Nuorena miehenä, kasvavana ’julistajanalkuna’, tarkkailin vanhempia julistajia perin analyyttisesti. Kiinnitin huomion heidän manöövereihinsä, puhetapaan, tekstivalintaan, tekstissä pysymiseen jne. Panin merkille, että usein julistajilla tuntuu olevan lempiteemat ja lempisanat, jotka toistuvat puheissa lähes otsikosta riippumatta.

Nykyään en tuolla tavalla opiskele muiden puheita, vaan pyrin nauttimaan niistä ja löytämään ne kultajyvät, joita omaan elämään tarvitsen. Sen sijaan teen edelleen samaa tarkkailua omiin puheisiini. Olenkin havainnut, että minullakin on lempiaiheet, esimerkit ja termit, joita viljelen puheissani huomaamatta.

Yksi näistä teemoista tai termeistä on ’aarre’. Huomaan löytäväni ’aarteen’ lähes mistä tekstistä tahansa, joten tällä kertaa kirjoitan muutaman sanan ihan reilusti otsikolla ”Tämä aarre”, vaikka teksti ei olekaan ehkä ensimmäinen, mikä sinulle tulee aarteesta mieleen.

Otsikon viesti tulee tekstini keskimmäisen jakeen sanoista ”tämä aarre” (2. Kor. 4:7). Siteeraan tähän alkuun tekstiä vähän pidemmältä tuon ’aarteen’ ympäriltä. Se kuuluu näin:

”Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva. Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: ’Tulkoon pimeyteen valo’, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor. 4:4-10)

”Tämä aarre”

Keskityn käsittelemään ensiksi sanoja, joita muu teksti tuntuu ympäröivän ja selittävän, eli sanoja ”tämä aarre”. Kreikankielen sana ’θησαυρός’ (thēsauros) ei ole erityinen merkitykseltään, vaan se tarkoittaa juurikin aarretta. Aarre on jotain, mikä on talletettu tarkkaan sen vuoksi, että se on kovin arvokas ja säilyttämisen arvoinen. Se on vastakohta arkiselle ja tyhjänpäiväiselle. Se on myös jotain, mikä on pantu tarkkaan talteen, jotta sitä ei kadottaisi.

Paavalin tekstissä ’aarre’ on määräisessä muodossa ja vieläpä sen eteen on liitetty sana ”tämä”. Kyse ei ole mistä tahansa aarteesta, vaan yhdestä tietystä ja tunnetusta aarteesta. Jostain sellaisesta kalliista ja säilyttämisenarvoisesta, jonka lukijat ovat jo saaneet ja ilmeisesti he ovat sen myös panneet talteen. He tuntevat sen entuudestaan ja onpa tuo aarre mainittu tekstissämmekin.

Mikä tuo aarre sitten oikein on? Se on Jumalan kirkkauden tunteminen, johon siis ’tämä’ edeltävässä jakeessa viittaa (2. Kor. 4:6). Jumalan kirkkauden tunteminen on jotain, mikä on lääke ihmisen elämää haittaavaan pimeyteen.

Tämä aarre on kallis ja säilyttämisen arvoinen, mutta ei siksi, että se olisi kulta-aarteen tavoin vain kaunis katsella ja arvostuksen vuoksi kallis, vaan sen arvo on erityisesti siinä, mitä se vaikuttaa ihmisen elämässä ja saa edelleen aikaan hänessä.

Tämä aarre on ratkaisu niiden ihmisten perimmäiseen ongelmaan, josta Paavali puhuu surkutellen tekstijakson aloittavassa jakeessa:

”Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva.” (2. Kor. 4:4)

Mainitut ihmiset eivät ole surkuteltavia siksi, että heiltä puuttuisi jotain, mitä tämä maailma heille voisi antaa. Tämän maailman jumala on varmastikin täyttänyt heidän mielensä omilla aarteillaan. Toisin sanoen, he ovat hyvinkin ravitut tämän maailman ruhtinaan ’aarteilla’. Silti samaan aikaan he ovat surkuteltavia siksi, että he ovat joko kokonaan paitsi tai jopa kadottaneet ”tämän aarteen” – eli ”Kristuksen, joka on Jumalan kuva.”

Tämä aarre on siitä erityinen, että se on ’kätketty’ kaikkien ihmisten ulottuville – se on kenen tahansa otettavissa. Avain tai kartta aarteen löytämiseksi on ’kätketty’ sekin tekstiin; se on toisen jakeen tunnustuksellisissa sanoissa: ”Jeesus on Herra” (2. Kor. 4:5).

Kristus-aarteen avain on Jeesuksen Kristuksen herruuden tunnustaminen omakohtaisesti. Kristus-aarteen kirkkaus ja arvo eivät käy ilmi, jos sitä jää katsomaan ulkopuolelta, vaan sen arvo selviää vasta hänelle, joka ottaa ’avaimen’ ja vastaanottaa sanoman omakohtaisesti. Toisin sanoen avaimen sanat ”Jeesus on Herra” kertovat Jumalan Pojasta, jonka herruuden alle ja varaan ihminen saa luottaa elämänsä.

”Aarre saviastioissa”

Kyseessä on erityisen omakohtainen aarre, joka on tullut rakkaaksi sen vastaanottajalle. Se on jokaisen uskovan henkilökohtainen aarre, mihin viittaavat myös sanat ”on meillä saviastioissa”. Tulkitsijan on oleellista huomata myös mielenkiintoista ’saviastia’ -sanaa edeltävä omistusmuoto, joka painottaa, että ”tämä aarre” on jokaisen uskovan omaisuutta. Se ei ole aarre seurakunnan ’kätkössä’, vaan hyvinkin jotain, mitä Jumala on antanut säilytettäväksi jokaiselle uskovalle.

Jumalan kirkkauden tunteminen on jokaisen uskovan omakohtainen aarre; Kristus ei ole jaettu yhteinen aarre, vaan erityinen jokaiselle uskovalle arvokas aarre. Myös mielenkiintoinen ilmaus ’saviastia’ viittaa tässä uskovaan, mikä tarkoittaa, että Kristus-aarre on sisällisesti meissä.

Saviastiaksi käännetty sana voidaan kääntää myös ’maalliseksi astiaksi’, mikä viittaa maan tomuun ja maa-ainekseen astian rakennusaineena. Sanan alkukielinen merkitys puhuu astian kuoren hauraudesta – se on särkyvyyttä ja ajallisuutta. Astian heikkous ei kuitenkaan tarkoita, etteikö astia ehjänä olisi pätevä ja tarkoituksenmukainen siinä käytössä, johon se on tehty. Saviastia ei ole ehkä silmälle kaunis ja ulkoisen olemuksen vuoksi arvokas, mutta se on sitä käyttöarvonsa puolesta.

Aarre saviastiassa lienee kielikuvana ollut melkoisen ymmärrettävä ja tuttu kirjeen alkuperäiselle lukijakunnalle, joille platoninen maailmankuva ruumiista sielun säilytysastiana oli varsin tuttu. Paavali käyttää tätä jo valmiiksi tuttua vertauskuvaa oman asiansa sanomiseen.

Hän ei kuitenkaan puhu ihmisen sielusta tai hengestä, vaan Jumalan kirkkauden tuntemisesta ihmisen sisällisenä aarteena:

”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:4)

Paavali ei käytä vertauskuvaa Jumalan kirkkauden tuntemisesta uskovan elämän sisällisenä aarteena pelkästään selittämään aarteen inhimillistä puolta, vaan sama kielikuva selittää aarteen laittamista ihmiseen myös Jumalan näkökulmasta.

Edellä mainitsin, ettei saviastian arvo ole sen kauneudessa tai raaka-aineen arvossa, vaan sen arvo on käyttöarvoa. Astian arvo ei tule pelkästään siitä, mistä astia on tehty tai miltä se näyttää, vaan sen arvo käytännössä määräytyy siinä olevan tyhjän tilan perusteella. Sen arvo tulee siitä, mitä astian tyhjään tilaan on laitettu. Astia kätkee sisäänsä sen säilytettäväksi uskotun ’tavaran’ – tässä tapauksessa Jumalan kirkkauden tuntemisen aarteen.

Jumalan tuntemisen aarteen kirkkaus on pantu uskovan sisälle – aarteen arvoon verrattuna sangen vaatimattoman kuoren sisään. Miksikö aarre sitten on uskottu meidän säilytettäväksemme – vähäisille ja pienille ihmisille? Ehkäpä juuri siksi, että haurautemme ja vähäisyytemme tuo aarteen vieläkin kirkkaammin esiin.

Onhan niin, että aarteen loisto on suhteessa siihen, missä tuo aarre sijaitsee. Vähäinenkin kulta-aarre synkän sateisen metsän keskellä näyttää silmälle valtaisan kauniilta, kun taas samainen aarre pantuna museoon maailman mahtavimpien aarteiden rinnalle, voi vaikuttaa vaatimattomalta ja vähäpätöiseltä.

Samanlailla aarteen loisto korostuu uskovassa – Jumalan aarteen rinnalla vaatimattomissa ja itsessään vajavaisessa ihmisessä – Jumalan kirkkauden tuntemisen aarteen säilyttäjinä. Jo entuudestaan arvokas aarre tulee korostetusti esiin juuri meidän heikkoutemme kautta.

Nimittäin uskovan vaatimaton ’oma kirkkaus’ saa Jumalan aarteen näyttämään entistäkin houkuttelevammalta. Se, että heijastamme Jumalan kirkkautta omassa elämässämme – ehkä monin paikoin vaatimattomastikin – tekee sisäisesti meihin laitetusta aarteesta entistäkin tavoiteltavamman.

Kun ihmiset näkevät, mitä Jumalan tuntemisen kautta olemme muutoin vaatimattomaan elämäämme saaneet, he eivät näe ’meidän suuruuttamme’, vaan jäävät hämmästelemään elävän uskon lahjan vaikutusta meissä.

He jäävät ihmettelemään, mikä todella on ’tämä aarre’, joka jopa kätkettynä tuon ’saviastian’ sisään, heijastaa käyttöarvonsa kirkkaasti ympäristöön.

Ne puitteet, missä elämämme, todistavat täten sisäisen aarteemme suuruudesta. Sen suuruus ei ole siinä, että sanoman viejät ja aarteen löytäjät ovat loisteliaat ja arvolliset, vaan siinä, että aarre on tehnyt arvottomista ja alhaisista osalliset katoamattomaan ja suureen.

”jotta nähtäisiin…”

”Tätä aarretta” ei ole kätketty ihmisten ulottumattomiin, vaan se on pantu heidän ulottuvilleen. Sitä ei ole kätketty ’saviastian’ uumeniin siksi, ettei se näkyisi, vaan päinvastoin, se on pantu saviastioiden uumeniin

”…jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:7)

Jumalan kirkkauden tunteminen ja Jumalan evankeliumin voima on pantu meihin ’saviastioihin’, jotta aarteen kirkkaus ja arvo tulee entistä paremmin esiin. Me uskovat – omassa heikkoudessamme ja vaatimattomuudessamme – olemme ympäröivälle maailmalle ’näytteet’ Jumalan tuntemisen lahjan äärettömän suuresta käyttöarvosta. Jumalan kirkkaus, joka heijastuu saviastioistamme, tulee entistäkin halutummaksi etsijöiden silmissä, juurikin siksi, että meissä he näkevät sen suunnattoman arvon.

Pelastuksen lahja ja Jumalan kirkkauden tuntemus on kenen tahansa saatavilla ja sen voima tulee näkyviin siinä, mitä se on tehnyt meissä.

Jos tätä aarretta säilytettäisiin jollain muulla tavalla, ’astia’ saattaisi tulla kerskaukseksi, mutta meidän vajavaisten ihmisten ’kätkössä’ ei kenelläkään ole pienintäkään syytä astian korottamiseen aarteen rinnalla.

Jumalan kirkkauden ihme ei jätä tilaa sen löytäjän arvolle tai kunnialle. ”Tämän aarteen” arvo ei perustu sen löytäjän nerouteen tai ylhäisyyteen, vaan aarteen arvo on yksin siinä, mitä aarre tekee sen löytäjän elämässä.

Kykyjenetsijä voi tulla korotetuksi löydettyään kyvykkään ’aarteen’. Samoin maineikas tutkimusmatkailija voi antaa nimen löytämälleen uudelle saarelle – hänen ’aarteelleen’. Mutta Jumalan kirkkauden tuntemisen aarre ei ole tällainen. Se on jotain, mikä itsessään on niin arvokas, ettei sen löytäjä tai julistaja saa kunniaa sen löytämisestä. Päinvastoin Herra tahtoo, että kaikille olisi selvää, että se valtava rikkaus, mikä aarteessamme on, on jokaisen matkaajan löydettävissä.

Aarteella on suunnaton arvo sen löytäjälle, hänelle kuka saa pitää aarretta ’kätkössään’. Aarre antaa arvon jopa sen säilyttävälle ’saviastialle’. Onhan näet niin, että Jumalan kirkkauden tuntemisen kautta ihminen löytää oman arvonsa, joka hänellä on Jumalan silmien alla. Jumalan tuntemisen kautta, ihminen oppii tuntemaan myös itsensä ja lähimmäisensä Jumalan luomistyön ihmeenä.

Poikkeuksellisen tästä aarteesta tekee sen julkinen luonne. Yleensä aarretta pidetään kätkössä ja se tuodaan päivänvaloon vain valittujen katseiden eteen. Tämä aarre on poikkeuksellinen – se on annettu meidän säilytettäväksemme ”jotta se nähtäisiin”.

Aarteen pitäminen esillä ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö edelleen säilyttäisi aarretta ja vaalisi sitä. Herra Jeesus on kutsunut meidät pitämään ”tätä aarretta” näkyvillä, jotta mahdollisimman moni etsijä saa armon löytää sen. Saamme huoletta pitää elämämme arvokkaimman aarteen esillä, koska mikään voima tai valta ei voi tätä aarretta omistajaltaan riistää (Room. 8:38-39).

Elämämme viestittää monin tavoin ilosanomaa löytämästämme aarteesta, jonka luokse tahdomme viitoittaa myös kaikki muut. Me olemme etuoikeutetut pitämään aarteen esillä kaikkien näkyvillä.

Sinä päivänä, kun erehdymme puhumaan aarteen sijaan ”tämän aarteen” puitteista, emmekä enää esittele aarretta itseään ’vetonaulana’, olemme eksyneet syrjään olennaisesta. Nimittäin aarteemme, on kertomus Jeesuksesta Kristuksesta – ei itsestämme, ei laupeudesta, opista, jumalanpalvelusjärjestyksestä, kirkkotaiteesta eikä muusta aarretta ympäröivästä. Mitä ikinä aarteesta puhummekaan, sen keskipisteenä on aarre.

Jumalan kirkkauden kunnian -sanoman edessä emme itse paistattele sädekehä ympärillä, vaan päinvastoin jättäydymme mieluusti aarteen loiston varjoon, kuten Paavali itsekin teki:

”Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima” (2. Kor. 12:9)

Siinä missä meidän vaatimaton olemuksemme aarteen säilyttäjinä tulee esiin, siinä aarteen kirkkaus saa ansaitsemansa paikan ja samalla aarre sisällämme antaa arvon myös meille itsellemme.

Kiitollisuus ”aarteesta saviastioissa”

Evankeliumin sanoma ja sen voima Jeesus Kristus peittävät loistollaan kaiken muun. Tästä syystä, emme puhu itsestämme tai kättemme teoista, vaan Jumalasta ja hänen kirkkaudestaan. Jumalan kirkkaus olkoon elämme ylistys.

Elämämme täten heijastakoon kiitollisuutta kaikesta, mitä Jumala on tehnyt hyväksemme ja mitä hän on antanut meille kallisarvoiseksi aarteeksi elämäämme – ei vain säilytettäväksi, vaan ennen kaikkea vaikuttamaan uutta elämää meissä ja antamaan sen arvon takaisin, mikä meillä on jo luonnostaan ollut hänen luomistyönsä ihmeinä.

Olemmeko kiitolliset sydämessämme Herralle Jeesukselle Kristukselle hänen antamastaan lahjasta? Entä miten välitämme kiitollisuutemme hänelle? Annammeko kiitollisuuden näkyä Jumalan kirkkauden heijastuksena elämässämme?

On hämmästyttävää nähdä, minkä arvon Jumala on meille antanut hänen tuntemisensa kirkkauden lahjassa. Tämän kalliin aarteen haltijoina, meillä jokaisella Jumalan saviastialla on syytä olla kiitollinen. Herra Jeesus Kristus auttakoon meitä siinä.

Pohdittavaa

Mikä on saviastian arvon perusta?
Mistä uskova löytää kestävän arvopohjan?