Tieto muutamasta lähestyvästä talvilomapäivästä auttaa kummasti jaksamaan työn ja opiskelun haasteissa. Samoin perjantaina viikonlopun läheisyys antaa puhtia päivään.

Tuntuu siltä, että monet ihmiset heräävät elämään vain viikonlopun tai loman ajaksi, minkä jälkeen he ovat entistäkin väsyneempiä, kun arki taas koittaa. Pidemmät vapaat ovat mahdollisuus toteuttaa itseään ja tehdä kaikkea sellaista, mihin arjessa aika ei riitä.

Tätä taustaa vasten ei voi olla kuin kiitollinen siitä, että historian saatossa 7-päiväinen viikko on vakiinnuttanut asemansa muinaisten kreikkalaisten 10- tai roomalaisten 8-päiväisten viikkokokeilujen sijaan. Toki kokeiluja on tehty modernina aikanakin, mutta jotenkin tämä seitsenpäivärytmi on vain vakiintunut käytännöksi.

Meille tuttu seitsenpäiväinen viikko on mitä ilmeisemmin ollut käytössä ’jo aikojen alusta’ (1. Moos. 2:1-3) ainakin juutalaisilla ja Lähi-idän kansoilla, joilta roomalaisetkin omaksuivat sen jo ennen ajanlaskumme alkua. Mutta mieti, millaista olisi odottaa seuraavaa viikoittaista vapaata vaikkapa 15 päivän ajan…

Viikkorytmi ei alun perin ollut vain tapa nimetä päiviä ja pitää yllä ajanlaskua kuunkierron mukaan. Siihen on liittynyt lepopäivän viettäminen. Esimerkiksi muinaisessa babylonialais-assyrialaisissa juhlakalentereissa kuukauden 7., 14., 21. ja 28 päivät olivat ’mustia’ eli pahoja päiviä (tabupäivä), jolloin yläluokan piti karttaa kaikkea työntekoa. Samaan tapaan juutalaiset ovat viettäneet lakisääteistä vapaapäivää eli sapattia jo vuosituhannet, koska heille sapatin vietto on määrätty Mooseksen laissa liiton pitämisen merkiksi (2. Moos. 31:12-17).

Tarkoitukseni ei ole puhua enempää sapatista, sen paikasta kalenterissamme tai velvollisuudesta viettää sitä, vaan keskityn levon alkuperäiseen sisältöön ja merkitykseen ihmisen kannalta.

Mielestäni on hyvä pohtia, miten Raamattu opettaa viettämään lepopäivää. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että nykypäivän ihminen ei enää osaa viettää lepopäiviään niin, että ne palvelisivat alkuperäistä tarkoitustaan lepopäivinä. Vai mistä johtuu, että monet ovat viikonlopun kahden lepopäivän jälkeen entistä väsyneempiä ja ärtyneempiä, kun palaavat takaisin työhön? Jos levon tuloksena on entistä väsyneempi ihminen, voidaanko ylipäätään sanoa levätyn?

Lepo luomiskertomuksessa

Valitsin pohjaksi pohdinnalle luomiskertomuksen päätössanat, joihin myös juutalainen sapatti perustuu.

”Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki mitä niissä on. Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” (1. Moos. 2:1-3)

Kannattaa huomata, että tekstissä Jumalan omaehtoinen ’sapatinvietto’ ja lepopäivän pyhittäminen ovat täysin irrallinen tapahtuma myöhemmästä juutalaisen lain sapatinvieton vaatimuksesta.

Nimittäin seuraavan kerran lepopäivään viitataan vasta Mooseksen aikaan mannaihmeen yhteydessä (2. Moos. 16:23), minkä jälkeen juutalainen sapatinvietto virallistettiin Siinailla liitonmerkiksi (2. Moos. 20:8-11).

Vaikka luomiskertomuksessa ei käytetä heprean sapattia tarkoittavaa sanaa, muodostaa luomiskertomuksen seitsemännen päivän lepo pohjan Mooseksen lain sapattikäskylle:

”Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.” (2. Moos. 20:11)

Toisin sanoen Mooseksen lain käsky ”Muista pyhittää lepopäivä”, perustuu jo maailman luonnolliseen luomisjärjestykseen.

Heprean sana ’sapatti’ tarkoittaa lepopäivää ja lepäämistä työstä. Eli lepopäivän viettämisessä on pohjimmiltaan kyse lepäämisestä. Se ei ole tarkoitukseton määräys määräysten joukossa, vaan sillä on ihmistä suojeleva merkitys:

”Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” (Mark. 2:27)

Luomiskertomus ja lepopäivän vietto muistuttavat ihmistä myös tämän tarpeesta tehdä työtä ja toteuttaa itseään. Jotta siis voi viettää lepopäivää, tarvitsee arkeen kuulua uurastusta ja työntekoa.

Jumalakin ’lepäsi’ vasta kuuden työpäivän päätteeksi. Luomiskertomuksessa Jumala loi kuutena päivänä (1. Moos. 1:1-31), joiden päätteeksi hän julisti seitsemännen päivän lepopäiväksi. Tällöin ”hän lepäsi kaikesta työstään”. Olisi naiivia ajatella, että kaikkivoipa Jumala olisi ollut luomistyöstä niin väsynyt, että hänen täytyi huilata sen päälle. Jumalantapauksessa levossa ei ollut kyse hänen uupumuksestaan, vaan luomistyön loppuunsaattamisesta. Nimittäin urakan päätteeksi hän saattoi ihailla luomistyön tulosta ja todeta sen täysin valmiiksi: ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31). Samalla julistaessaan seitsemännen päivän lepopäiväksi hän antoi luomakunnalle esimerkin siitä, kuinka sen tuli kunnioittaa tarvettaan levätä.

Esimerkkejä levon tarpeesta

Seitsemännen päivän pyhittäminen lepopäiväksi on siis tarkoitettu malliksi luomisjärjestyksen mukaisesta järjestelystä. Luomakunta kaipaa säännöllisen levon toimiakseen normaalisti. Kuten olemme jo todenneet, ihminen tarvitsee lepoa, mutta samoin myös eläimet ja kasvikunta. Ellei esimerkiksi viljelymaa saa lainkaan ’levätä’ (= olla kesannolla), ei se jaksa vuodesta toiseen antaa hyvää satoa. Samoin työhevonen tarvitsee leponsa työviikon päätteeksi, ajokoira ei jaksa ajaa saalista ilman lepoa, jne.

Viikoittainen lepopäivä on siis tarkoitettu ennen kaikkea ihmisen ruumiin ja sielun virkistämiseksi. Jeesuksen ajan juutalaiset epäonnistuivat lepopäivän vietossa, koska he tekivät siitä itselleen lainomaisen taakan. Heille sapatti oli toki ’lepoa työstä’, mutta lepoa sääteli sadat säännöt, joiden noudattaminen teki levostakin kovaa työtä. Mutta edelleen voidaan kysyä, olemmeko mekään onnistuneet lepopäivän vietossa, jos sen palauttava ja piristävä vaikutus ei näy lainkaan elämässämme.

Levon tarkoitus on valmistaa ihminen kohtaamaan alkava arki ’tankki täynnä’ ja ’akut ladattuina’. Otetaanpa esimerkki ihmisen fysiikasta.

Jokainen kuntourheilua vakavammin harrastanut tietää, että kovan harjoitusjakson päättää aina palauttava ’lepojakso’, jonka tarkoitus on antaa elimistön toipua rankan harjoittelun tuottamasta rasituksesta. Jatkuva kova treenaaminen ei enää kehitä, vaan kuluttaa elimistöä, jos sille ei anneta välissä aikaa lepoon ja palautumiseen. Esimerkiksi ennen kilpailua on tärkeää helpottaa harjoittelua ja antaa elimistön levätä, jotta kilpailussa siitä saa irti kaiken, mihin se pystyy. Jos lepo on jäänyt väliin, jää kilpailusuorituskin puolitiehen väkinäiseksi puurtamiseksi.

Riittävän levon laiminlyöminen johtaa myös loukkaantumisiin ja rasitusvammoihin, minkä jälkeen onkin edessä pitkä ’pakkolepo’. ’Pakkolevosta’ taas ei enää toivuta samalle suoritustasolle kuin ennen loukkaantumista, vaan vaatii paljon harjoittelua ennen kuin edes ennen loukkaantumista ollut taso saavutetaan uudelleen. Ihmisen fysiikka siis vaatii lepojaksoja toimiakseen ja kehittyäkseen.

Pelkkään lepoon ihmistä ei kuitenkaan ole luotu, sillä jos olisi, niin silloinhan ’sohvaperunat’ olisivat niitä kaikkein kovakuntoisimpia urheilijoita. Eli kehittyäkseen elimistö kaipaa lepoa ja rasitusta oikeassa suhteessa. Levon ja rasituksen oikea rytmitys on siis elinehto fyysiselle hyvinvoinnille. Onnistuneen lepojakson jälkeen jaksaa taas aivan eri tavoin jatkaa harjoittelua.

Mitä lepo tarkoittaa käytännössä?

Jos nyt pohdit levon merkitystä laajemmalti edellisen kuntourheilusta otetun esimerkin valossa, huomaat riittävän säännöllisen levon tarpeen ja merkityksen myös muilla elämänalueilla. Eli kuten Jeesus sanoi: ”lepopäivä on asetettu ihmistä varten”. Mitä sitten kokonaisvaltainen lepo pitää sisällään? Entä mitä raamatullinen lepo tarkoittaa käytännössä?

Jo sanan ’sapatti’ merkitys paljasti sen tarkoittavan ensinnäkin ’lepoa työstä ja arjesta’. Tässä merkityksessä lepo on työn taukoamista ja irtautumisesta hetkeksi arkisista rutiineista – se ei siis ole ’ekstrapäivä’, jolloin otetaan kiinni aikatauluja ja tehdään rästiin jääneitä töitä. Lepo tarkoittaa täten jotain muuta kuin arkinen työ. Se on vastapainoa arjelle; jotain sellaista, minkä parissa arkinen aherrus unohtuu.

Toiseksi Jumalan luomistyössä antaman esimerkin mukaisesti levossa ihmisellä on oikeus ihailla työnsä tulosta ja nauttia siitä, mitä on saanut arjessa aikaan. On rakentavaa ja palkitsevaakin välillä pysähtyä katsomaan taaksepäin ja ihailla hetki kättensä jälkiä. Turha kriittisyys kannattaa hetkeksi unohtaa ja kerrankin ihailla mennyttä positiivisessa valossa.

Kolmanneksi lepo tarkoittaa voimavarojen keräämistä tulevaa varten, kuten esimerkkimme urheilusta osoittaa. Se on ihmisessä käynnistyvä näkymätön prosessi, joka kääntää arjen rasitukset uudeksi voimaksi ja kestävyydeksi, jotta taas jaksaa kohdata uudet ponnistukset vastaisuudessa. Lyhyesti sanottuna kyse on latautumisesta. Latautuminen ei kuteinkaan tarkoita pelkkää toipumista menneestä rasituksesta, vaan myös voimien keräämistä tulevaan.

Ja viimeisenä kohtana mainitsen vielä levon kehittävän ja kasvattavan ulottuvuuden. Vain riittävän levon kautta ihminen voi ylipäätään kehittyä eri elämänalueilla. Toki kehitystä tapahtuu ilman lepoakin, mutta kestävä ja pysyvä kehitys tarvitsee aina lepoa ja palautumista. Jatkuva parantaminen on mahdollista vain silloin, kun ihminen sallii itselleen riittävän levon. Ilman lepoa nopeakin kehittyminen katkeaa vääjäämättä voimavarojen loppumiseen tai jopa loppuunpalamiseen.

Kuinka paljon tulisi levätä?

Ihmisen hyvinvointi edellyttää siis säännöllistä lepoa etenkin jos mielii jaksaa ja kehittyä arkielämässä. Se, paljonko lepoa ihminen sitten tarvitsee, on kovin yksilöllistä. Nyrkkisääntöinä voidaan pitää sitä, että levon tulee olla 1) säännöllisesti jaksotettua ja 2) sen riittävyyden voi arvioida levon jälkeisen jaksamisen perusteella.

Raamatullisen esimerkin mukaan riittävä lepo tarkoittaa viikoittaisen lepopäivän viettämistä, mutta myös pidempiä lepojaksoja, kuten vuosilomat jne. Mooseksen laissa näitä pidempiä lepojaksoja ovat vuotuiset juhla-ajat sekä sapatti- ja riemuvuosi (3. Moos. 25:1-). Raamatun juhlat katkaisivat arjen erityisen tehokkaasti, koska silloin koko yhteiskunta kävi lepäämään ja juhlimaan yhdessä Herran ihmetekoja.

On siis aika tehdä työtä, mutta myös levätä säännöllisesti. Salomoksi tunnistettu viisas Saarnaaja oli saanut ymmärrystä tähänkin seikkaan. Hän kirjoittaa työstä ja levosta esimerkiksi näin:

”Olen katsellut kaikkea aherrusta, jonka Jumala on antanut ihmisille heidän rasituksekseen. Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua. Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä. Mutta Jumalan lahja on sekin, että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.” (Saarn. 3:10-13)

Luonnollisesti tässä kohden moni kysyy, että mistä minä nyt järjestän aikaa säännölliseen lepäämiseen, kun ei muutenkaan ehdi tekemään kaikkea. Tämä on puhtaasti ajankäytöllinen ongelma, joka jokaisen tulee ratkaista itse. Uskon kuitenkin, että lepo on avain myös ajankäytön ongelmiin, koska levännyt ihminen jaksaa aivan eri tavalla kuin väsynyt ja taakkoihinsa kuormittunut. Jos siis vain kykenet irrottamaan aikaa lepoon, uskon sen maksavan itsensä takaisin.

Mitä tarkoitetaan levon kokonaisvaltaisuudella?

Olemme nyt oppineet jotain siitä, miten ja milloin ihmisen tulisi levätä arkisen aherruksen keskellä. Vaan tärkein kysymys on vielä vastaamatta: mitä kokonaisvaltainen lepo pitää sisällään?

Kokonaisvaltainen lepo huomioi koko ihmisen. Se on lepoa jokaisella elämänalueella: lepoa ruumiille, mielelle ja hengelle. Toisin sanoen ihmisen fyysisen, henkisen ja hengellisen tasapainon ylläpitäminen vaatii lepoa kaikilla elämänalueilla.

Seuraavaksi käsitellään lyhyesti lepoa kunkin kolmen elämänalueen näkökulmasta, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö samaan aikaan voisi lepoa voisi tapahtua samaan aikaan kaikilla elämänalueilla. Monesti esimerkiksi hyvin valittu harrastus auttaa saavuttamaan levon päämäärät tasapuolisesti kaikilla elämänalueilla.

Fyysinen lepo

Kuten tiedät, fyysinen levon ei tarkoita pelkkää sängyssä makaamista, vaan se voi olla vaikkapa lenkkeilyä istumatyössä olevalle tai saunapuiden hakkaamista taksinkuljettajalle. Tärkeintä levossa on poiketa arkisesta rutiinista ja antaa arkisista ponnistuksista väsyneiden lihasten levätä, kun taas muille kehon osille liikkuminen voi olla jopa tarpeen.

Jos keho on levon jälkeen edelleen väsynyt ja voimaton, ei lepo ole ollut kelvollista tai lepo ei ole ollut riittävää kuormitukseen nähden.

Henkinen lepo

Samat fyysisen maailman lainalaisuudet pätevät myös henkisellä puolella. Lepopäivänä ei aivoja tarvitse ’nollata’ tuijottaen lasittunein katsein seinään tai puhelimeen. Yhtä hyvin voit lukea, pelata tai puuhastella jonkin mielenkiintoisen harrastuksesi parissa. Pääasia on, ettei harrastuksesi muistuta sinua arkisesta rutiinista ja koet nauttivasi siitä.

Henkinen lepo auttaa siirtämään ajatukset hetkeksi pois arjen rutiineista. Samalla pieni irtiotto arjesta piristää ja antaa voimia jaksamaan paremmin taas alkavan arjen ponnistusten keskellä.

Hengellinen lepo

Edelleen samat periaatteet pätevät myös hengellisellä alueella. Hengellinen lepo ei ole passiivisuutta ja eroa hengellisistä asioista, koska ihminen on alun perin luotu Jumalan yhteyteen. Jumalayhteyden laiminlyöminen ei ole täten millään muotoa oikeaa hengellistä lepoa. ’Lepo hengellisyydestä’ ei siis ole hengellistä lepoa, vaan jotain avain ihan muuta. Hengellinen lepo tarkoittaa elävää yhteyttä Jumalaan ja henkilökohtaisen jumalasuhteen erityistä vaalimista. Jos jumalasuhde ei ole kunnossa, ei ihmisellä ole lainkaan hengellistä rauhaa ja lepoa, koska hengellinen lepo tarkoittaa lepoa Herrassa, Jumalan yhteydessä.

Hengellinen lepo ei siis tarkoita hengellisen työn tekemistä, vaan henkilökohtaisen jumalasuhteen hoitoa – niitä laatuhetkiä, joita vietät kahden Jumalan kanssa ilman minkäänlaista tarvetta suorittaa tai tehdä mitään. Se on aikaa, jolloin maltat pysähtyä Herran eteen nauttimaan erityisasemastasi hänen mielitiettynään. Se on laatuaikaa Isän yhteydessä.

Onkin erittäin tärkeää ymmärtää ero hengellisen työn ja hengellisen levon eli henkilökohtaisen jumalasuhteen hoidon välillä. Tämä on tärkeää etenkin seurakuntatyön parissa aktiivisesti toimiville. Nimittäin jos laiminlyö hengellisen levon, huomaa kohta palvelutyönkin kärsivän levon puutteesta. Hengellinen palvelutyö vaatii myös hengellistä lepoa. Jos astia on ammennettu tyhjiin, mistä sitä voi muille jakaa?

Lopuksi

Olemme nyt läpikäyneet muutamia seikkoja ihmisen levontarpeesta ja sen täyttämisestä. Toivon, että teksti on herättänyt ajatuksia käytännöntasolla henkilökohtaisesta levosta huolehtimisen saralla . Tuskinpa kukaan meistä on sellainen ’levon ammattilainen’, jolla ei olisi aihetta miettiä ja järjestellä uudelleen nykyisiä lepotottumuksiaan.

Lopuksi haluan vielä jakaa kanssasi lainauksen englantilaisen teologin F. W. Robertsonin (1816-1853) lepoa käsittelevästä saarnasta vapaasti suomen kielelle käännettynä:

”Olen yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut kokemani perusteella, että syyt lepopäivän viettoon ovat syvällä ihmisluontoon asetetuissa ikuisissa perustarpeissa. Samoin niin kauan kuin ihminen pysyy ihmisenä, lepopäivän pitämisen siunaus ei tule väistymään, etenkin jos se ei tarkoita vain työstä lepäämisen päivää, vaan nimenomaan hengellisen levon päivää.

Kokemusteni mukaan koen lepopäivän ihmisen ikuiseksi velvollisuudeksi juuri sen ikuisen tarpeellisuuden tähden. Ihmisen sielu kuivettuu ilman lepopäivää, mutta vastaavasti lepopäivän pitäminen saa sielun viheriöimään. Lepopäivä on yksinkertaisesti tehty ihmistä varten. Jumala sääti sen ihmiselle, koska tämä tarvitsee sitä. Tarve lepoon on täten syvällä ihmisluontoon kätkettynä.” (F. W. Robertson)

Pohdittavaa

Milloin viimeksi vietin lepopäivää?
Milloin on ’oikea’ aika levätä?
Miten lepäisin?