Lienet kuullut puhuttavan Pandoran lippaasta? Olet ehkä itsekin käyttänyt tätä antiikin mytologiasta tuttua kielellistä metaforaa. Pandoran lippaalla tarkoitetaan esinettä tai asiaa, joka ensin vaikuttaa hyödylliseltä, mutta josta tulee lopulta suuri harmi.

Saatat tuntea myös koko tarinan Pandoran lippaasta. Se on osa Prometheus-myyttiä, josta on kirjoitettu monia moderneja ’venytettyjä’ nykyversioita, mutta alkuperäinen kertomus Pandorasta on varsin lyhyt katkelma pidemmästä tekstistä. Uskontotutkijat pitävät Prometheus-myyttiä antiikin kreikan vastineena Raamatun luomis- ja syntiinlankeemuskertomukselle. Sitä en tiedä. Myytti ei kerro maailman luomisesta, mutta se kuvaa miehen ja naisen luomista sekä syntiinlankeemusta lippaan avaamisen kautta omalla mielenkiintoisella tavalla.

En nosta Prometheus-myyttiä tässä vertailtavaksi Raamatun luomiskertomuksen rinnalle. Totean vain siinä olevan paljon samaa, mitä muinaiset uskontojen kirjoitukset kertovat näistä tapahtumista, joista Raamattukin kertoo. Tarkoitus ei ole verrata Prometheus-myytin yksityiskohtia Raamatun syntiinlankeemuskertomukseen, vaan otan kertomuksen mukaan siksi, että se on mielestäni kaunis kertomus toivosta, mikä on varsinainen aiheeni, mitä katsonmyös Ensimmäisen Pietarin kirjeen tekstin näkökulmasta.

Mutta lähdetään liikkeelle tämän monelle ehkä vähemmän tunnetun kertomuksen kautta. Annetaan sen avata näkymä, jota sitten Pietarin kirjeen teksti selittää ja syventää. Eli katsotaan ensin, miten toivo liittyy kertomukseen Pandoran lippaasta.

Muutama sana Prometheus-myytistä

Prometheus-myytistä on olemassa useampia eri versioita, joissa esimerkiksi jumalten nimet vaihtelevat sen mukaan, onko teksti myytin roomalainen vai kreikkalainen versio. Myös tapahtumien yksityiskohdissa on suuria eroja. Siteeraan tähän pienen otoksen myytistä mukaillen sen kreikkalaista ja roomalaista varianttia. Katkelma kertoo Pandoran lippaasta, joka on eräänlainen versio ihmiskunnan syntiinlankeemuksesta.

”Varhaisten kreikkalaisten mukaan ihmisten luojat olivat Zeus ja Prometheus. Prometheus oli titaani: yksi niistä vanhoista jumalista, jotka olivat auttaneet Zeusta tämän taistellessa Kronosta vastaan. Prometheus muovaili ensimmäiset ihmiset savesta ja asetti nämä kävelemään pystyasennossa. Zeus antoi niille elämän henkäyksen. Zeukselle oli mieleen, että ihmiset pysyisivät alkeellisina olentoina, jotka puisilla jousillaan ja luuveitsillään saalistivat riistaa ravinnokseen. Zeus näet pelkäsi, että joku heistä saattaisi kehittyä kilpailemaan hänen kanssaan vallasta. Huomaavaisempi Prometheus oli oppinut rakastamaan ihmistä.
. . .
Prometheus käsitti, ettei koskaan saisi Zeusta omalle kannalleen. Niinpä hän meni salaa Olympokselle, missä tulet paloivat yötä päivää, ja sytytti soihdun. Sillä hän kuumensi hehkuvaksi hiilenpalasen, jonka hän kätki lähistöllä kasvavan fenkolin onttoon varten. Puhallettuaan soihdun sammuksiin hän hiipi huomaamattomasti tiehensä fenkolinvarsi vaippansa alle piilotettuna. Hiilellä sytytetystä ensimmäisestä maanpäällisestä tulesta ihmiset virittivät paljon muita tulia, ja Prometheus opetti heille, miten he voivat parhaiten käyttää tulta hyödykseen.
. . .
Prometheuksen avulla ihminen kehittyi nopeasti. Hän oppi muotoilemaan ruukkuja ja maljakoita, tekemään kauniita koristeita ja rakentamaan lujista savenkappaleista taloja, joiden katot olivat tiilistä eivätkä enää kaisloista. Mutta kun Zeus eräänä yönä näki tulien palavan maan päällä, hän tiesi joutuneensa petetyksi. Hän haetutti Prometheuksen luokseen. ”Enkö kieltänyt sinua opettamasta ihmisille tulen salaisuutta?”, Zeus kysyi ”Etkö käsitä, että sinun avullasi ihminen jonain päivänä uhmaa jumaliakin?” ”Jos ihmistä rakastetaan ja häntä opetetaan, hän ei uhmaa jumalia koskaan”, Prometheus vastasi.

Mutta Zeus oli vihainen ja vangitutti Prometheuksen ja käski viedä hänet idässä sijaitseville Kaukasus vuorille, missä hänet kahlittiin kallioon. Raivokas kotka söi päivittäin hänen maksaansa; joka aamu maksa kasvoi uudelleen ja kidutus saattoi toistua. Vasta useiden vuosien kuluttua mahtava Herakles päästi Prometheuksen vapaaksi
…
Naista ei ollut vielä tehty. Täten Hefaistos takoi Zeuksen käskystä maasta ja vedestä naisen kuvan, jumalattaret Athene ja Afrodite antoivat kuvalle lumoavan sulouden, monitaitoisuuden ja älyn ja viekas Hermes opetti sille mielistelyn ja imartelun. Nimeksi naiselle annettiin Pandora.

Hermes vei Pandoran Prometheuksen yksinkertaiselle veljelle Epimetheukselle. Prometheus oli varoittanut veljeään ottamasta lahjaa jumalilta, mutta tämä ei välittänyt varoituksesta, vaan otti lumoavan naisen taloonsa.

Jumalten myötäjäisenä Pandora toi taloon suuren lippaan, jota ei kenelläkään ollut lupa avata. Pandoralle oli kuitenkin luotaessa annettu myös suuri kiinnostus saada tietää, mitä rasia sisälsi, ja eräänä päivänä hän siirsi sen kannen auki ja katsoi sen sisään. Kun lipas avattiin, siitä lensivät ulos kaikki ne taudit, vaivat ja onnettomuudet, jotka tuosta hetkestä lähtien ovat kiusanneet Prometheuksen taidokkaasti muovaamia ihmisiä.

Zeus ei kuitenkaan saanut täydellistä voittoa. Nimittäin nähtyään, mitä tapahtui, Pandora kiirehti sulkemaan kannen. Koko lippaan sisältö oli karannut, mutta oli vielä jotain, mitä oli jäänyt sen pohjalle. Pelokkaana Pandora lähestyi uudelleen lipasta ja kurkisti sen sisään. Aivan pohjalla näkyi jotain, joka siis jäi sinne, kun Pandora paiskasi kannen kiinni.

Lippaaseen oli jäänyt toivo. Ja siitä syystä toivo ei milloinkaan, vastoinkäymisistä huolimatta, hylkää ihmistä. Ja niin kauan, kuin meillä se on, mikään määrä kurjuuksia ei onnistu meitä kokonaan nujertamaan.” (Otteita Prometheus-myytistä)

Toivo Prometheus-myytissä

Enpä ole kuullut mitään noin kaunista sanottavan toivosta. Nimittäin yleensä puhuttaessa ihmisen toivosta, sillä tarkoitetaan jotain epävarmaa ja kaukaista. Toivoa pidetään jopa negatiivisena sanana siihen kätkeytyneen epävarmuuden tähden. Eikä negatiivinen asenne toivoon sinänsä ole yllättävää, sillä kyllähän väärä toivo johtaa ihmisen pettymyksiin ja syvään epätoivoon.

Kertomus Pandoran lippaasta antaa mielestäni tekee mielestäni oikeutta toivolle, koska se tuo esiin toivon todellisen luonteen ja positiivisen merkityksen. Toivo ei ole ihmisen viimeinen epätoivoinen oljenkorsi, josta hän pitää kiinni kynsin hampain tietämättä auttaako se häntä vai ei, vaan se on pelastusrengas, joka pitää ihmisen pinnalla silloin, kun hän muuten hukkuisi vastoinkäymisten keskellä. Mietipä vielä edellisen kertomuksen loppusanoja:

”…Ja siitä syystä toivo ei milloinkaan, vastoinkäymisistä huolimatta, hylkää ihmistä. Ja niin kauan, kuin meillä se on, mikään määrä kurjuuksia ei onnistu meitä kokonaan nujertamaan.”

Toivoa voidaan pitää ihmisen elämää suojelevana voimavarana, sillä niin kauan kuin on jäljellä rahtukaan toivoa, ihminen jaksaa ponnistella eteenpäin vastoinkäymisten keskellä. Joku on jopa sanonut, että ihmisen elämä päättyy, kun hän lopullisesti kadottaa toivonsa.

Toivo Uudessa testamentissa

Kreikan kielessä (sekä Raamatun kreikassa että antiikin taruissa) toivosta puhutaan sanoilla ’elpis’ ja ’elpidzo’. Kreikkalaisen käsityksen mukaan ihmisen olemassaoloa ei määritä pelkästään nykyisyys, vaan yhtä lailla muisto menneisyydestä sekä tulevaisuus, johon liittyy sekä hyviä että pahoja odotuksia.

Toivolla on samat kolme ulottuvuutta: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Toivo voi perustua yhtä hyvin menneeseen, nykyiseen ja tulevaan. Kreikkalaisen käsityksen mukaan ihmisen toivo on kuitenkin aina epävarma ja siksi vaarallinen; se houkuttelee pettymyksiin.

Uusi testamentti käyttää toivosta näitä samoja aavistuksen negatiivisen varauksen sisältäviä ’elpis’ ja ’elpidzo’ sanoja. Mutta se käyttää niitä normaalista poiketen myönteisessä merkityksessä.

Nimitän tässä raamatullista toivokäsitettä oheisen Pietarin kirjeen tekstin mukaisesti ”eläväksi toivoksi”. Se on vallankumouksellisen poikkeava toivo siitä, miten toivo yleensä mielletään.

”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista. Häneltä me saamme perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. Se on varattuna teille taivaissa, ja voimallaan Jumala varjelee teidät uskossa, niin että te saavutatte pelastuksen, joka on valmiina saatettavaksi ilmi lopunaikana.” (1. Piet. 1:3-5)

Tuskin mikään muu käsite Raamatussa poikkeaa niin täysin ympäröivän kulttuurin käsityksistä kuin oheinen näkymä toivoon.

Suurin syy tähän vastakkaiseen näkemykseen on tietenkin siinä, että raamatullinen toivo ei tunne epävarmuutta. ’Kuollut toivo’ on epävarmaa ja negatiivista haihattelua, mutta Raamatun ’elävän toivon’ keskipiste on Jeesus Kristus.

Elävä toivo

Sanoin aiemmin kreikkalaisen toivo käsitteen sisältävän ulottuvuuden menneeseen, tulevaan ja nykyisyyteen. Myös raamatullisen ”elävän toivon” autuas varmuus perustuu käsitteen ajalliseen kolmijakoon. Raamatullinen toivo ei perustu nykyisyyden epätoivoisiin kuvitelmiin tulevasta, vaan toivon perusta on menneessä; se on

• Jumalan ikuisuudessa antamissa pysyvissä lupauksissa ja

• jo tapahtuneissa varmoissa historiallisissa tosiasioissa.

Pietarin kirjeen sitaattimme tuo selkeästi esiin kristillisen toivon ulottuvuudet. Pietari kirjoittaa: ”Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista.” Huomaatko, kun Pietari mainitsee ’elävän toivon’, hän ei aloita maalailemalla taivaanrantaan tuhatta kaunista ja tuhatta upeaa mielikuvaa, vaan hän toteaa ’elävän toivon’ perustuvan

1) ”Kristuksen kuolleista herättämiseen”, joka on historiallinen tosiasia, kerran tapahtunut ihme, mitä ei enää mikään voi tehdä tyhjäksi.

2) ”uuteen elämään meissä”, joka on samoin jo annettu uskovalle ikään kuin vakuudeksi (2. Kor. 1:21-22) siitä, mitä meitä tulevaisuudessa odottaa. Henkilökohtainen syntymä uuteen elämään on samoin jo tapahtunut ihme, jonka vaikutuksen tunnemme nykyisyydessä.

Kristillinen ’elävä toivo’ ei ole toivoa menneeseen palaamisesta. Vaikka toivomme perustuu kerran tapahtuneisiin tapahtumiin, se ei tarkoita sitä, että toivo olisi jo tullut tiensä päähän, vaan sillä on edelleen jäljellä futuurinen (tuleva) ulottuvuus. Tästä Pietari kirjoittaa näin:

”Häneltä me saamme perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. Se on varattuna teille taivaissa, …te saavutatte pelastuksen, joka on valmiina saatettavaksi ilmi lopunaikana.”

”Elävän toivon” lopullinen täyttyminen on täten vielä edessä. Olemme saaneet Jumalalta paljon jo tähän mennessä, mutta se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä meitä odottaa tulevaisuudessa. Pelastuksen lahja kaikessa kirkkaudessaan odottaa uskovaa taivaissa.

Se ei ole samanlainen lahja kuin Zeuksen myötäjäisenä antama lipas oli Pandoralle. Päinvastoin se on lahja, joka tekee tyhjäksi Pandoran lippaasta karanneet kiroukset (siis oikeammin synnin vaikutuksen). Ja huomaatko, että Pietari käyttää pelastuksen lahjasta sanaa ’perintö’. Ja perintöhän on jotain sellaista, joka on jo käsillä, olemassa, mutta ainoastaan sen saaminen on odottaa tulevaisuudessa. Olemme saaneet perinnöstämme osan jo ’ennakkona’ tässä ajassa, mutta suurin osa perinnöstä odottaa vain hetkeä, että saavumme noutamaan sen. Toivomme tulevasta on siis varma: sen perusta on lujasti menneessä ja sen luonne perintönä on varma.

Mutta kreikkalaisen toivokäsityksen mukaan sillä on vielä ulottuvuus myös nykyhetkessä. Niin on Raamatun ”elävällä toivollakin”. Raamatun ”elävä toivo” ei käske meitä vain etsimään tulevan toivon perustaa menneestä, vaan Jumala toimii aktiivisesti nykyisyydessä toivomme säilyttämiseksi: ”…ja voimallaan Jumala varjelee teidät uskossa, niin että te saavutatte pelastuksen…”.

Ajattele, joka hetki Jumala varjelee sinua niin, että säilyt uskossasi Herraan Jeesukseen Kristukseen, ettet kadottaisi toivoasi. Onhan niin, että jos ’elävä toivo’ sammuu, sen tilalle astuu ’kuollut toivo’, sillä ilman ’elävää toivoa’ ihminen on hengellisesti kuollut. Mutta iloksemme Jumala itse on luvannut varjella meidät uskossa ja näin toivomme säilyy elävänä nykyhetkessä.

Kyseistä Pietarin kirjeen kohtaa pidetään raamatullisen toivon ydinkohtana. Huomasit varmaan, että sitaatti sijaitsee kirjeen alussa heti tervehdysten jälkeen aloittaen doksologian (1. Piet. 1:3-12), jonka teema on Jumalan ylistäminen hänen antamansa ’elävän toivon’ tähden. Tiedätkö, miksi Pietari näki hyväksi kirjoittaa ’elävästä toivosta’ juuri tämän kirjeen vastaanottajille? Yksinkertaiseksi siksi, että kyseinen seurakunta eli ankarien vainojen ja ahdistusten koettelemana (1. Piet. 1:6; 1. Piet. 3:8-16; 1. Piet. 4:12-19) ja ’elävä toivo’ oli se, mistä he saivat voimaa jaksaa eteenpäin.

Muistathan, että vaikeidenkin ahdistusten keskellä sinulla on aina ’elävä toivo’, joka ei ole tyhjää haihattelua. ”Elävän toivosi” juuret ovat syvällä menneisyydessä, sen täyttymys odottaa sinua perinnön tavoin tulevaisuudessa ja Herra, sinun Jumalasi, kulkee vierelläsi nykyisyydessä tehden toivostasi täydellisen. Elävä toivo Kristuksessa antaa sinulle voiman jatkaa eteenpäin kohti parempaa huomista.

Jos siis koet, että olet avannut elämässäsi ’Pandoran lippaan’, mistä kaikki mahdollinen ahdistus ja koettelemus on tullut osaksesi, muista mitä lippaan pohjalle jäi:

”Lippaaseen oli jäänyt toivo. Ja siitä syystä toivo ei milloinkaan, vastoinkäymisistä huolimatta, hylkää ihmistä. Ja niin kauan, kuin meillä se on, mikään määrä kurjuuksia ei onnistu meitä kokonaan nujertamaan.”

Meillä kristityillä lippaan pohjalla se ei makaa mikä tahansa toivo, vaan varma ’elävä toivo’ Kristuksessa Jeesuksessa.

”Mutta toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa, niin että teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta.” (Room. 15:13)

Pohdittavaa

Mitä Pandoran lippaan pohjalle jäi?
’Elävällä toivolla’ on kolme ulottuvuutta, mitkä ne ovat?
Onko minulla toivoa?