Viime vuosisadalla alkanut median vallankumouksen seurauksena kohtaamme tänä päivänä valtavan määrän informaatiota. On opittava tekemään valinta paitsi tiedon ja valetiedon välillä myös käyttökelpoisen- ja näennäistiedon välillä.

Nykyihmisen ei tarvitse lähteä kaukaa etsimään tarvitsemaansa tietoa, koska lähes kaikki tarvittava tieto on helposti saatavilla. Ongelma on tiedon alkuperän ja sen oikeellisuuden selvittämissä. Se saattaa olla huomattavasti vaivalloisempaa kuin lapsuudessa kirjastoon pyöräily.

Informaatiotulvan ja luokittelemattoman tiedon helpon saatavuuden vuoksi, monet uskossa nuoret ja Kristuksen tuntemiseen juurtumattomat ovat alati vaarassa omaksua evankeliumille vieraita käsityksiä ja oppeja. Paavalin kirje kolossalaisille käsittelee juuri tätä. Se on keskeinen kirje nykypäivän seurakunnalle, joka elää erilaisten opintuulien riepoteltavana. Kirje on kirjoitettu ohjeeksi tilanteeseen, jossa harhaopit olivat päässeet hajottamaan seurakunnan yhtenäisyyttä. Luetaanpa.

”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.” (Kol. 3:12-17)

Paavali kirjoitti kirjeen Kolossan seurakunnalle ollessaan vangittuna Roomassa (Ap. t. 28:11-31) evankeliumin tähden. Paavalille oli kantautunut uutisia seurakunnan ongelmista Kolossan seurakunnan perustajan Epafraksen (Kol. 1:7; Kol. 4:12-13; Filem. 1:23) välityksellä, joka oli hänen luonaan käymässä. Kirjeen vei seurakuntaan Onesimus ja Tykius (Ap. t. 19:29; Ap. t. 20:4; Ap. t. 27:2), kun Epafras jäi vielä Paavalin luokse Roomaan.

Repivät harhaopit

Seurakunta oli joutunut hämmennyksen valtaan sinne pesiytyneiden väärien oppien vuoksi. Harhaoppien julistajilla oli juutalainen tausta sillä he vaativat kääntyneiltä juutalaisuuden määräysten noudattamista (Kol. 2:16-17; Kol. 2:11; Kol. 3:11). Näyttäisi siltä, että seurakuntaa vaivasi toisaalta myös gnostilaisuuden opettajat, jotka puolestaan vaalivat asketismia (Kol. 2:21, 23), enkelien palvontaa (Kol. 2:18), salattua tietoa (Kol. 2:18; Kol. 2:2-3) sekä filosofiaan tukeutumista (Kol. 2:4,8). Näiden opintuulien riepotellessa seurakaan, se oli sanalla sanoen ’hajallaan’.

Harhaoppi on erityisen ongelmallinen vihollinen, koska se vaikuttaa seurakuntaa sisältäpäin. Se ei hyökkää ulkoa seurakuntaa vastaan, jolloin vihollinen olisi helposti tunnistettavissa, vaan päinvastoin se saa alkunsa seurakunnan sisältä, houkutellen puolelleen varomattomia. Mitä kauemmin harhaoppi saa pesiä seurakunnassa, sitä vaikeampaa sitä on kitkeä pois hajottamatta seurakuntaa. Kolossan tapauksessa seurakunta oli mitä ilmeisemmin Korintin seurakunnan tavoin (1. Kor. 1:10-16) hajonnut puolueisiin eri näkemysten taakse.

Tilannetta ei tietenkään auttanut yhtään se, että kaikki ajattelivat tietenkin itse olevansa oikeassa, kun taas ne toisinajattelijat olivat heidän mielestään harhaoppisia. Mikä sitten neuvoksi, jos kerran kaikki olivat ’oikeassa’ eikä kukaan suostunut ottamaan vastaan ohjeita toisilta?

Ohjeita harhaoppien voittamiseksi

Tähän tilanteeseen Paavali antaa yllä olevan tekstin kehotukset seurakuntaelämää varten. Teksti kuuluu kirjeen kehottavaan osaan, joka antiikin kirjeenvaihdon tyylin mukaan sijoitetaan vasta kirjeen loppupuolelle. Toki ennen tätä Paavali on jo oikonut harhaopettajien vääriä väitteitä kirjeessään, ja näin apostoliseen arvovaltaansa vedoten yrittänyt saada seurakuntalaiset miettimään tilanteen vakavuutta.

Paavali aloittaa jakeessa 12 yhteenvedon omaisella kehotuksella, jossa hän ensin muistuttaa seurakuntalaisia heidän uskonsa perustuksesta Kristuksessa ”Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita”. Sen jälkeen apostoli luettelee joukon asenteita, joiden hän toivoo vastedes ohjaavan toisilleen katkeroituneiden seurakuntalaisten edesottamuksia: ”pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. ” Jakeesta 13 alkaen Paavali selittää sitten tarkemmin, miten asenteiden muutoksen tulee näkyä seurakunnassa.

Kolossalaiskirjeen kehotuksissa kaikuu samanlainen sointi kuin Korinttolaiskirjeissä. Nimittäin aivan kuten Korinttiin kirjoitetuissa kirjeissä painotetaan rakkautta seurakuntaa yhdistävänä voimana (1. Kor. 13:1-13), niin tässäkin Paavali vetoaa seurakuntalaisten keskinäiseen rakkauteen: ”Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. ”

Oikeassa oleminen ei ole minkään arvoista, jos siitä puuttuu rakkaus. Riita ei lopu lyömällä takaisin. Ja tämähän oli eripuraisuuteen ja puoluehenkisyyteen ajautuneen kirjeen vastaanottajaseurakunnan perimmäinen ongelma. Ei niin kuin totuus ja siinä pysyminen ei olisi tärkeää – päinvastoin. Kyse on perimmäisestä motiivista totuuden takana. Jos ’oikeassa oleminen’ johtaa hajaannukseen seurakunnassa, silloin totuuden vaalijoiden on aika katsoa peiliin ja kysyä, mihin loppujen lopuksi pyrin tällä kaikella?

Jos sen sijaan totuutta vaalitaan rakkaudessa, ei totuus pyri hajottamaan, vaan rakentamaan seurakuntaa. Se ei kuitenkaan tarkoita myöskään totuudesta luopumista, sillä mitä rakkautta se olisi, jos se ei tahtoisi harhautuneen veljen tai sisaren löytävän takaisin valkeuteen? Totuus rakkaudessa etsii aina lähimmäisen parasta, vaikka se sitten tarkoittaisi uhrauksia itseltäkin.

Miten rakkaus vaikuttaa käytännössä?

Kirjeessä Paavali kehottikin seurakuntalaisia paitsi miettimään hyvin tarkkaan oppiensa oikeellisuutta apostolien julistamaa evankeliumia vasten, myös miettimään toimiensa rakkaudellisuutta. Mutta miten sitten keskinäisen rakkauden tuli näkyä käytännön seurakuntaelämässä? Tähän Paavali vastaa tekstissämme lukuisin kehotuksin. Tarkastellaanpa niitä lyhyesti.

• ”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne” Lähtökohta on selvästi pysyminen yhdessä, ei hajaantuminen. Seurakunnan tuli ponnistella yhtenäisyyden eteen eikä luopua yhtenäisyydestä ensimmäisten erimielisyyksien ilmaantuessa. Lähtökohtaisesti kyse on tahtomisesta.

• ”antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta” Jos yhtenäisyyttä vaalitaan ilman anteeksiantoa, ei kukaan kohta enää pysty edes hengittämään vapaasti. Anteeksiantamisen ilmapiirissä puolestaan vallitsee vapaus. Jokainen voi luottaa saavansa omat virheensä anteeksi toisilta, ja kenenkään ei tarvitse kantaa kaunaa toiselle.

• ”Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin” Anteeksiantamisesta meillä on Herramme Jeesuksen esimerkki ja vakava kehotus antaa edelleen anteeksi lähimmäisillemme (Matt. 6:12,15; Matt. 18:32-35; Mark. 11:25-26).

• ”Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha” Kristuksen rauha on vastakkainen asenne ’aatteiden sodalle’ eli katkeruuden ja riitaisuuden asenteelle. Kristuksen rauhan tulee ”vallita sydämessä” kaikissa ihmissuhteissa. Alkukielen sana ’vallita’ (englanniksi käännetty sanalla ’rule’) tarkoittakin kirjaimellisesti käännettynä ”toimia kuten sovintotuomari”. Samalla Kristuksen rauha takaa myös omantunnon rauhan.

• ”johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu” Kristuksen rauha ei nouse yksinäisestä taistelusta muita vastaan, vaan yhtenäisyydestä seurakuntana, johon jokainen uskova on kutsuttu (Room. 12:5; 1. Kor. 12:12-20). On vain yksi ja sama ’ruumis’ (Ef. 4:4-6), jonka jäseninä olemme kutsutut elämään keskenämme rauhassa ja sovinnossa.

• ”Olkaa myös kiitollisia.” Se, että Kristus on kuollut puolestamme ja olemme etuoikeutetut seuraamaan häntä, on ikuinen kiitollisuuden aiheemme. Kiitollisuutemme Kristukselle luulisi voittavan pienet keskinäiset erimielisyytemme.

• ”Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne.” Kristuksen opetuksilla on keskeinen sija seurakunnan keskuudessa. Jos seurakunnan opetuksesta unohdetaan Kristus ja hänen opetuksensa, katoaa sen myötä myös seurakunnan yhteys. Näin siksi, että Kristus on seurakunnan kokoava ja yhdessäpitävä voima. Jos hänen opetuksensa korvautuu lain- tai filosofian opetuksella on tuloksena riitaa ja hajaannusta.

• ”Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella” Viisaudella Paavali ei tarkoita inhimillistä viisautta, vaan ”rikkainta ja syvintä tietoa: Kristusta” (Kol 2:2-3). Uskovien tulee opettaa ja neuvoa toisiaan, mikä tarkoittaa että jokainen meistä on yhtä lailla opetuksen tarpeessa kuin myös velvollinen neuvomaan toista. Kristuksen tuntemuksessa kasvaminen on täten yhteinen ponnistuksemme.

• ”ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.” Tästä viimeisestä ohjeesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta oleellisin huomattava seikka lienee yhteinen kiitollisuus, josta ylistys kumpuaa. Kiitollisuus pääsee oikeihin mittoihin vasta, kun ilmaisemme sen yhdessä Jumalan seurakuntana. Tällöin kiitoksessa ei ole riidan ’soraääntä’, vaan yksi yhteinen sävel. Se on vähintä, mitä Herramme ansaitsee.

Paavalin yhteenveto

Jakeessa 17 Paavali summaa yhteen kaiken edellä sanotun. Hän kiteyttää yhteen niin kaikki edellä mainitut käytännön elämää ohjaavat kehotukset kuin myös jakeessa 12 luetellut sydämen asenteet. Kun ohjeet saavat sijaa uskovan elämässä, toteutuu niiden kautta myös tekstin viimeisen jakeen yhteenveto:

”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.”

Vaikka kehotus tehdä ”sanoin tai teoin” kaikki ”Herran Jeesuksen nimessä” on kohdistettu tekstiyhteydessä koskemaan ensisijaisesti seurakuntaelämää, voimme huoletta laajentaa sen koskemaan kaikkea, mitä teemme, koska hetkeä myöhemmin ihmissuhteita käsittelevässä osuudessa Paavali laajentaa saman periaatteen kaikkiin ihmissuhteisiin:

”Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille” (Kol. 3:23)

Mitä ikinä sanomme tai teemme, meidän tulisi tehdä se niin kuin tekisimme sen itse Jeesukselle, hänen nimessään. Sanojen ”Herran Jeesuksen nimessä” (kreik. ’en onomati kyriou Iesou’) merkityksen ymmärtäminen ohjaa meidät kehotuksen ytimeen. Seemiläisessä traditiossa nimellä oli suuri merkitys. Se kuvasi henkilön luonteen piirteitä, valintoja, ominaisuuksia yms. Täten nimen kantamiseen liittyi myös henkilön opetusten tunnustaminen. Samoin kreikkalaisille nimellä oli erityinen merkitys niin yhteiskunnallisesti kuin uskonnollisestikin. Nimi kuvasi henkilön persoonaan liittyvää arvovaltaa. Täten tekstissämme ”Herran Jeesuksen nimessä” rajaa tekemisen vain sellaiseen, minkä kyseinen henkilö, eli Herra Jeesus, saattoi allekirjoittaa ja hyväksyä.

Jos siis tekomme ja suhtautumisemme toinen toistamme kohtaan on Herramme nimen mukaista, tuottaa elämämme hyvää hedelmää ”kiittäen hänen {Jeesuksen} kauttaan Jumalaa, Isäämme.” Silloin sydämemme täytyy jakeen 12 oikeista asenteista ja vaelluksestamme käy ilmi esimerkiksi jakeissa 13-16 kuvattu oikea elämä.

Eläkäämme siis sovussa ja rakkaudessa keskenämme, sillä se tuottaa kunniaan Jumalalle ja samalla todistus maailmalle Herramme uudesta luomistyöstä meissä:

”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut, että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:34-35)

Pohdittavaa

Miten Paavali ratkaisi Kolossan seurakunnan hajaannuksen ongelman?
Millaista ’totuuden siementä’ minä kylvän seurakuntaani?
Mitä eroa on ’olla oikeassa’ ilman rakkautta kuin sen kanssa?