Matka toivoon jatkuu. Aiemmin matkalla kohdattiin esteitä ja siltoja, jotka nousevat toisten ihmisten kautta. Nyt matkalla vastaan tulee taas ihminen; hän on ihminen, jonka tunnemme kaikkein parhaiten. Kohtaamme matkalla itsemme omanarvon tunnon näkökulmasta.

Muistahan matkamme armollinen luonne

Aluksi muistutan taas kerran siitä, että matkallamme toivoon on varma päämäärä, jota kohti matka meitä vie. Se, että matkalla riittää esteitä hidastamassa matkantekoa, ei muuta matkan kohdetta toiseksi; saavumme perille varmasti, vaikka matkaan käytetty aika ja reitti voivat vaihdella. Matkamme on kohti alati kirkastuvaa ja avartuvaa toivoa Jeesuksessa Kristuksessa.

Matkaa toivoon Kristuksessa voi verrata matkaan varhaisena syysaamuna kohti auringonnousua. Ennen kuin aurinko edes kajastaa pienenä pilkahduksena horisontissa, on meillä jo varma toivo auringon noususta vielä matkatessamme pimeässä. Taittuu matkamme sitten esteiden vuoksi hitaasti tai tuntuu tie vievän meitä eteenpäin kuin itsestään, aamunkoitto tulee vääjäämättä. Siinä, missä me matkaamme askeleen eteenpäin, aurinko matkaa samalla meitä vastaan. Eikä aikaakaan, kun huomaamme tekevämme matkaa auringon kajastuksessa, mikä innoittaa meitä jatkamaan. Ja kas, jossain vaiheessa matkaa kohtaamme päivän ja olemme tulleet perille – esteistä ja hidasteista huolimatta.

Samanlainen on matka toivoon – jo matkatessamme päämäärä kirkastuu ja tuo aina uutta toivoa elämäämme. Matka toivoon – lähemmäksi Jumalaa ja hänen tahtonsa tuntemusta – toteutuu jatkuvasti ja lisääntyy matkan taittuessa eteenpäin.

Kun siis tänään kohtaamme itsemme – ehkä esteenä, mutkana tai piirun sivuun vievänä suuntana – muistakaamme koko ajan, että siinä missä meidän askeleemme hidastuu tai kulkee sivuun, Jumalan läsnäolon ja toivon ’aurinko’ nousee elämämme horisonttiin vääjäämättä.

Kunhan vain pysymme matkalla, päämäärä toivossa on varma. Ja missä matkantekomme hidastuu, siellä toivo siitäkin huolimatta kasvaa, koska Jumala käy meitä vastaan. Matkalla toivoon Jumalan armon aurinko nousee, vaikka meidän pieni osuutemme matkasta kävisikin kivikon kautta.

Matkamiehen näkökyky hämärtyy

Kun sanon, että matkalla toivoon kohtaamme omanarvon tunnon tai itsemme, ajatuksemme kääntyy niihin haavoihin ja naarmuihin, joilta matkan varrella emme kukaan ole säästyneet. Meillä on omat ’mutkamme’ ja ’metkumme’, joita emme aina edes itse huomaa.

Nämä sisäiset ’mutkat’ ja ’metkut’ ovat monesti sellaisia sokeita pisteitä näkökentässämme, jotka saavat maiseman näyttämään jollain tapaa erilaiselta, mitä se näyttää Jumalan silmissä. Jumalan silmissä meidän elämämme kaari piirtyy täydellisenä ja hän näkee nekin asiat, joita me emme sokeiden pisteidemme vuoksi näe. Hän myös näkee oikein ne asiat, joita ei ole, mutta me jostain syystä näemme niitä siellä täällä.

En edes yritä konkretisoida kaikkia niitä sokeita pisteitä, ’mielikuvitusmörköjä’ tai ’päiväunia’, joita onnistumme maalaaman matkan varrelle, kun teemme matkaa toivoon – Jumalan aina lisääntyvään läsnäoloon.

On vain niin, että esteet, joita ei ole, saavat meidät ottamaan turhia harha-askeleita. Samoin kuin ne olemattomat kauniit ’seireenit’ houkuttelemassa meitä toiseen suuntaan. Kovin usein kaukana siintävä kukkaketo paljastuu risukoksi ja samoin tiellä luikerteleva käärme oli sekin vain pudonnut oksa. Matkan teko voisi olla helpompaa, kun näkisimme oikein itsemme ja huomaisimme, missä ne näkökykymme puutteet vain tekevät mutkia matkaamme.

Sokeapiste ja harhakuvia

Aina esteet, mutkat tai houkutukset eivät ole olleenkaan todellisia – ne vain näyttäytyvät meille todellisina. Tosiasiassa matkan tekoa estävät asiat eivät ole todellisia, vaan johtuvat siitä, että näkökentässämme on sokeapiste, joka estää meitä näkemästä oikein koko kuvaa.

Sokeapiste tarkoittaa uskon elämän vaelluksessa kaikkea sellaista, mitä pidämme syystä tai toisesta tärkeämpänä kuin Kristus. Se voi olla ihan mitä vain – jopa hyvä asia, kuten seurakuntatyö. Se on kuitenkin sokeapiste meille, jos se estää meitä näkemästä oikein Jumalan näkymiä. Sokeapiste voi olla myös väärä kuva itsestämme, joka saa meidät etsimään Kristuksen sijaan vikaa tai korjattavaa itsestämme.

Väärä kuva itsestämme harhauttaa meidät monesti näkemään väärin sitä, minne Jumala tahtoo viedä meidät. Jos omanarvontuntomme olisi tiukasti ankkuroitu Jumalan luomistyöhön ja hänen meille antamaan arvoon (1. Moos. 1:26,27), jäisi moni tarpeeton harha-askel ottamatta.

Oman itsen näkeminen Jumalalle arvokkaana ja alun perin Jumalan yhteyteen tarkoitettuna olentona antaisi meille sekä varmuuden ottaa rohkeita askeleita kohti Jumalaa, että myös janon etsiä Jumalan läsnäoloa, koska olisimme sisäistäneet, että juuri sitä minä kaikessa tyhjyydessä tosiasiallisesti kaipaan!

Nykymaailma käyttää valtavia rahasummia mielikuvien luomiseen. Se tahtoo välittää sinulle viestin siitä, että tarvitset jotain ollaksesi täysi sinä. Ajattele niitä miljoonia, joita vuosittain ihmiset käyttävät kauneusleikkauksiin, ikääntymistä estäviin tuotteisiin ja hoitoihin, merkkivaatteisiin, autoihin, kenkiin, puhelimiin jne. Aivan kuin ihmistä mitattaisiin sen mukaan, mitä hänellä on tai miltä muut ihmiset näyttävät. On hieno asia, jos nämä vievät sinua lähemmäksi Jumalaa – hänen läsnäoloonsa.

Mutta jos elämämme maailman luomia mielikuvia täyttäen siksi, että kuvittelemme ihmisten niitä meiltä vaativan ja niiden olevan välttämättömät oman itsemme arvon löytämiseksi, on jotain pahasti pielessä. Jos hyväksyn itseni Jumalan luomana ihmisenä, minun ei tarvitse hyväksyttää itseäni ja tekemisiäni aina toisilla ihmisillä.

Jumala on luonut meistä jokaisen omaksi kuvakseen ja näin omalla ainutlaatuisella tavalla jokainen meistä saa heijastaa jotain aivan erityistä Jumalan piirrettä tässä maailmassa. On osuvasti sanottu, että

”Toivoa, että olisin joku muu, on sen persoonan hukkaamista, kuka todella olen.” (Sven Goran Eriksson)

Tahdonko olla hän, keneksi Jumala on minut luonut, vai tahdonko kenties olla jotain sellaista, mitä luulen muiden ihmisten tahtovan minun olevan? Jos löydän jonkinlaisen varmuuden siitä, kuka olen ja millaiseksi Jumala on minut tehnyt, se estää minua ottamasta turhia harha-askelia vain sen tähden, että kuvittelen tieni vievän niitä polkuja, joita toiset ihmiset kulkevat.

Jos siis valitsen kulkea persoonallisuudelleni epäsopivaa polkua matkallani kohti Jumalaa, tulee valinnasta este matkalle, vaikka se jonkun toisen matkalla saattaa olla oikea ja suorin reitti Jumalan tuntemukseen ja tahtoon.

Tärkein kysymys ei ole aina se, mikä asia on oikein tai väärin, vaan mihin suuntaan valintani minua kuljettaa. Auttaako se minua tielläni kohti ’Jumalan auringon’ nousua vai viekö se minut aina vain synkkenevään metsikköön, josta en kykene näkemään Jumalan toivon ja rakkauden valoa.

Esimerkkinä Saulin valinta

Jotta tämä omakuvaa tai itseä koskevan esteen tunnistaminen toivon tiellä ei jää roikkumaan epämääräisenä ja määrittelemättömänä, otan konkreettisen esimerkin Raamatusta siitä, miten ihminen itse tai hänen käsityksensä itsestä voi tulla esteeksi / mutkaksi Jumalan tahdossa elämiselle ja hänen läsnäolonsa lisääntymiselle jokapäiväisessä elämässä.

Otan esimerkiksi Israelin ensimmäisen kuninkaan Saulin (1025 – 1000 eKr.), jonka akilleenkantapää Jumalan tahdon etsimisessä omalle kohdalleen oli varmaankin oman tahdon nostaminen etusijalle Jumalaan nähden ja sellainen vilpitön katumus silloin, kun hän teki väärin.

Mutta tässä kertomuksessa esteeksi tuli juurikin se, minkä mekin kohtaamme usein omassa elämässämme. Se, että alamme miettimään, mitä muut ihmiset ajattelevat, sanovat tai tekevät, sen sijaan, että kysyisimme, mitä Jumala tahtoo minun tekevän tässä tilanteessa. Katsotaanpa.

Aloitetaan lähtökohdasta. Nämä ovat profeetta Samuelin sanoja Saulille jokin aikaa ennen kuin tulemme tekstiin:

”Kun nämä ennusmerkit toteutuvat, tee, mitä tehtäväksesi tulee, sillä Jumala on sinun kanssasi. Mene sen jälkeen edelläni Gilgaliin. Minä tulen sinne luoksesi uhraamaan poltto- ja yhteysuhreja. Odota seitsemän päivää, niin tulen sinne ja ilmoitan, mitä sinun pitää tehdä.” (1. Sam. 10:7-8)

Toisin sanoen Saulilla oli selkeä ohje siitä, mitä profeetta ja ennen kaikkea Jumala odotti häneltä. Meillä ei elämässämme ole useinkaan näin upeaa tilannetta, että olisimme saaneet Herralta vastaavan täsmäohjeen.

No, mitä sitten tapahtui:

”Saul pysytteli kuitenkin Gilgalissa, ja väki kokoontui peloissaan hänen luokseen. Hän odotti Samuelin määräämän ajan, seitsemän päivää, mutta Samuel ei tullutkaan Gilgaliin, ja kansa alkoi hajaantua Saulin luota. Silloin Saul sanoi: ’Tuokaa minulle polttouhri ja yhteysuhrit!’ Hän uhrasi polttouhrin, mutta juuri kun uhritoimitus oli päättymässä, Samuel tuli.

Saul meni Samuelia vastaan tervehtimään häntä, mutta Samuel sanoi: ’Mitä sinä olet tehnyt?’ Saul vastasi: ’Näin kansan hajaantuvan luotani, etkä sinäkään tullut määräaikaan mennessä. Filistealaiset olivat jo koolla Mikmasissa, ja minä ajattelin: ’Nyt he hyökkäävät tänne Gilgaliin, enkä minä ole voinut pyytää Herralta apua.’ Siksi rohkenin uhrata polttouhrin.’ Samuel vastasi: ’Olet tehnyt tyhmästi! Jos olisit noudattanut Herran, Jumalasi, sinulle antamaa käskyä, hän olisi nyt vahvistanut kuninkuutesi Israelissa ikuisiksi ajoiksi. Mutta nyt kuninkuutesi ei enää pysy, vaan Herra etsii mielensä mukaisen miehen ja määrää hänet kansansa hallitsijaksi, koska et noudattanut Herran käskyä.””(1. Sam. 13:7-14)

Huolimatta tarkasta ohjeesta, Saul päätti tehdä toisin. Hän ei voinut ollut tietämätön siitä, mitä laissa sanottiin uhraamisesta. Toisin sanoen hänen piti tietää, että uhrien toimittaminen kuului ainoastaan papin tehtäviin ja ettei hänellä ollut kuninkaana valtuutta tehdä sitä.

Siitä huolimatta hän valitsi toimittaa uhrin parhaasta tietämyksestään ja Samuelin sanoista huolimatta. Joku voisi sanoa, että hänen uskonsa horjui ja sen tähden hän päätti toimittaa uhrin. Mutta minäpä väitän, ettei usko ollut perimmäinen syy, vaan kyse oli sokeasta pisteestä hänen omanarvon tunnossaan.

Saulia pelotti enemmän se, mitä ihmiset tekevät ja ajattelevat, kuin se, mitä Jumala edellytti hänen tuossa tilanteessa tekevän. Saulin tilanne oli toki tukala, mutta sen teki tukalammaksi se, että hän pelkäsi ihmisiä ja mietti itseään heidän edessään sen sijaan, että olisi kuninkaana pysynyt asemassaan Jumalan palvelijana ja hänelle uskollisena.

Esimerkkinä Hesekiel

Tahdon ottaa tähän toisen esimerkin vastaavasta tilanteesta, jossa Herran palvelija oli hyvinkin tietoinen siitä, mitä Jumala häneltä odotti. Tässä tekstissä tuo henkilö ei ole kuningas, vaan profeetta. Uskon, että hän joutui käymään melkoista kamppailua itsensä kanssa siinä, kun Jumala antoi hänelle toimeksi annon tehtävään.

Hesekiel todennäköisesti ehti kysymään tehtävänsä aikanakin useita kertoja itseltään, että kuka hän on ja mitä hän elämältään oikein haluaa? Pidänkö kiinni tästä eriskummallisesta tehtävästä vai olisiko jossain toisaalla jotain kiinnostavampaa? Mitä ihmiset oikein minusta ajattelevat? Ja miten vaimoni ja perheenikin tähän tehtävääni suhtautuu? Onko Jumala todella luottanut tehtävän minulle vai kuvittelenko vain?

Näitä asioita – luullakseni – pohti perheellinen mies ja profeetta, joka eli pakkosiirtolaisten joukossa Babyloniassa Kebar joella Eufratin rannalla (Hes. 1:1-2; Hes. 3:15). Hänen nimensä oli Hesekiel ja hän sai erityisen näyn 593 eKr. heinäkuun 31. päivänä. Tuo näky hämmensi profeetan niin, että hän ei kyennyt liikkumaan eikä puhumaan seitsemään päivään.

Kun näystä oli kulunut seitsemän päivää (Hes. 3:15,16), hän sitten sai taas uuden näyn ja Jumalalta tarkat ohjeet siitä, mitä hänen piti seuraavaksi tehdä. Alkuosa ohjeista kuului näin:

”Ihminen, ota savitiili, aseta se eteesi ja piirrä siihen kaupunki, Jerusalem. Pane se saarroksiin, rakenna sen ympärille piiritysvalli ja luo valtausluiska sen muureja vastaan, sijoita joka puolelle sotaleirejä ja pane muurinmurtajia yltympäri sitä uhkaamaan. Ota sitten rautainen leivinlevy ja pane se rautamuuriksi itsesi ja kaupungin väliin ja katso sen takaa saarrettuun kaupunkiin, niin että olet kuin yksi piirittäjistä. Tämä on merkki Israelin kansalle.” (Hes. 4:1-3)

Ei mitään kovin vaikeaa – eikö totta? Me ’wanna-be’ Hesekielit olemme varmasti jokainen tässä vaiheessa mukana intoa ja tarmoa puhkuen. Innokkaimmat ovat varmaan jopa vähän kateellisia Hesekielille, kun hän on aikanaan saanut olla noin vahvasti Jumalan käytössä. Voi kun mekin saisimme olla omassa elämässämme Hesekielin asemassa!

Mutta Jumalan sana ja ohje ei loppunut aivan vielä tähän pienois-Jerusalemin rakennusohjeeseen. Ohjeet jatkuivat ja Hesekiel sai lisäksi ’pelisäännöt’, joilla tätä ’Jerusalemin valloitus leikkiä’ leikitään:

”Asetu sitten vasemmalle kyljellesi ja ota päällesi Israelin kansan synnit. Niin kauan kuin sillä kyljellä makaat, niin kauan sovitat heidän syntejään. Minä annan sinun kantaa niitä yhtä monta päivää kuin on Israelin synninteon vuosia: kolmesataayhdeksänkymmentä päivää. Kun olet sen tehnyt, käy vielä oikealle kyljellesi. Sinun tulee kantaa myös Juudan kansan synnit, ja minä panen sinut kantamaan niitä päivän vuotta kohden, neljäkymmentä päivää.” (Hes. 4:4-6)

Jos Hesekiel ei tätä tehtävää olisi ottanut vakavasti tehtäväkseen, vaan olisi luistanut tästä melko pitkäpiimäisestä osasta, me tuskin lukisimme tänään Raamatusta Hesekielin kirjasta tätä ennustusta. Itse jäin pohtimaan, mitä ajatuksia tuossa on ehtinyt 430 päivän aikana Hesekielin mielessä käymään. Ja mitä kaikkea hän on joutunut kuulemaan ihmisten suusta tuona aikana. Luulisin, että ihmiset ruotivat Hesekielin sanomaa ja kutsumusta melko armottomaan tapaan.

Jos edellisessä esimerkissä Saul ei nähnyt oikein, koska antoi ihmispelon ja oman kunniansa tulla esteeksi Jumalan tahdon toteuttamiselle reilut neljä sataa vuotta ennen Hesekieliä, Hesekielin sydämessä oli palava tahto elää Jumalalle ja matkata jopa näin äärimmäisyyksissä kohti Jumalan ’toivon auringon’ nousua. Uskon, että hän näki Jumalan tahdon ja koki hänen läsnäolonsa hyvinkin kirkkaasti tehtävänsä aikana.

Tuskin Hesekielin tehtävä maata merkkiprofeettana reilun 14 kuukauden ajan osoittamassa Israelin ja Juudan syntien vuosia oli millään tapaa mukavaa tai kunnioitusta herättävää, mutta hän näki itsensä oikein suhteessa ihmisiin ja Herraan. Hänestä itsestään ei täten tullut estettä eikä edes hidastetta Jumalan tahdossa elämiselle tai Herran kohtaamiselle niissä arjen käänteissä, jonne Herra hänet oli kutsunut.

Minä ja minun valintani

Siinä, missä oma kuvani ei ole vääristynyt sen vuoksi, mitä kuvittelen, että minun pitäisi olla – enkä ole – tai mitä ihmiset minun mielestäni minusta ajattelevat, omalla tavallaan himmentää sitä ’Jumalan auringon’ valon määrää, mikä muuten kajastaa horisontissa.

Jos vain uskallan valintoja tehdessä mieluummin kysyä Herralta, että miten minä hänen luomistyönsä ja rakkautensa innoittamana voisin parhaiten palvella häntä ja suunnistaa tielläni kohti alati nousevaa toivoa, uskoisin, että kampittaisin itseäni tällä tiellä kaikkein vähiten.

Meillä on omat ’sokeat pisteemme’ ja ’päiväunemme’, jotka kampittavat meitä matkalla Jumalan läsnäolon ja tahdon etsimiseen. Mutta jos Jumalan armosta opimme ne tunnistamaan, voimme nähdä oikein ja suunnistaa kohti alati nousevaa Jumalan läsnäolon ja rakkauden tyyssijaa. Se on toivoon suuntaamamme matkan päämäärä, mutta kuten sanottu jo matkalla voimme tehdä valintoja, jotka auttavat meitä tuntemaan Jumalan läsnäolon ja rakkauden jo matkaa tehdessämme.

Valinta ei aina ole helppo eikä sitä välttämättä näe edes houkuttelevana, kun katsomme asioita aina jokseenkin väärin värittyneestä kulmasta.

Ajattele Jeesuksen tulemista Jerusalemiin voittosaatossa palmusunnuntaina (Mark. 11:1-11). Me näemme siinä paljon houkuttelevaa maallista gloriaa, mutta Jeesus tiesi jo siinä aasin selässä valinneensa yksinäisen tien kohti ristiä tien ja hylkäämistä.

Se oli kuitenkin se tie, minkä hän tiesi vievän suorinta reittiä siihen toivoon, jota hän tänä päivänä tarjoaa meille jokaiselle. Hän olisi voinut palmusunnuntaina ratsastaa aasilla suoraan Anttonian linnaan kohtaamaan poiketa Herodes Antipaksen luona Jerusalemin kuninkaanpalatsissa, missä Herodes majoittui pääsiäisjuhlan ajan.

Jeesus olisi voinut käydä suunnittelemassa heidän kanssaan parempaa tulevaisuutta ja pelaamassa vähän valtapoliittista peliä. Mutta sitä hän ei tehnyt, koska se ei ollut Isän tahto. Hän tuli näihin palatseihin käymään sitten myöhemmin – ruoskittuna ja hylättynä – kuulemaan, kuinka hänet tuomittiin niiden taholta, joilla tuomiovaltaa ei Jumalan Poikaa kohtaan edes ollut.

Ja tämän tien Jeesus valitsi, koska hän näki itsensä oikein. Ei tämän kansan ja ihmisten ’starana’, vaan Jumalan valittuna. Hän valitsi Jumalan läsnäolon ja palvelun tien silloin, kun se vei suuntaan, mitä hän ei varmastikaan ihmisenä ilolla odottanut. Hän kulki tien, jota meidän ei tarvitse kulkea. Se oli kuitenkin se, tie mikä hänelle oli varattu – tie Jumalan tahdossa.

Näiden esimerkkien kautta haastan itseäni ja sinua kulkemaan tietä, jonka Jumala on meille itse kullekin varannut. Ei anneta oman itsemme käydä esteeksi tälle tielle, vaan etsikäämme vilpittömästi Jumalan tahtoa siitäkin huolimatta, että jokin ’vääristyneessä’ omanarvontunnossa tai itsetuntemuksessa meitä viettelee toiseen suuntaan.

Emme ole erilaisia sattumalta, vaan erilaisuutemme on rikkaus Taivasten valtakunnassa. Voit kuvitella, miten monen monituista erilaista polkua tällä hetkellä kulkee kohti Jumalan toivon auringon nousua.

Pohdittavaa

Miksi on tärkeää kulkea omaa polkua?