin ulkopuolelta tullut Nehemia.

Ensitöikseen Nehemia tarkasti Jerusalemin muurit (Neh. 2:11-16) ja havaitsi ne kaupungin suojan ja kunnian kannalta kelvottomiksi:

”Te näette, millaisessa vaarassa olemme, kun Jerusalem on raunioina ja sen portit on poltettu. Meidän on ryhdyttävä rakentamaan Jerusalemin muureja. Emme saa enää alistua tähän häpeään.” (Neh. 2:17)

Muurit eivät suojanneet kaupunkia sen enempää vihollisilta kuin rosvoilta tai villieläimiltäkään. Muurien huonoa kuntoa tekstin mukaan kuvaa sekin, ettei Nehemia kiertänyt muuria kokonaan (Neh. 2:13-14), vaan hän kulki läpi ainoastaan eteläisen osan muuria. Näin hän teki todennäköisesti siksi, että eteläinen osa muurista oli parhaiten säilynyttä osaa, koska Jerusalemiin oli helpompi hyökätä pohjoisesta suunnasta, mistä Babylonian armeijakin kaupunkiin lopulta murtautui. Pohjoinen muuri oli täten hävitetty kokonaan, kun taas eteläisellä puolella muurista oli vielä jotain jäljellä. Nehemian raportin mukaan sekään ei silti ollut kovin hyvässä kunnossa.

Lienemme siis Nehemian kanssa yhtä mieltä siitä, että muuri oli mitä tarpeellisin ja sen nykytilanne oli mitä huonoin. Tarve muurin rakentamiseen oli täten perusteltu.

Työmäärä

Entäpä sitten muurin korjauksen vaatima työmäärä? Jerusalemin muurin peruskorjauksen vaatima työmäärä oli sanalla sanoen valtava. Se oli niin valtava, että oli ehtinyt kulua melkoinen tovi paluusta eikä muuria oltu vieläkään ryhdytty korjaamaan, vaikka tarve oli varmasti selvä ennen Nehemian tarkastuskierrostakin. Korjausta oli harkittu ja yritettykin, mutta aina tuloksetta.

Työn suuruus oli tullut esteeksi monen sitä ehkä aiemmin harkinneen silmissä. Olihan muurilla ainakin historioitsija Josefuksen mukaan melkoisesti pituutta. Se oli arvioilta 33 stadionmittaa eli noin 6 – 7 km pitkä ja siinä oli ainakin 10 nimettyä porttia (Neh. 3:1, 3, 6, 13, 14, 15, 26, 28, 29, 31). Muurin paksuuden ja korkeuden osaat varmasti kuvitella, kun ajattelet, että se riitti pitämään vihollisen ulkopuolella.

Työ oli valtava. Eikä tilannetta helpottanut lainkaan se, että ympäröivät kansat eivät luonnollisesti pitäneet lainkaan ajatuksesta, että juutalaiset aikovat linnoittaa Jerusalemin:

”Mutta kun horonilainen Sanballat, ammonilainen virkamies Tobia ja arabialainen Gesem kuulivat tästä, he ivasivat ja pilkkasivat meitä ja sanoivat: ’Mitä te oikein olette tekemässä? Aiotteko kapinoida kuningasta vastaan?’” (Neh. 2:19)

Vastustuksesta kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti kirjan neljännessä luvussa, jossa kuvataan rakennustyön etenemistä. Siinä vastustajat yrittivät lannistaa rakentajia ensin ivan ja pilkan voimin (Neh. 4:1-3), kunnes huomasivat työn kuitenkin edistyvän, joten he liittoutuivat rakentajia vastaan (Neh. 4:,7-8, 11-12) käydäkseen väkivalloin käsiksi heihin.

Lisäksi työ tiedettiin raskaaksi, mitä Nehemia kuvaa sitäkin neljännessä luvussa:

”Mutta koko Juudan heimo valitti: – Kantajien voimat uupuvat, niin paljon on soraa raivattava pois. Me emme jaksa rakentaa muuria valmiiksi.” (Neh. 4:10)

Muurin rakennusprojekti oli siis työläs ja mittava hanke eikä sitä helpottanut lainkaan vastaiset olosuhteet. Vihollisten aikeiden tähden työmiehet joutuivat paitsi tekemään työn entistäkin lyhyemmässä ajassa saadakseen kaupungin suojatuksi. Samalla he joutuivat olemaan kokoajan valppaat vihollisten iskujen tähden (Neh. 4:13, 16-18). Olosuhteet tekivät työstä kaikin puolin hankalan.

Miksi ei aiemmin? Miksi nyt?

Nehemia oli tehnyt esitutkimuksen ja analysoinut työn suuruuden, mutta myös tarpeen. Työ oli valtava, mutta tarve oli sitäkin suurempi. Kukaan ei kieltänyt tarvetta muureille, mutta mittava työmäärä oli estänyt ketään ennen Nehemiaa ryhtymästä työhön.

Paluumuuttajien tulosta Jerusalemiin oli kulunut jo yli 90 vuotta ja koko tuona aikana muuri ei ollut missään nimessä edes kohtalaisessa kunnossa. Se oli pohjoisesta maan tasalla eikä eteläinen puolikaan ollut minkäänlaisessa kunnossa. Se oli kutakuinkin siinä kunnossa, mihin Nebukadnessarin armeija sen valloituksen jäljiltä jätti. Työ oli niin suuri, että edes valtava tarve ei saanut ketään uskaltautumaan rakennustöihin.

On toki Nehemian eduksi mainittava, että hänen menetelmänsä muurin rakentamiseksi laajamittaisen yhteistyön keinoin oli yksi avain työhön ryhtymiselle. Hän näki työmäärän toisin kuin ehkä perinteisin menetelmin tehtynä.

Nimittäin ajanjaksona muurien rakentaminen ei ollut lainkaan niin pitkä kuin esimerkiksi temppelin uudelleenrakennus, joka kesti parikymmentä vuotta. Nehemian kirjan kuudennessa luvussa (Neh. 6:15) työn kestoksi paljastetaan 52 päivää eli alle 2 kuukautta. Ajattele 6 – 7 km muuria valmistui muutamassa kuukaudessa!

Lähes puolitoista vuosisataa raunioina olleet muurit uudelleen rakennettiin vajaassa parissa kuukaudessa! Lienee aiheellista kysyä, miten se on mahdollista? Oliko Nehemia nero vai olivatko hänen rakennusmiehensä jotenkin parempia?

Mikä sai Nehemian ryhtymään hankkeeseen? Ja miten kaikki saatiin tehtyä olosuhteista huolimatta ’järjettömän’ nopeasti?

Herra siunaa työnsä

Vastaus kaikkiin edellä esittämiini kysymyksiin on sama. Nehemia ei tehnyt sitä virhettä, että hän olisi jäänyt katsomaan olosuhteita. Hän ei lamaantunut heikon tilanteen, työn mittavuuden tai naapurikansojen vastustuksen tähden.

Nehemia mieluummin katsoi tarpeeseen ja totesi, että se on paljon suurempi kuin työstä koituva rasitus ja vaikeat ajat, joita työhön ryhtyminen tarkoittaisi. Hän ei jäänyt vuoren juurelle katsomaan korkeuksin ja päivittelemään matkan teon vaikeutta, vaan lähti liikkeelle, koska tiesi olevansa oikealla asialla.

Nehemia näki myös yhden oleellisen asian, mikä monelta jää helposti havaitsematta. Hän ymmärsi, että hanke on Jumalan mielenmukainen ja että jos Herra on siunaava hankkeen, se onnistuu. Nehemian horjumaton luottamus Herran Jumalaan käy toistuvasti ilmi tekstistä:

”Kerroin myös, kuinka hyvin Jumalan käsi oli johtanut minua ja mitä kuningas oli minulle sanonut. ” (Neh. 2:18a)

”Minä vastasin heille: ’Taivaan Jumala auttaa meitä. Olemme hänen palvelijoitaan ja ryhdymme rakennustöihin. Mutta teillä ei ole osuutta eikä oikeutta Jerusalemiin, eikä teistä jää tänne mitään muistoa.’” (Neh. 2:20)

”Tarkastettuani kaiken astuin esiin ja sanoin ylimyksille, johtomiehille ja muulle kansalle: ”Älkää pelätkö vihollisia! Muistakaa Herraa, joka on suuri ja pelättävä. Taistelkaa veljienne, poikienne ja tyttärienne, vaimojenne ja kotienne puolesta.” (Neh. 4:14)

”Kun kuulette joltakin suunnalta torven äänen, kokoontukaa sinne meidän luoksemme. Jumala sotii puolestamme.”” (Neh. 4:20)

Nehemia näki Jumalan mahdollisuudet ja läsnäolon. Hän tiesi Jumalan olevan sama myös uutteran tekemisen ja kovien aikojen keskellä. Täten hän saattoi luottaa rakennustöiden etenevän ja valmistuvan siitäkin huolimatta, että olosuhteet eivät antaneet aihetta hurraa-huudoille.

Lukijoina meidän on helppo riemuita siitä, miten Herran käsi lepäsi Nehemian käynnistämän hankkeen yllä, mutta miten olisi asian laita, jos emme tietäisi lopputulosta ennalta? Muurin rakennustyön vaikeudet eivät näytä lainkaan niin suurilta, kun tietää muurin lopulta valmistuneen 52 päivässä.

Nehemia kyllä – entä minä?

Haluankin sinun nyt pohtivan, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia kohtaisit vastaavassa tilanteessa, kun elät siinä itse tietämättä lopputulosta ennalta. Uskaltaisitko sinä luottaa Jumalaan synkimpänäkin hetkenä?

Tai jospa Nehemian tavoin Herra laskee sinunkin sydämellesi jonkin sinun mittoihisi ja olosuhteisiisi nähden suuren hankkeen. Uskallatko lähteä liikkeelle? Ole rohkea – vaikka taivas olisi synkkä ja päivä pimenisi myrskypilvien alla, tiedä, että viime kädessä Jumala antaa sateen langeta maahan.

Vaikka elämässäsi olosuhteet käyvät vaikeaksi ja tulevaisuus näyttää epävarmalta, muista Herran olevan aina kanssasi. Jos koet Jumalan laskeneen jonkin asian sydämellesi – ihan pienen tai valtavan suuren – käy rohkeasti kuulostelemaan, mitä Herra Jeesus tahtoo sinun tekevän. Ehkäpä ’jostain’ siunaantuvat ne ihmiset, resurssit, aika ja kaikki muu mitä tarvitset, kun vain päätät luottaa Herran Jeesukseen. Ethän jätä laskuistasi kaikkein tärkeimpää: Herraa Jeesusta, Taivaan ja maan Luojaa, kaiken olevaisen hallitsijaa. Jos Herra on sinun puolellasi, mitä merkitystä on muulla? Nehemian sanoin:

”Taivaan Jumala auttaa meitä. Olemme hänen palvelijoitaan ja ryhdymme rakennustöihin. ” (Neh. 2:20a)

Pohdittavaa

Miten tarve ja työmäärä suhtautuvat toisiinsa?
Minkä oivaltaminen kantoi Nehemiaa suureen hankkeeseen ryhtyessä?
Uskallanko minä oivaltaa samoin?